Kirjoitan lähinnä omaa taakkaa keventääkseni ja henkilökohtaisena tilityksenä. En ole pystynyt näistä asioista kenenkään kanssa puhumaan ja tunnen pakottavaa tarvetta purkautua jollekin, olkoon se sitten vaikka anonyymi nettiyhteisö.
Taustalla varmaankin melko tavallinen tarina. Oma firma konkurssiin, satojen tuhansien velat ilman toivoa takaisinmaksusta, työttömyys, avioero, eristäytyminen sukulaisten ja ystävien elämästä, ylipäätään sosiaalinen erakoituminen. Kaiken tämän ja muun ohella totaalinen väsymys, toivottomuus, ahdistus...
Keskivaikeaksi tai vaikeaksi luokiteltua masennusta on kestänyt seitsemän vuotta. Lääkkeitä minulle on määrätty kuuri toisensa perään, yhdestäkään ei ole ollut apua. Enemmän ne ovat aiheuttaneet täydellistä lamaannusta, joiden vuoksi olen maannut viikkokausia sohvalla tai sängyssä. Ilman lääkkeitä olen ollut toista vuotta ja vaikka olo onkin pääosin alamaissa, pystyn sentään jotenkuten toimimaan, toisin kuin pillereitä popsiessa.
Terapiassa olen istunut monta monituista kertaa enkä tuostakaan ole apua saanut. En vain pysty kertomaan kaikkea sitä synkkyyttä, joka sisälläni velloo. Ja tiedän jo etukäteen, että jos jollekin pystyisin avautumaan, murtuisin todennäköisesti täysin. Jokin minussa pidättelee kaikkein kipeimpiä asioita enkä kykene avautumaan käytännössä ventovieraalle ihmiselle. Ymmärrän, että saadakseni terapiasta hyötyä, minun tulisi antaa patojen murtua – en vain pysty. Olen yrittänyt rohkaista itseäni, mutta kun huomaan, että kohta alan itkemään, vetäydyn taas kuoreeni. Ikävä kyllä olen niin taitava peittämään tunteeni, että kukaan ei ole nähnyt bluffini läpi. Nykyinen terapeuttini aiheutti ensimmäisessä tapaamisessamme suustaan päästämillä sammakoilla niin paljon vahinkoa, että suorastaan vihaan häntä. Tapaamiset ovatkin tyhjänpäiväisyydessään ja välinpitämättömyydessään vertaansa vailla ja jollain tavalla myötähäpeän huippu sekä ammattitaidottomuuden ylistys.
Lapsuus oli, näin jälkikäteen arvioituna, turvaton ja rakkaudeton. Positiivista palautetta tekemisistäni en muista saaneeni koskaan. Vaikka koulusta toin kotiin hyvin menneitä kokeita ja huipputodistuksia. Vaikka kuinka menestyin urheilussa. Vaikka kuinka olin hyväkäytöksinen, suosittu ja pidetty. Kaiketi olen menestykselläni hakenut hyväksyntää, siinä koskaan onnistumatta. Epäonnistumisista, esimerkiksi pieleen menneistä kotitehtävistä, pilkattiin armotta, vuosikausia. Negatiivista palautetta sain lähes kaikesta mitä kuvitella saattaa ja jos ei ollut syytä, kaivettiin esiin jokin vanha asia. Todellinen helvetti pääsi valloilleen, kun jo ala-asteen aikana kävi tuskallisen selväksi, että olen huomattavasti älykkäämpi kuin vanhempani. Kaikkein eniten kuitenkin sattuu, että minulle ei koskaan sanottu, että olen rakas.
Ikävintä on, että olen itse aikuisiällä käyttäytynyt samalla tavalla kuin vanhempani, vaikka miten olen asian tiedostanut ja yrittänyt muuttua. 20 vuotta lannistamista ja tunteettomuutta on kuitenkin niin suuri taakka, että tuskinpa koskaan pääsen siitä täysin eroon, vaikka kaikin keinoin pyrin olemaan erilainen kuin kotona selkäytimeen juntattu malli. Onneksi minulla ei ole omia lapsia, tai suhteissani en ole ollut tekemisissä muiden lasten kanssa. Olen tyytyväinen, että tämän paskan valuminen alaspäin loppuu tähän sukupolveen. Samaan aikaan olen kuitenkin suunnattoman surullinen, koska olisin todella halunnut omia lapsia ja koen, että olisin voinut olla aidosti hyvä isä. Olla sitä kaikkea lapsilleni, mitä minä en koskaan saanut.
Se mikä minut pitää jollain tasolla tolkuissani ja ihmisten kirjoissa on samaan aikaan ahdistavan tuntuista ja aiheuttaa minulle valtavia syyllisyydentuntoja. Harrastan irtosuhteita. Todella paljon. Muutaman viime vuoden aikana olen harrastanut seksiä kymmenien naisten kanssa. Eikä näiden suhteiden ensisijainen tarkoitus edes ole seksi. Ostan sillä itselleni läheisyyttä, tunteen siitä, että minusta välitetään, hetken riemua, että joku on vieressäni, pakoa tästä kaikesta helvetillisestä, yksinäisestä elämästä. Inhoan itseäni, kun olen jatkanut muutamaa suhdetta niin pitkään, että toinen osapuoli on ihastunut minuun, jopa rakastunut ja joudun satuttamaan lopettamalla suhteen ennen kuin paljastuu, että olen valehdellut lähes kaikesta. En minä voi kertoa kenellekään totuutta itsestäni ja tilanteestani, koitettu on ja se on kaiken kommunikoinnin loppu. Enkä todellakaan syytä siitä ketään, tuskin itsekään olisin halunnut seurustella mt-potilaan kanssa terveenä ollessani. Huomenna taas treffit ja vastapuoli on jo nyt keskusteluiden perusteella ihastunut minuun. Oma olo on kuvottava, surullinen ja poden jo etukäteen huonoa omaatuntoa. Tuntuu pahalta laskea kasvoille kaiken peittävä naamio. Sydän toivoo, että joskus löytäisin sen ihmisen, joka hyväksyy minut tällaisena, järki sanoo, että niin ei tule tapahtumaan ja nauraa räkäisesti, joskin lohduttomasti.
Jatkuu...
Taustalla varmaankin melko tavallinen tarina. Oma firma konkurssiin, satojen tuhansien velat ilman toivoa takaisinmaksusta, työttömyys, avioero, eristäytyminen sukulaisten ja ystävien elämästä, ylipäätään sosiaalinen erakoituminen. Kaiken tämän ja muun ohella totaalinen väsymys, toivottomuus, ahdistus...
Keskivaikeaksi tai vaikeaksi luokiteltua masennusta on kestänyt seitsemän vuotta. Lääkkeitä minulle on määrätty kuuri toisensa perään, yhdestäkään ei ole ollut apua. Enemmän ne ovat aiheuttaneet täydellistä lamaannusta, joiden vuoksi olen maannut viikkokausia sohvalla tai sängyssä. Ilman lääkkeitä olen ollut toista vuotta ja vaikka olo onkin pääosin alamaissa, pystyn sentään jotenkuten toimimaan, toisin kuin pillereitä popsiessa.
Terapiassa olen istunut monta monituista kertaa enkä tuostakaan ole apua saanut. En vain pysty kertomaan kaikkea sitä synkkyyttä, joka sisälläni velloo. Ja tiedän jo etukäteen, että jos jollekin pystyisin avautumaan, murtuisin todennäköisesti täysin. Jokin minussa pidättelee kaikkein kipeimpiä asioita enkä kykene avautumaan käytännössä ventovieraalle ihmiselle. Ymmärrän, että saadakseni terapiasta hyötyä, minun tulisi antaa patojen murtua – en vain pysty. Olen yrittänyt rohkaista itseäni, mutta kun huomaan, että kohta alan itkemään, vetäydyn taas kuoreeni. Ikävä kyllä olen niin taitava peittämään tunteeni, että kukaan ei ole nähnyt bluffini läpi. Nykyinen terapeuttini aiheutti ensimmäisessä tapaamisessamme suustaan päästämillä sammakoilla niin paljon vahinkoa, että suorastaan vihaan häntä. Tapaamiset ovatkin tyhjänpäiväisyydessään ja välinpitämättömyydessään vertaansa vailla ja jollain tavalla myötähäpeän huippu sekä ammattitaidottomuuden ylistys.
Lapsuus oli, näin jälkikäteen arvioituna, turvaton ja rakkaudeton. Positiivista palautetta tekemisistäni en muista saaneeni koskaan. Vaikka koulusta toin kotiin hyvin menneitä kokeita ja huipputodistuksia. Vaikka kuinka menestyin urheilussa. Vaikka kuinka olin hyväkäytöksinen, suosittu ja pidetty. Kaiketi olen menestykselläni hakenut hyväksyntää, siinä koskaan onnistumatta. Epäonnistumisista, esimerkiksi pieleen menneistä kotitehtävistä, pilkattiin armotta, vuosikausia. Negatiivista palautetta sain lähes kaikesta mitä kuvitella saattaa ja jos ei ollut syytä, kaivettiin esiin jokin vanha asia. Todellinen helvetti pääsi valloilleen, kun jo ala-asteen aikana kävi tuskallisen selväksi, että olen huomattavasti älykkäämpi kuin vanhempani. Kaikkein eniten kuitenkin sattuu, että minulle ei koskaan sanottu, että olen rakas.
Ikävintä on, että olen itse aikuisiällä käyttäytynyt samalla tavalla kuin vanhempani, vaikka miten olen asian tiedostanut ja yrittänyt muuttua. 20 vuotta lannistamista ja tunteettomuutta on kuitenkin niin suuri taakka, että tuskinpa koskaan pääsen siitä täysin eroon, vaikka kaikin keinoin pyrin olemaan erilainen kuin kotona selkäytimeen juntattu malli. Onneksi minulla ei ole omia lapsia, tai suhteissani en ole ollut tekemisissä muiden lasten kanssa. Olen tyytyväinen, että tämän paskan valuminen alaspäin loppuu tähän sukupolveen. Samaan aikaan olen kuitenkin suunnattoman surullinen, koska olisin todella halunnut omia lapsia ja koen, että olisin voinut olla aidosti hyvä isä. Olla sitä kaikkea lapsilleni, mitä minä en koskaan saanut.
Se mikä minut pitää jollain tasolla tolkuissani ja ihmisten kirjoissa on samaan aikaan ahdistavan tuntuista ja aiheuttaa minulle valtavia syyllisyydentuntoja. Harrastan irtosuhteita. Todella paljon. Muutaman viime vuoden aikana olen harrastanut seksiä kymmenien naisten kanssa. Eikä näiden suhteiden ensisijainen tarkoitus edes ole seksi. Ostan sillä itselleni läheisyyttä, tunteen siitä, että minusta välitetään, hetken riemua, että joku on vieressäni, pakoa tästä kaikesta helvetillisestä, yksinäisestä elämästä. Inhoan itseäni, kun olen jatkanut muutamaa suhdetta niin pitkään, että toinen osapuoli on ihastunut minuun, jopa rakastunut ja joudun satuttamaan lopettamalla suhteen ennen kuin paljastuu, että olen valehdellut lähes kaikesta. En minä voi kertoa kenellekään totuutta itsestäni ja tilanteestani, koitettu on ja se on kaiken kommunikoinnin loppu. Enkä todellakaan syytä siitä ketään, tuskin itsekään olisin halunnut seurustella mt-potilaan kanssa terveenä ollessani. Huomenna taas treffit ja vastapuoli on jo nyt keskusteluiden perusteella ihastunut minuun. Oma olo on kuvottava, surullinen ja poden jo etukäteen huonoa omaatuntoa. Tuntuu pahalta laskea kasvoille kaiken peittävä naamio. Sydän toivoo, että joskus löytäisin sen ihmisen, joka hyväksyy minut tällaisena, järki sanoo, että niin ei tule tapahtumaan ja nauraa räkäisesti, joskin lohduttomasti.
Jatkuu...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Usein toivon, että kaikki vain loppuisi. Hyppäisin junan alle. Auto ajaisi ylitseni. Meteoriitti osuisi päähäni. Ei minusta kuitenkaan ole itseäni lopettamaan. Joka päivä pelkään sitä, kuinka minulla on edessä pahimmassa tapauksessa kymmeniä vuosia köyhää ja yksinäistä elämää, ilman mitään sisältöä tai tarkoitusta. Toivon, että joku näkisi lävitseni ja kysyisi miksi olen niin surullinen. Sen sijaan sulaudun ulkona liikkuessani muuhun maailmaan täydellisesti, pidän fyysisestä kunnostani huolta ja kasvoiltani huokuu komean miehen itsevarmuus. Samaan aikaan itken sisälläni, kun tarkkailen muita ihmisiä ja ajattelen kuinka tyytyväinen olisin, jos saisin elää normaalia arkea. Ruuhkavuodet, arjen pienet haasteet, työhuolet, lapsista huolehtiminen… kaikesta huolimatta teillä on asiat paremmin kuin tiedättekään.
Ja väärä alue, huoh, laitetaan oikealle.