Selailin juurikin erinäisiä palstoja täälläkin, ja aloin miettiä sitä, mitä oikeasti ovat ihmisen tunteet ja mitkä niistä ovat aitoja ja mitkä eivät.
Erityisesti mietin sitä, olenko koskaan ollut rakastunut keneenkään, ja jos olen, miksi asiat ovat menneet pieleen. Tai eivät ole. Kyllä, olen rakastanut, ja erityisesti olen saanut rakkautta mikä on upeaa kun miettii, että itse en kovinkaan paljoa omia tunteitani analysoi tai mieti. Pienestä pitäen minua ovat kantaneet eteenpäin ja rakastaneet ihmiset, jotka ovat pyyteettömästi rakastaneet minua. Olen aina saanut kaiken, vaikka olen ihmisenä tällainen vähän rajatapaus, kahden maailman välillä häilyvä.
Minua on lapsesta saakka tutkittu vaikka mistä syistä, mutta koskaan en ole saanut keneltäkään mitään automaattista diagnoosia tai tuomiota, vaan on aina todettu lopuksi että olen kokonainen ja ehjä, ja ihmiset ovat olleet puolestani vain iloisia kun olen selvittänyt vaikka minkälaisia kokemuksia, ehjänä.
Minulla on ollut onni saada perhe, koti ja työpaikka, lisäksi olen saanut maallistakin omaisuutta ja vaurautta, ja paljon ystäviä jotka ovat ystäviäni siitäkin huolimatta että en aina jaksa kuunnella heitä tai perehtyä heidän huoliinsa. Kuitenkin aina loppujen lopuksi löydän kuitenkin ne ratkaisut heidänkin ongelmiinsa, ja minut tunnetaan tämän vuoksi henkilönä jolta voi tulla kysymään ihan vaikka mitä kysymyksiä. Ymmärrän myös ihmisiä jotka ovat kokeneet kovia, joutuneet ongelmiin ja jollakin tapaa myös syrjäytyneet.
Eläimetkin ovat minulle tärkeitä, vaikken kovin paljoa niiden kanssa tekemisissä olekaan.
Olen alkanut miettimään sitä, osaanko rakastaa ketään tämän syvällisemmin? Olenko oikeasti olemassakaan, vai kannetaanko minua vain eteenpäin jotta osoittaisin jotakin hyvääkin olevan olemassa tässä maailmassa? Ei psyykkisiä diagnooseja, yksi työuupumus joka hoitui levossa.
Onko osa meistä vain luotu kulkemaan läpi tämän elämän "sivullisena", koskaan oikeastaan saamatta kosketusta elämän toiseen puoleen? Onko toinen puoli edes tutustumisen arvoinen? Jos kuolee koskaan koskettamatta kuin toista puolta omasta elämästään, minne päätyy?
Erityisesti mietin sitä, olenko koskaan ollut rakastunut keneenkään, ja jos olen, miksi asiat ovat menneet pieleen. Tai eivät ole. Kyllä, olen rakastanut, ja erityisesti olen saanut rakkautta mikä on upeaa kun miettii, että itse en kovinkaan paljoa omia tunteitani analysoi tai mieti. Pienestä pitäen minua ovat kantaneet eteenpäin ja rakastaneet ihmiset, jotka ovat pyyteettömästi rakastaneet minua. Olen aina saanut kaiken, vaikka olen ihmisenä tällainen vähän rajatapaus, kahden maailman välillä häilyvä.
Minua on lapsesta saakka tutkittu vaikka mistä syistä, mutta koskaan en ole saanut keneltäkään mitään automaattista diagnoosia tai tuomiota, vaan on aina todettu lopuksi että olen kokonainen ja ehjä, ja ihmiset ovat olleet puolestani vain iloisia kun olen selvittänyt vaikka minkälaisia kokemuksia, ehjänä.
Minulla on ollut onni saada perhe, koti ja työpaikka, lisäksi olen saanut maallistakin omaisuutta ja vaurautta, ja paljon ystäviä jotka ovat ystäviäni siitäkin huolimatta että en aina jaksa kuunnella heitä tai perehtyä heidän huoliinsa. Kuitenkin aina loppujen lopuksi löydän kuitenkin ne ratkaisut heidänkin ongelmiinsa, ja minut tunnetaan tämän vuoksi henkilönä jolta voi tulla kysymään ihan vaikka mitä kysymyksiä. Ymmärrän myös ihmisiä jotka ovat kokeneet kovia, joutuneet ongelmiin ja jollakin tapaa myös syrjäytyneet.
Eläimetkin ovat minulle tärkeitä, vaikken kovin paljoa niiden kanssa tekemisissä olekaan.
Olen alkanut miettimään sitä, osaanko rakastaa ketään tämän syvällisemmin? Olenko oikeasti olemassakaan, vai kannetaanko minua vain eteenpäin jotta osoittaisin jotakin hyvääkin olevan olemassa tässä maailmassa? Ei psyykkisiä diagnooseja, yksi työuupumus joka hoitui levossa.
Onko osa meistä vain luotu kulkemaan läpi tämän elämän "sivullisena", koskaan oikeastaan saamatta kosketusta elämän toiseen puoleen? Onko toinen puoli edes tutustumisen arvoinen? Jos kuolee koskaan koskettamatta kuin toista puolta omasta elämästään, minne päätyy?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vielä on aikaa velkaantua,erota, joutua onnettomuuteen ja päästä pahvilaatikko asuntoon
Saada syndäninfarkti, seota päästään tai kokea lapsen kuolema.
Ei minulle koskaan tule käymään noin, koska kaikki mitä toivon toteutuvat yleensä aina. Olen toki kärsivä osapuoli monessa asiassa mutta hyvät asiat tulevat minullepäin yleensä aina. Pahvilaatikko on hyvä asunto, ja olen jopa myynyt niitä jossakin vaiheessa elämääni. Onnettomuudessa olen ollut, ja selvinnyt siitäkin ihan vasta. Erota olen yrittänyt kahdesti, feikaten ja oikeasti mutta oikea ei ole tullut vielä aika sille. Velkaannun, ja maksan velkani, en omista rahaa koska ostan kaiken luotolla ja vaihdan rahan asioihin ja esineisiin. Raha ei tuo onnea. Olen ainutlaatuinen, eikä minua ole kuin tämä yksi ja ainoa koko tässä maailmassa.
Sydäninfarktia en ole koskaan vielä saanut, vaikka olenkin heiveröinen rihveli joka kärsii jatkuvasti tuhatta ja sataa hakkaavasta sydämestä. Vielä kuitenkin terveenä, vaikkakin nippa nappa. Sekaisin päästäni saatan ollakin jos luetaan ihan kaikki mitä olen kirjoittanut ja tehnyt, mutta ulkopuoliset ovat aina todenneet minut terveeksi päästäni, ja olleet aina poikkeuksetta pelkästään iloisia siitä että olen terveeksi todettu. Herkkä olen toki ja sen takia vaarassa reagoida asioihin myöskin, mutta se ei tee minusta sekopäätä saati kenestäkään muusta. Maailma on kova, ja herkät joutuvat siinä pahempaan puristukseen kuin muut. Lapsen kuolema on vaikea asia ymmärtää, mutta olen vakuuttanut itseni siitä että maailmassa ei ole valmiita totuuksia tai laskukaavoja siitä, kenen vuoro on lähteä. Uskon vakaasti että minä olen lähtevä täältä ennen lapsiani, ja melko varma myös siitä. Antamalla lapsille omat elämät ja oma oikeus omiin tekemisiinsä, varmistaa sen että he ottavat myös oman elämänsä omiin käsiinsä.