Aamulla koulussa ystävieni kanssa, jotka eivät tiedä mitään. Englannintunti. Yksin taas. Olen tottunut siihen. Parityö? Oivoi... ja taas mennään. Opettaja vouhottaa ympäri luokkaa. "Onko kaikilla jos pari? Eikö kukaan olisi ***** pari?" "Ei me haluta tota! Me ollaan jo pari" lopulta saan tehdä työn yksinään, koska niinkuin opettajalle sanoin, "haluan" tehdä sen itse. Hymy päälle, eikä kukaan huomaa. Vihdoin kellot soi, aika nähdä taas kaverit. Oi, tunti meni hyvin, kiitos kysymästä. Miten sulla? Tekohymy, eikä ne vieläkään huomaa. Vuorossa on liikkaa. Opettaja, nuori ja mukava, johon olen vähän ihastunut, sanoo että nyt pelataan sählyä. Kuka hauisi olla maalissa? Haluaisiko ****? Ei,en haluaisi. Mutta menen silti. Ja ope tietää että mä meen, mulla on mukaanlähtijän maine. Vältän sen katseen, mua pelottaa että se tietää. On huomannut etten naura enää. Mä toivon salaa jopa itseltäni, että se huomais ja mä saisin apua. Ei. Ei saa. Mä oon terve. Kaikki hyvin. Maalissa en oo todellakaan hyvä, ja se näkyy kyllä pelissä. Nolottaa niin kamalasti olla nöyryytettävänä kaikkien, varsinkin mun open silmissä. Hymyilen kuin hyvä häviäjä, eikä kukaan huomaa mitään. Suihkuun. En mene, joku voisi nähdä. Välkällä tukioppilaiden kokous. Yksin. Keskellä ihmisiä, joiden olisi tarkoitus varmistaa, ettei kukaan oo yksin. Ja mä kehtaan olla. Mun ehdotukset ei käy. Tytöt, jotka kenenkään tietämättä kiusas mua viimevuonna, ja jotka on myös tukioppilaita, keksii aina syitä olla toteuttamatta mun ehdotuksia. Mä hymyilen, eikä kukaan huomaa. Meen kotiin. Vessaan. Kynsisakset esille. Paita pois. En enää tajua mitään. Pakko viiltää. Pakko... viillän. Lisää. Enemmän. Vielä yksi. Makaan vessan lattialla. Yksin. Kukaan ei tiedä. Oon itsekäs. Viiltely on huomiohuorausta. Mä oon huomiohuora. Mä oon itsekäs. Jos voisin surua tuntea, niin tässä kohtaa poskellani vietisi kyynel. Mutta en tunne. On vain mustuutta. Veden alla. Happi loppuu. Hukun eikä kukaan nää. Mustassa kuopassa. en kykene kiipeämään ylös. Pimeässä. En nää. Entäs jos joku näkisi ja auttaisi? Pelko.... suuri pelko... yksi tunne, jota enää tunnen. Pelko jos joku saisi tietää.... ylös, paita päälle. Vilkaisu peiliin. Hymy naamalle. Kukaan ei saa tietää. Mähän hymyilen. Niin, katsos jos mä hymyilen, niin kukaan ei huomaa. Meidän kulttuurissa ihmiset hymyilee kun ne on iloisia. Mutta mä en oo iloinen... höpsis. Mä oon sairas... höpönlöpö! Poistun vessasta sydämessä vielä kevyt ahdistus, joka jälleen hitaasti lähtee kasvamaan, kunnes en voi enää tehsä muuta kuin syöksyä piiloon ja antaa parhaan ystäväni kylmän metallin leikkiä ihollani.
mun oli vaan pakko kirjoittaa... siitä tulee parempi olo :'( en vaadu kommentteja, mutta silti kiitos jos luit ♥♡♥♡♥♡
mun oli vaan pakko kirjoittaa... siitä tulee parempi olo :'( en vaadu kommentteja, mutta silti kiitos jos luit ♥♡♥♡♥♡
Vastaukset 3
Vanhimmat
Niiiiiin tuttua :'( ja muutenki samiksii, mäki tykkään kirjottaa ku on paha olo :)
Mä en oo viiltelijä. En oikee. Nää viillot mitä teen ei oo aitoja. Ne ei oo isoja, niistä ei valu verta. Kaikki ne kuvat netissä, ne, joilla on raajoissa monta monta monta isoa, syvää ja veristä haavaa, ne on viiltelijöitä. Tää mitä mä teen on pelkkää huomiohuorausta. Kukaan ei nää, mutta silti se on. Mä en oo viiltelijä.
Kyllä se mullakin alkoi pienestä....
Kirjoittaminen on erittäin hyvä keino purkaa pahaa oloa. Se on paljon parmepi kuin se viiltely. Kyllä teilläkin on vielä aika, jolloin saatte hymyillä ihan aidosti ja iloita. Nyt on vain aika, ettei ole niitä kamuja.