Eli ongelmana on että mun työnkuvaa muutettiin ja uus homma pitäis alkaa ens viikolla. Juuri kuin ehdin saada asiat tuon työn suhteen järjestykseen. En voi perääntyä muuten tulee lopputili. Tällä viikolla olen nyt tutustunut uuteen työhöni jota alan tekemään itsenäisesti ensiviikolla. Mulla on kyllä mahdollisuus pyytää apua mutta nyt on kaikki itsevarmuus kadonnut ja ahdistuspaniikki iskee.
Työn aloittaessa mulla meni viikkoja pahan ahdistuksen kourissa. Laihduin paljon mutta sinnittelin väkisin.
Mulla on ahdistuneisuushäiriö joka menee tosi pahaksi. Tulee ns. paniikkikohtaus joka kestää eikä helpota muuta kuin rauhoittavilla hieman. Paniikki jatkuu taas seuraavana aamuna. Yöksi sen saan katkaistua kun otan unilääkkeitä, joita mulla on uniongelmien vuoksi. Mä olen taistellut tän taudin kanssa koko ikäni. Menin tuossa kuukausi sitten lopettamaan kunnan mielenterveystoimistossa käynnin kun ei oikein ollut mitään syytä jatkaakkaan kun kaikki oli ihan ok, eikä istunnoista tuntunut enää olevat hyötyäkään. Nyt sitten tuli tämä. Masennuslääkitys mulla on mutta siitä ei ole mitään iloa tässä jamassa.
Mä en ole nyt kahteen päivään oikeastaan syönyt mitään koska oksettaa koko ajan. Rauhoittavia olen tässä nappaillut että olen saanut pahimman olon vähän tasaantumaan. Ennen kun otan lääkkeen on ihan sellainen olo että sekoan hetkenä minä hyvänsä, olo on ihan jäätävä. TÖissä on ihan tuskaa ja se jatkuu kotona. Nyt oloa vielä pahentaa se että olen tosi ahdistunut ja mietin miten se näkyy. Se mitä tunnen sisällä on niin voimakasta ettei se voi olla välittymättä uloskin. Nyt mietin mitä työkaverit ajattelee.
Vittu kun pitää olla tällainen. Välillä luulen että olen saanut jo jotain itseluottamusta mutta heti kun jotain tapahtuu se murenee ja häviää. EN usko itseeni. Pelkään että mokaan ja mietin vain 24h sitä miten sen teen ja mitä siitä seuraa. Pelkään vastuuta ja ajattelen automaattisesti olevani todella huono ja teen kaiken väärin.
Taas on olo kuin olisin umpikujassa. Tekisi mieli irtisanoutua mutta sitten tulee uusi ongela se häpeä että menin tekemään niin. Vittu että on tämmösen ihmisen elämä vaikeaa.
Työn aloittaessa mulla meni viikkoja pahan ahdistuksen kourissa. Laihduin paljon mutta sinnittelin väkisin.
Mulla on ahdistuneisuushäiriö joka menee tosi pahaksi. Tulee ns. paniikkikohtaus joka kestää eikä helpota muuta kuin rauhoittavilla hieman. Paniikki jatkuu taas seuraavana aamuna. Yöksi sen saan katkaistua kun otan unilääkkeitä, joita mulla on uniongelmien vuoksi. Mä olen taistellut tän taudin kanssa koko ikäni. Menin tuossa kuukausi sitten lopettamaan kunnan mielenterveystoimistossa käynnin kun ei oikein ollut mitään syytä jatkaakkaan kun kaikki oli ihan ok, eikä istunnoista tuntunut enää olevat hyötyäkään. Nyt sitten tuli tämä. Masennuslääkitys mulla on mutta siitä ei ole mitään iloa tässä jamassa.
Mä en ole nyt kahteen päivään oikeastaan syönyt mitään koska oksettaa koko ajan. Rauhoittavia olen tässä nappaillut että olen saanut pahimman olon vähän tasaantumaan. Ennen kun otan lääkkeen on ihan sellainen olo että sekoan hetkenä minä hyvänsä, olo on ihan jäätävä. TÖissä on ihan tuskaa ja se jatkuu kotona. Nyt oloa vielä pahentaa se että olen tosi ahdistunut ja mietin miten se näkyy. Se mitä tunnen sisällä on niin voimakasta ettei se voi olla välittymättä uloskin. Nyt mietin mitä työkaverit ajattelee.
Vittu kun pitää olla tällainen. Välillä luulen että olen saanut jo jotain itseluottamusta mutta heti kun jotain tapahtuu se murenee ja häviää. EN usko itseeni. Pelkään että mokaan ja mietin vain 24h sitä miten sen teen ja mitä siitä seuraa. Pelkään vastuuta ja ajattelen automaattisesti olevani todella huono ja teen kaiken väärin.
Taas on olo kuin olisin umpikujassa. Tekisi mieli irtisanoutua mutta sitten tulee uusi ongela se häpeä että menin tekemään niin. Vittu että on tämmösen ihmisen elämä vaikeaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Älä irtisanoudu. Mee sinne taas juttelemaan ja yritä hankkia vaikka saikkua pahimman ajan ohi. Jätä vaikka napit syömättä, niin eiköhän ne jotain lomaa ehkä myönnä.
Toiset sentään ovat niin ahdistuneita, että eivät kykene edes käymään töissä tai ylipäätään oikein missään. Tässä sitä taas on menossa päivä ohi kun en ole päässyt edes ulko-ovesta pihalle ja pyörin ikuisuudelta tuntuvassa loopissa, jossa kelaan elämään ja kuolemaan liittyviä asioita ja pelkoja.
Ole onnellinen, että sulla on edes joku paikka mihin mennä ja olet työkuntoinen. Vähennä lääkkeitä ja jos käytät alkoholia, niin jätät se mieluusti kokonaan pois. Kofeiinin käyttöä kannattaa myös vähentää. Tee vapaa-ajallasi jotain rentouttavaa ja jätä työt työpaikallesi.
Kokeilen vaan tsempata sua jatkamaan ja olla jäämättä pois työpaikaltasi. Kokemuksesta voin sanoa, että sitten kun jäät yksinäisyyden, päihde/lääkeriippuvuuden, toimimattomuuden ja merkityksettömyydentunteilla väritettyyn noidankehään, sieltä ei paluuta ole.
Been there.
En haluaisi hakea sairalomaa sillä se vain siirtäisi ongelmaa. Pakko kai se on kohdata ja katsoa mitä tapahtuu. Olot ovat olleet sellaiset että mietin tosissani olenko sekoamassa, hitto että pitää olla tällainen ahdistunut yksilö. Viimisen kolmen päivän aikana olen syönyt jopa 3 leipää. Ei pysty syömään enempää jatkuvan pahanolon takia.
Tällä hetkellä lääkkeiden vähentäminen ei tule kuuloonkaan. Itse asiassa niitä on pakko ottaa enemmän ja joka päivä. Ennen tätä työnkuvan muutamisasiaa söin nappeja vain harvakseltaan. Nyt 1,5-3 päivässä, siltikään olo ei paljoa helpota.
En pysty tällä hetkellä tekemään mitään rentouttavaa sillä en pysty rentoutumaan. Yritin katsoa elokuvaa, mutta ei siitä mitään mieleen jäänyt kuin mietin vain miten mokaan.
Mä luulin jo päässeeni jotenkin eroon tästä, mutta aina se vaan tulee kun jokin asia muuttuu, ja niin helvetin voimakkaana. En varmaan kävisi töissä jos mua ei olisi opetettu siihen ettei työtä saa vieroksua, että on pakko käydä töissä. Tämän takia pakotan itseäni enkä salli itselleni epäonnistumisia.
Tällä hetkellä tosiaan haaveilen eniten siitä että voin jäädä aamulla sänkyyn. Sitä ettei mulla ole mitään velvollisuuksia. Olisin varmaan ikuisella sairaslomalla jos mulla ei olisi tätä pakkomiellettä siitä että mun täytyy olla kuten muut ja toimia tässä yhteiskunnassa kuten odotetaan.
Ymmärrän kyllä hyvin sinua, koska olen itse työnarkomaanin lapsi ja tiedän miltä tuntuu, kun jää kaiken ulkopuolelle kun on vaan kuunnellut omaa jaksamistaan ja lakannut miellyttämästä muita. Muut sisarukset ja kaverit pitävät omituisena reppanana, kun rehellisesti kuitenkin uskallan olla masentunut, ahdistunut ja kerron suoraan missä mennään.
Harmittaahan se, että jotkut ovat jopa katkeria siitä, että mun ei tarvitse tehdä mitään toimeentuloni eteen, koska olen kuntoutustuella ja odottelen päätöstä, jotta pääsin ihan eläkkeelle. Turhaan ovat. Tää päivittäinen, tyhjästä ilmestyvä, nollasta sataan kiihtyvä ahdistuneisuus ja sen mukana tuoma taipumus erakoitumiseen on tappavaa. Voisin vaikka heti vaihtaa elämän jonkun työtätekevän ja ihmisten ilmoille uskaltautuvan ihmisen kanssa.
Mietin vaan päivät pitkät, miksi olen näin rumaan ja kylmään paikkaan syntynyt. Ei tässä sairaassa maailmassa ole mitään järkeä. Se aika ennen kuin tulin tähän maailmaan, oli varmasti lepposampaa aikaa. Pitää vaan koittaa kestää tää kaikki ikävä mitä eläminen tuo tullessaan ja toivoa, että elämä ei toisi mitään liian ikäviä ja odottamattomia käänteitä.
Niin samassa tilanteessa..., etenkin DeathAnxietyn kanssa. Tosin sillä erotuksella, että sairauspäivärahalla oon, ja kaikki, mitä tuleman pitää, on vielä täysin hämärän peitossa. Ahdistaa ja pelottaa niin, että henki tässä kohta lähtee, tavalla tai toisella. Kaikki alkoi siitä, kun työtehtävä muuttui, vasten tahtoani. En kerta kaikkiaan selviydy tämän uuden työtehtävän tekemisestä. Liian vaativa homma. Pää ei yksinkertaisesti kestä. Olen niin umpikujassa kuin ihminen vain voi olla. Just nyt tuntuu siltä, että ei tässä ole kuin se yksi vaihtoehto. Se lopullinen. Ja lääkitys on jo päällä, mutta tuntuu, että se vain pahentaa olotilaa. Siitä en ole varma, että johtuuko nää itsetuhoajatukset lääkkeestä, ja jos johtuu, niin miten pian tämmöisten ajatusten pitäisi lähteä pois mielestä? Voiko ihminen enää tämän epätoivoisempi olla?