Ylihuomenna on taas maanantai. Itkettää jo nyt, koska edessä on tuolloin taas uusi työviikko. Uusi työviikko = viiden päivän helvetti.
Jos on hyvä päivä, saatan päivän aikana sanoa muutakin, kuin vain "huomenta" ja "heippa", jos joku satunnainen ihminen saattaa sanoa jotakin kahviautomaatilla. Jos taas on normaalipäivä, niin vietän sen työpöytäni ääressä, tunnista toiseen yksin koneeni ääressä ja kuuntelen, kuinka muut käyvät yhdessä lounalla, juttelevat niitä näitä...miten nyt normaalisti avokonttorissa ollaan.
Paitsi mua kohtaan.
Olen kuin ilmaa. Hyvä jos moikataan. Kun tulen lomalta, ei kukaan kysy, että miten loma meni tai toivota tervetulleeksi töihin. Ihan kuin mua ei olisi olemassa. Mulle ei tarvitse puhua, mulle ei tarvitse kertoa mitään. Ne pari lausetta työviikon aikana, jotka esimieheni joutuu mulle puhumaan, jotta saan työni tehtyä, on nekin niin vaivalloisia;..."niin siis sitä mun piti sulle sanoo, että tee työtehtävä X päivämäärään X.X.2016 mennessä". Ei edes "moi"-sanaa alkuun. Ihan kuin mä olisin joku koira.
Yhdessä käyvät lounaalla, työpäivän jälkeen bissellä, ja vaikka mitä...mutta tietysti ilman mua. Kun sitten uskaltauduin kysymään esimieheltäni, että olenko tehnyt jotakin, kun mua pidetään niin ulkopuolisena, niin vastauksena oli, että mulla ei ole oikeutta valittaa mistään mikä ei liity suoraan mun työtehtävääni... Ja seuraavana päivänä kuulen vahingossa, kuinka tälle mun luottamuksella (tai niin automaattisesti oletin, kun kahden kesken otin asian esimieheni kanssa esille) puheeksiottamalleni asialle naureskeltiin porukassa... Tuon jälkeen sitten on pyritty pääosin äänekkäästi kuiskimalla sopimaan yhteisistä tekemisestä, jotta varmasti huomaisin kuinka ne teeskentelee yrittävänsä pitää asian multa salassa...; "shhh....lähdetkö lounaalle....shhh....kolmelta olis sitten Maijan synttärikakkua tarjolla tuolla kahvihuoneessa...shhh.".
Mä en jaksa enää. En jaksa. Oon jo alkanut itkeskelemään salaa töissä, kun on vaan niin paha olo. Ei mua saa eristää tuolla tavalla työyhteisössä! Ja kaikista pahinta siinä on se, että esimies on kuviossa mukana...ei kohtele mua samoin, kuin muita tiimimme jäseniä.
Mä en enää halua mennä töihin. Tulee varmaan taas itkettyä koko yö, sillä seurauksella, että aamulla on taas silmät turvoksissa. Mitä väliä, vaikka muut huomaisivatkin asian...ei kukaan kuitenkaan kysy, että onko mulla kaikki ok.
Tämä koko kuvio on vaan vaikuttanut muhun niin paljon. En pysty olemaan tarpeeksi kova ollakseni välittämättä koko asiasta...en pysty. Muhun sattuu ihan helvetisti ja itsetuntoni on laskenut roimasti. Päivä päivältä arki alkaa käymään raskaammaksi ja ahdistus valtaa mielen. En jaksa enää edes pitää yhteyttä niihin pariin tuttuunikaan...miten sitä nyt jaksaisi, kun on ensin koko viikon, kahdeksan tuntia päivässä, saanut kokea olevansa ei-haluttu, idiootti, näkymätön.
En usko, että kadulla vastaantulijat pystyisivät suoraan sanomaan, että mä olen hyljeksitty. Mun mielestä mä näytän ihan normaalin näköiseltä, olen koulutettu jne. Onhan mulla nämä kirotut ketunkuonot jotka näkyy kun otan toppatakin pois, mutta ei se ole oikeutus kohdella mua kuin ilmaa!
Kohta mä en vaan jaksa enää.
Mä oon niin hukkumassa tähän yksinäisyyteeni.
Jos on hyvä päivä, saatan päivän aikana sanoa muutakin, kuin vain "huomenta" ja "heippa", jos joku satunnainen ihminen saattaa sanoa jotakin kahviautomaatilla. Jos taas on normaalipäivä, niin vietän sen työpöytäni ääressä, tunnista toiseen yksin koneeni ääressä ja kuuntelen, kuinka muut käyvät yhdessä lounalla, juttelevat niitä näitä...miten nyt normaalisti avokonttorissa ollaan.
Paitsi mua kohtaan.
Olen kuin ilmaa. Hyvä jos moikataan. Kun tulen lomalta, ei kukaan kysy, että miten loma meni tai toivota tervetulleeksi töihin. Ihan kuin mua ei olisi olemassa. Mulle ei tarvitse puhua, mulle ei tarvitse kertoa mitään. Ne pari lausetta työviikon aikana, jotka esimieheni joutuu mulle puhumaan, jotta saan työni tehtyä, on nekin niin vaivalloisia;..."niin siis sitä mun piti sulle sanoo, että tee työtehtävä X päivämäärään X.X.2016 mennessä". Ei edes "moi"-sanaa alkuun. Ihan kuin mä olisin joku koira.
Yhdessä käyvät lounaalla, työpäivän jälkeen bissellä, ja vaikka mitä...mutta tietysti ilman mua. Kun sitten uskaltauduin kysymään esimieheltäni, että olenko tehnyt jotakin, kun mua pidetään niin ulkopuolisena, niin vastauksena oli, että mulla ei ole oikeutta valittaa mistään mikä ei liity suoraan mun työtehtävääni... Ja seuraavana päivänä kuulen vahingossa, kuinka tälle mun luottamuksella (tai niin automaattisesti oletin, kun kahden kesken otin asian esimieheni kanssa esille) puheeksiottamalleni asialle naureskeltiin porukassa... Tuon jälkeen sitten on pyritty pääosin äänekkäästi kuiskimalla sopimaan yhteisistä tekemisestä, jotta varmasti huomaisin kuinka ne teeskentelee yrittävänsä pitää asian multa salassa...; "shhh....lähdetkö lounaalle....shhh....kolmelta olis sitten Maijan synttärikakkua tarjolla tuolla kahvihuoneessa...shhh.".
Mä en jaksa enää. En jaksa. Oon jo alkanut itkeskelemään salaa töissä, kun on vaan niin paha olo. Ei mua saa eristää tuolla tavalla työyhteisössä! Ja kaikista pahinta siinä on se, että esimies on kuviossa mukana...ei kohtele mua samoin, kuin muita tiimimme jäseniä.
Mä en enää halua mennä töihin. Tulee varmaan taas itkettyä koko yö, sillä seurauksella, että aamulla on taas silmät turvoksissa. Mitä väliä, vaikka muut huomaisivatkin asian...ei kukaan kuitenkaan kysy, että onko mulla kaikki ok.
Tämä koko kuvio on vaan vaikuttanut muhun niin paljon. En pysty olemaan tarpeeksi kova ollakseni välittämättä koko asiasta...en pysty. Muhun sattuu ihan helvetisti ja itsetuntoni on laskenut roimasti. Päivä päivältä arki alkaa käymään raskaammaksi ja ahdistus valtaa mielen. En jaksa enää edes pitää yhteyttä niihin pariin tuttuunikaan...miten sitä nyt jaksaisi, kun on ensin koko viikon, kahdeksan tuntia päivässä, saanut kokea olevansa ei-haluttu, idiootti, näkymätön.
En usko, että kadulla vastaantulijat pystyisivät suoraan sanomaan, että mä olen hyljeksitty. Mun mielestä mä näytän ihan normaalin näköiseltä, olen koulutettu jne. Onhan mulla nämä kirotut ketunkuonot jotka näkyy kun otan toppatakin pois, mutta ei se ole oikeutus kohdella mua kuin ilmaa!
Kohta mä en vaan jaksa enää.
Mä oon niin hukkumassa tähän yksinäisyyteeni.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tiedän tunteen... menin tiskariksi ja hoitajia hirveesti talossa... jotkut tosi täräkästi kommentoivat tekemisiäni... kylmästi.. Eihan tiskari tietysti olekaan arvoasteikossa ylinnä heitä.. niin sille voi töksiä mitä sattuu.. kukaan ei jutelllut mitään... ohimennen vain lyhyeti.. pakolliset sanat.. itkin ja rukoilin...pyysin paljon esirukousta et tilanne muuttisi... ja se muuttui .. enää ne katseet ei satuta.. pääsin tilanteen herraksi :)
Ajattelen et minullakin on arvo ja sen he tulevat näkemään tavalla tai toisella...
Minä rukoilen myös sinun puolestasi että muutos tulee.. mullakaan ei ole lounas eikä kahvi seuraa... kaikilla muilla on... ja iloista naurua ja puhetta kuuluu mutta en ole joukossa... kun istuin kahvipöytään ... ne käänsi katseet pois.. ja ei katsoneet silmiin ollenkaa. Siunausta ja suojelusta sinulle.
mene ja hae sairaslomaa ja kerro lääkärille tää tilanteesi.ota työsuojeluvaltuutettuun yht.tuollaista ei kenenkään tartte sietää,jos muu ei auta ni ota loparit.
Tuollainen jättää leimansa ihmiseen, niin ettei lopareiden ottaminen auta, sama jatkuu seuraavassa työpaikassa. Tiedän tuon kun olen elänyt samoin koko työikäni. Nyt olen ikionnellinen, kun olen jo kirotut työvuoteni suorittanut.
Tuota ihmistä ei auta muu kuin oman asenteen muutos. Minä opin viimeisinä vuosina ottamaan omat eväät ja murukahvit mukaan. Jopa nautin, kun ei tarvinnut olla osana sipisevää, valehtelevaa ja selkään puukottavaa laumaa akkoja, jotka käyttäytyvät kuin penskat hiekkalaatikolla. Kun tarkkailin paremmin, huomasin etten ollut yksin. Sama ongelma oli aika monilla, ainakin pelko, että jää porukan ulkopuolelle ja siitä johtuva mielistely sekä laumakäyttäytyminen. En todellakaan olisi edes halunnut siihen jengiin mukaan. Enkä välittänyt yhtään, vaikka mitä mun selkäni takana supattivat.
Kerran kesäloma-aikana olin osastollani kahden muun kanssa, jotka liittoutuivat kimppaan muka mua vastaan. Ne menivät suurieleisesti kahdestaan lounaalle luullen, että mua harmittaa aivan sairaasti, vaikka en olisi mennyt heidän kanssaan vaikka olisi pyydetty. Naureskelin heitä itsekseni ja nautin että sain olla niistä erossa sekä niiden että oman lounasaikani.
Aloittaja taitaa olla aika nuori niin että tuollainen haavoittaa, mutta kyllä se nahka siitä paksuuntuu ja itsevarmuus sitä myöten kasvaa.
Jos vain nussisit ja nauttisit ? Helpottaisit hekumaasi. Ei yksinolo ole raskasta mutta seksuaalinen puute on! Nussituta se helpottaa... heti nyt!
Kenenkään ei tarvitse tuollaista sietää. Erittäin huono henki työpaikallanne. Todella surullista usein huomata kuinka lapsellisesti aikuiset ihmiset käyttäytyvät.
Sinulla on surkea esimies. Kuten äläannakyykyttää sanoi, hae sairaslomaa, kerro lääkärille ja laita asia eteenpäin. Todella paljon tsemppiä tilanteeseen! Älä anna muiden kohdella sinua kuin paskaa, älä jää vellomaan moiseen soopaan - ansaitset parempaa :) Muista myös itse olla oma-aloitteinen äläkä piiloudu pimeimpään nurkkaan.
Sitä kutsutaan työpaikkakiusaamiseksi. Otappa yhteyttä työterveyshuoltoon ja ota asia puheeksi.
Kyllä tuo työpaikkakiusaamiselta kuulostaa. Ota yhteyttä ammattiliittoon ja kysys sieltä neuvoa. Voit esim. saada sairaslomaa työpaikkakiusaamisen vuoksi ja kun sitten pääset saikulle, alat heti etsiä uutta työtä ! Tai jos työtä ei löydy, pystyisitkö esim. lähteä opiskelemaan? Ihan vain siksi että ei tarvitse kiusattuna olla!
Älä missään nimessä syyllistä itseäsi tilanteesta! Työpaikkakiusauksen idea onkin juuri se että kiusttu syyllistetään tilanteesta. Että olisit mukamas negatiivinen tao niin huonoa seuraa että kiusaus ja syrjintä on muka siksi oikeutettua. Jo hyviin käytöstapoihin kuuluu ottaa kaikki mukaan yhteisiin tilanteisiin. Jos näin ei tehdä, muut ovat moukkia, ei se joka jää yksin!
Nyt kipin kapin liittoon tai/ja työterveyteen puhumaan. Sinun ei tarvitse alistua moikomaan kohteluun!
Oletko etsinyt töitä muualta.Jos pärjäät jonkun aikaa työttömänä,ennenkuin löydät uuden työn,jätä ihmeessä tuollainen työpaikka.Eihän tuollaista kukaan kestä pitkään.
Käy ihmeessä lääkärissä ja kerro suoraan kuinka sinua masentaa kohtelu työpaikalla,esimiehen kuuluu auttaa eikä pahentaa tilannetta.Taitaa olla oikea juoruämmä tämä esimiehesi.
Muista kuitenkin että he ovat tyhmiä päästään ,et sinä.Yritä jaksaa tehdä joku muutos,ei elämä ole kiinni jostain työpaikasta missä ei arvosteta.Tsemppiä! Valoa elämääsi :)
Vertaistukea toivottavasti: Minäkin olen tällä haavaa kammottavan työilmapiirin uhri. Minulla on kaksi (väliaikaista) työpaikkaa, joista toinen on ahdistava ja toinen pelottava. Olen selvinnyt mielialalääkkeiden avulla mitenkuten. Tunnistautumisen pelossa en halua paljastaa yksityiskohtia.
Lupaa, että et tukahdu. Kaikki voi muuttua hetkenä minä hyvänsä paremmaksi syystä tai toisesta, tottumisesta tai sattumasta riippuen. Sinuna harkitsisin silti uuden työpaikan etsimistä ja hankkimista. Älä katso niinkään palkkaa vaan työn laatua, onko se siedettävää! Olen itse näillä vaatimuksilla liikenteessä. Olen myös erakoitunut mahdottomien työtaakkojen takia.
Siis älä jää kärsimään p-kohtelusta. Sinulla on selvästi jo böönaut-oireita.
Olen henk.koht. saanut kokea elämäni varrella myös mukavia työolosuhteita. Etsikäämme semmoisia työpaikkoja.