HEIPPA!
Lopputyö olisi muutaman kuukauden päästä ja pelottaa jo valmiiksi ihan kamalasti!
Esiintymispelkoa on erilaista....minulla se on todella paha. Kuolen ennemmin kuin menen pitämään lopputyön koulun/luokan eteen!
Kertokaa voiko saada lääkäriltä todistusta, ettei tarvitse pitää lopputyötä jos se tekee näin vaikeaa, että nyt jo pitää unettomia öitä viettää?!
Voiko päästötodistuksen saada, vaikka ei pitäisikään lopputyöesitystä?? Kertokaa kokemuksia!!
Lopputyö olisi muutaman kuukauden päästä ja pelottaa jo valmiiksi ihan kamalasti!
Esiintymispelkoa on erilaista....minulla se on todella paha. Kuolen ennemmin kuin menen pitämään lopputyön koulun/luokan eteen!
Kertokaa voiko saada lääkäriltä todistusta, ettei tarvitse pitää lopputyötä jos se tekee näin vaikeaa, että nyt jo pitää unettomia öitä viettää?!
Voiko päästötodistuksen saada, vaikka ei pitäisikään lopputyöesitystä?? Kertokaa kokemuksia!!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Pelkäät aivan turhaan. Tosin monesta muustakaan ei ole hauskaa esiintyä toisten edessä.
Sinun nimenomaan pitääkin esiintyä. Olet huolellisesti valmistautunut, esityksesi on menestys.
Esityksesi jälkeen toteat sen. Toteat myös toisen asian: Olet voittanut pelkosi, olet voittanut itsesi. Se on paljon suurempi saavutus kuin vastaava esiintyminen niillä, joilla ei ole esiintymispelkoa. Se on suuri voitto sinulle.
Olen ollut vastaavassa tilanteessa. Minun oli pakko esiintyä. Nyt jopa rakastan esiintymistä.
joo, mä valvoin kuukausia lukioaikana kun esitelmiä pukkas. ja jokaikisen lintsasin. onneks opettajat TAJUAA että kaikki ihmiset ei vaan pysty esiintymään. sinulla pelko ei varmaan ollut niin suuri koska kuitenkin menit ja esiinnyit. terve jännittäminen on jees, mutta PELKO JA AHDISTUS JA MASENNUS HAISEE! mulla on sairaalloinen kammo esiintymiseen, ja se todella näkyy kauas, olen saanut siitä palautetta. en todellakaan enää ikinä mene änkyttämään ja itkua tuhertamaan luokan eteen, en ikinä.
Juuri noin minäkin olisin kirjoittanut joitakin aikoja sitten. Pelkäsin kuollakseni esiintymistä, oletin, että kaikki nauravat minulle. Yötkin olivat väliin tuskallisia.
Päivä lähestyi.
Aamu oli tuskallinen. Laskin jo aikaa. Tunti vielä ja sitten se olisi ohi.
Pidin esitykseni.
Ihmetyksekseni kukaan ei naureskellut, kaikki kuuntelivat, lopussa todettiin huolellinen valmistautumiseni ja seikka, mikä minua kaikkein eniten yllätti, esiintymisvarmuus!
Hei!
Olen itsekin melkein samassa tilanteessa. Olen miettinyt sitä mahdollisuutta, että saisin pitää valmistumistilaisuuteni lähinnä professorien ja minun välisenä keskustelutilaisuutena (siinäkin melkein liikaa kestettävää). En ole tästä vielä uskaltanut käydä kenellekkään juttelemassa, mutta luulen, että kohta on pakko käydä. Eli en osaa sinulle sen kummemmin sanoa vastausta kysymykseesi, mutta tiedätpähän ettet ole kuitenkaan ainoa, joka painii samanlaisten valmistumisongelmien kanssa.
Ja, jos et ole jo aikaisemmin kokeillut, niin beetasalpaajista on ainakin käsien vapinaan ja sydämen tykytyksiin apua. Kannattaa kokeilla, vaikka eihän se sitä henkistä jännitystä poistakkaan...
Ymmärrän täysin esiintymispelkosi, sillä itse kärsin jännittämisestä monta vuotta niin, että se alkoi häiritä normaalia elämääni. Lopulta kyllästyin siihen ja hakeuduin lääkäriin. Nyt osaan jo hieman hallita jännittämistä, mutta en minäkään kuulijajoukon eteen mene kovin helposti. Tiedän, että tämä kuulostaa sinusta raastavalta, mutta esiintyminen todella auttaa tähän vaivaan. Beetasalpaajista voisi olla sinulle apua, sillä ne auttavat jännityksen oireisiin. Ja saattaisi hieman helpottaa kynnyksen yli menemistä. Monia ihmisiä jännittää, mutta joillakin ihmisillä se on sairaus, johon onneksi on omat hoitokeinonsa. Se on hyvin lohduttavaa tietää. Ihminen, joka ei jännitä ei myöskään ymmärrä, että nämä oireet ovat todellisia. Ihmiset ovat lisäksi erilaisia eivätkä kaikki uskalla kohdata pelkoaan yhtä rohkeasti. Sinun kannattaisi pian keskustella jonkun hoitajan tai lääkärin kanssa tästä asiasta, etteivät öyunesi ainakaan enempää kärsisi. Toivotan sinulle onnea jatkossa ja menestystä lopputyöhösi! =)
pelkääville:
Ajattele, että pelkosi ei näy päällepäin! Tuntuipa miltä tuntui.
Jokainen samassa tilanteessa oleva varmasti jännittää etukäteen yhtä paljon kuin sinäkin.
Kannattaa panostaa valmistautumiseen, niin että hallitset itse suullisen puolen vaikka unissasi.
Esiintymisen ensimmäisen minuutin aikana olet yhtä täynnä adrenaliinia kuin lentäjä startatessaan, joka on kriittisin vaihe.
Harjoittele, että äänesi on voimakas ja kantava
heti alussa. Siitä saat itseluottamusta ja loppu
meneekin ihan itsestään.
Annapa palautetta kun kaikki on ohi. Onnea vaan
matkaan!
Katsopa aluksi linkki http://www.glaxowellcome.fi/potohjeet.htm ja sieltä kohta sosiaalisten tilanteiden pelko. Itselläni on samanlaisia oireita, ja valmistuin ainostaan siksi, että uskalsin/kehtasin mennä juttelemaan lopputyön valvojani kanssa asiasta. Tämän jälkeen asia järjestyi nopeasti ja sain pitää esityksen pienessä neuvottelutilassa, jossa oli kaksi tuttua valvojaa. Tsemppiä, asia hoituu!
Itse olen siinä vaiheessa esiintymisjännitykseni kanssa, että alkaa pikku hiljaa helpottamaan. Jännittänyt olen erittäin voimakkaasti kymmenen vuotta, ja vain rämpinyt läpi noloudet, surkeudet ja säälittävyydet esiintymisten kanssa. Pakokauhu kuvannee parhaiten fiilistä, mikä minulla on ollut esiintymään mennessäni. Itsetuntoni on ollut pohjalukemissa, ja olen aina toivonut, etten kuulijoitani/katselijoitani näkisi enää koskaan. Suosittelen silti tätä tapaa! Nimittäin lopulta tuntuu todella upealta, kun on selvinnyt jokapäiväistä elämää haittaavasta ongelmasta ihan itse.
Ja minulla tilanne on todella ollut se, että jännittäminen näkyy päälle päin hyvin selvästi, puheen tuottaminenkin on yhtä nieleskelyä ja kurkun karistelua, ei ole auttanut, vaikka lukisin suoraa tekstiä, kurkkua kuristaa ja on tosi vaikea puhua.
Joskus se onnistunut esiintyminen tulee, usko pois (minulla siihen meni kahdeksan pitkää vuotta) jolloin jännität hirveästi, mutta oireet eivät näykään sillä kerralla niin voimakkaasti yleisölle. Itseluottamus kasvaa jo siellä muiden edessä, kun huomaa, että ne muut eivät huomaa... Yhden onnistuneen kerran jälkeen ollaan päästy ongelmassa jo aimo harppaus eteenpäin. Seuraavalla kerralla sitä miettii, että hitsit että meni hyvin viimeksi, kunpa nytkin menisi. Teen kyllä kaikkeni, että nytkin menisi noin. Oli se vaan hienoa silloin viimeksi.
Itse nykyisin suutun itselleni, jos huomaan esiintyessäni alkavani takellella sanoissani ja tärisemään. Minähän esiinnyn nyt! Puhun vaikka mikä olisi! Mikään ei nyt häiritse, kun haluan kertoa tämän asian! Minä osaan aiheeni hyvin, ja on upeaa kertoa siitä muille! Kiukun tunne todella auttaa! Silti tietenkin pelkään, että paniikki iskee, koska silloin kaikki muuttuu niin vaikeaksi. Olen ikäänkuin irrottautunut tuosta paniikista. Se ei ole enää minua. Paniikki ei kuulu minuun. En hyväksy sitä. En halua sitä. Jos se tulee, niin hätistän sen kiukulla pois.
Lukemattomat ovat ne niksit, joita olen käyttänyt näiden vuosien aikana, ja jotka edelleen ovat kovassa käytössä esiintymistilanteissa. Kun esim. kurkkua kuristaa, juo vettä lasista, jonka olet huomaamattomasti vienyt pöydän kulmalle. Minua on ainakin helpottanut hirveästi se, etten suunnittele tarkkaan sitä mitä sanon. Opettelen asian tosi hyvin kuitenkin. Kun paniikki iskee, ei sujuvasta puheesta ole tietoakaan. Silloin on paljon helpompaa "vapaasti" etsiä oikeaa sanontatapaa kaikkine välisanoineen: tota, niinkun, sillälailla...
Minusta on ainakin ihan turhaa jännittäjälle alkaa puhua siitä, mitä on HYVÄ esiintyminen, huh huh, paljon tärkeämpää on, että ylipäätään saa esiinnyttyä niin, että siihen on itse tyytyväinen.
Puhu liioitellunkin rauhallisesti. Ota se esiintymistavaksesi, ehdit silloin rauhallisesti hengitelläkin välillä. Ei se kuulijoita haittaa. Äläkä kahlitse käsiäsi pitelemään papereita, jotka heiluvat käsien täristessä. Pistä paperit pöydälle. Ja anna käsien eläytyä, jos vähääkään normaalissa elämässä puhuessasi elehdit käsilläsi, anna niidet elehtiä myös esiintyessäsi. Se rentouttaa ja vapauttaa tilannetta.
Minulla on ylihuomenna ehkä elämäni pahin esiintyminen, ja olen vain päättänyt, että tiedän aiheestani niin paljon, että voin ylpeänä mennä muiden eteen asenteella: te ette tiedä tästä juurikaan mitään. Minä tiedän. Nytpä kerron sitten teillekin. Tämän tekstin kirjoittaminen toimi terapiana tuota esiintymistä varten :) Pidä peukkua! Minä pidän sinulle!
Moi,
Hyvä että joku on myös noin pitkälle päässyt turvautumatta ulkopuoliseen apuun. Jotkut vaan eivät kykene omalla "Järjellään" selittämään tunteilleen kuinka toimitaan. Kyllä yleensä käy niinpäin, että kun suutut itsellesi ja "pakotat" toimimaan rauhallisesti ja järkevästi, niin olet jo valmiiksi kiihtyneessä tilassa eikä esiintymisestä tai mistään muustakaan tule yhtikäs mitään.
Tämä on tietysti yksilöllistä. Mielestäni siinä vaiheessa kun jännitys on sitä luokkaa että sanat eivät todellakaan tule suusta ulos ja paperit eivät pysy käsissä, on haettava apua. Ei semmoista tilaa pysty ajatuksillaan korjaamaan.
Apuahan on monenlaista. Jos ei halua kokeilla lääkkeitä, niin ryhmäterapia tai psykoterapia ovat hyviä valintoja. Tietysti voi kokeilla molempia yhtäaikaa tai jotain suggestioterapiaa. Pääasia ettei jää vuosiksi jopa kymmeniksi vuosiksi "yrittämään" järkevästi itselleen toistella että "kyllä se tästä". Ei järki tunnetta voita ja apua saa ja pitää hakea. Elämästä on oikeus nauttia, vaikka "vähän" jännittääkin!
Niin, totta turiset, ei varmasti kaikilla toimi ei. Itseäni olen aina pitänyt päättäväisenä, järkevänä, omanarvontuntoisena, paljon asioita ajattelevana ja nimenomaa henkisesti hyvin vahvana, tasapainoisena ja asioihin avoimesti suhtautuvana ihmisenä. Siksi en todella ole halunnut itselleni myöntää, että ongelma on niin paha, että apua pitäisi hakea. Etten pärjäisikään itse. Olen vihannut tätä jännittämistä itsessäni, koska olen tuntenut, ettei ominaisuus ikäänkuin kuulu luonteeseeni, en moneen vuoteen huolinut sitä osaksi itseäni... Meni vuosia, ennenkuin hyväksyin, että tämä jännittäminen todella kuuluu minuun. Sen jälkeen ominaisuus alkoikin sitten todella ärsyttämään itsessäni. Se paniikkia aiheuttava tunne edelleen ilmaantuessaankin ehkä eniten tympäisee, ja harmistun siitä, koska tiedän, että se on vain vastenmielinen tunne eikä mikään olotila, jossa on pakko olla.
Oma tilanteeni on ollut juuri sitä, ettei sanat tule suusta jne., enkä todella tarkoitakaan, että siinä tilassa pystyisi vain päättämään, että jännittäminen loppukoon nyt. Ne tilanteet ovat niitä, jotka olen haudannut muistin syvimpiin lokeroihin, joita en koskaan avaa..! Tarvitaan paljon toistoa, ja mieluiten tosi usein, vieläpä helpohkoja tilanteita, jotta saataisiin aikaan jonkinlaista turtumista tilanteeseen. Tai mitä lie onkaan. Ja jotta tilanne alkaisi helpottamaan niin tarvitaan se onnistunut kerta. Ja kun pelkäämisen sijasta edes pyrkii lapsenomaisen innokkaasti odottamaan (hah!) sitä onnistunutta esiintymiskertaa, ei suhtautuminen esiintymiseenkään välttämättä ole niin negatiivinen. No, tuo nyt on pätenyt minun tapauksessani, en tiedä miten muilla.
Haluaisin vain kannustaa niitä, jotka sinnittelevät itsekseen ongelman kanssa. Nyt vuosien jälkeen olen niin vilpittömän tyytyväinen itseeni, kun huomaan, että se olen minä itse, joka uskoi itseensä ja jaksoi jatkaa taistelua jatkuvista vastoinkäymisistä huolimatta. Ja tuloksia on tullut.
Itse silloin, kun jännittäminen oli vielä tosi hallitsematonta, pelkäsin todella esiintymään menoa, ja suhtauduin esiintymistilanteisiin tietysti kaikella mahdollisella negatiivisella tavalla mitä suinkin vain keksin. Ajattelin, että näistä tilanteista ei ole kuin haittaa minulle (joutuu naurunalaiseksi ja kaikkia hävettää kuunnella ja katsella, kun esiintyjä panikoi jne.). Nyt tiedän, että esiintymisestä on todella apua esiintymispelkoon.
Aina ei ole kuitenkaan mahdollista esim. edetä "toipumisessaan" niin pienin askelin, kun hyvä olisi. Tuskin on hirveästi vaikkapa hyötyä mennä säännöllisesti kerran kuukaudessa pitämään kahden tunnin luento viisisataapäiselle yleisölle aiheesta, joka ei ole ihan tuttu juttu. Varmasti jännittää joka kerta. Itse olen saanut onneksi kokea suurempien, maailman lopun tunnetta aiheuttavien esiintymisten lisäksi myös pienempiä esiintymisiä kohtalaisen usein, jotka ovat auttaneet valtavasti.
Lopullinen syy, miksi en lähtenyt terapiaan tms. oli, etten uskonut niiden pystyvän auttamaan. Paniikki iski - tai voi iskeä edelleen - nimittäin vain nimenomaa esiintymistilanteissa ja tilanteissa, joissa tiesin, että minun odotetaan sanovan jotakin. Spontaani keskustelu ja puhuminen ei ole koskaan tuottanut vaikeuksia. Ja vähänkin luonnollisemman tuntuinen tilanne ei ole aiheuttanut juurikaan ongelmia. Kyseessä on siis todellakin vain esiintymispelko. Eli ajattelin, että terapiassa se pikku piru sisällänikin tietää, että tämä on vain tällaista treeniä, eikä sitten jännitäkään yhtään. No, olisin voinut yllättyäkin iloisesti ja jännittää terapiassakin oikein olan takaa :) Enpä vain kokeillut.
Tuli vaan mieleen, että jos sulla on taloudellisesti mahdollista, niin miksikäs et kokeilisi hypnoosia eli suggestoterapiaa. Uskoisin, että tohon juttuun riittäisi pari kolme käyntiä. hintahaarukka lienee nykyisin 300 -450 mk (sorry, en viittiny euroiksi).
Tossa pari linkkiä, joista löytyy tietoo sek terapeuttien yhteystietoja:
http://www.shy.fi/
http://www.hypnoosi.net/tiede.html