Inhoan useimpia tutustumisleikkejä ja muita seuraleikkejä, joiden tarkoituksena on tutustuttaa ihmiset toisiinsa, poistaa jännitystä ilmasta ja luoda ryhmähenkeä. Niiden yleisyydestä päätellen moni ei tunnu käsittävän, millaista kärsimystä ne joillekin aiheuttaa.
Yksinkertaisimmatkaan tutustumisleikit ei ole kaikille helppoja. Otetaan esimerkiksi vaikka sellainen, jossa istutaan ringissä ja jokainen sanoo vuorollaan kaikkien edellisten nimet ja oman nimensä, joko ihan sellaisenaan tai vaikka jonkun adjektiivin kanssa (jonka tarkoituksena on kai helpottaa muistamista). Siis tyyliin "avulias Antti, vekkuli Vesa, lennokas Liisa..." Kyllähän se muuten voisi sujuakin, mutta jännitän sellaista julkista suoritusta niin paljon, että pelkään sanovani omankin nimeni väärin. Kädet hikoaa, sydän tykyttää, ja kun lopulta tulee mun vuoro, olen niin sekaisin että sanon pitkätukkaista Vesaa Veeraksi. Piinallista! Kaikki muut nauraa, itse tahtoisin vajota maan alle. Ja Vesa muistaa sen varmasti lopun ikäänsä...
Kaikkein pahimpia on kuitenkin "hauskat" tunnelmanluojaleikit, joissa pitäisi hassutella ja hölmöillä vieraiden keskellä. Sen tyyliset kuin se yksi, missä kaikki saa lapun jossa on jonkun eläimen nimi, ja sitä eläintä matkimalla pitäisi löytää muiden joukosta oma pari/ryhmä joka esittää samaa eläintä. Muut on heti innolla mukana ja niiden kesken vallitsee vapautunut tunnelma, mutta kvaak kvaak, röh röh, kaikki kyllä näkee että mua ei kiinnosta. En todellakaan halua nolata itseäni julkisesti yrittämällä matkia jotain apinaa tai hirveä täysin vieraiden ihmisten keskellä.
Kyse ei ole siitä, että olisin parantumaton tosikko. Mun mielestä se eläintenmatkimisleikki voisi olla ihan hauska ohjelmanumero jossain kaveriporukan illanvietossa, jossa kaikki tuntee toisensa. En kuitenkaan koe sellaista vieraiden seurassa lainkaan luontevaksi.
Valitettavasti seuraleikit on tosi yleisiä tällaisille parinkympin kieppeillä oleville opiskelijoille suunnatuissa tilaisuuksissa. Ehkä ne auttaa joitakin muita ujoja tutustumaan muihin, mutta muhun ne vaikuttaa toisin: Jään tavallistakin pahemmin ulkopuoliseksi, koska en pysty virittäytymään muiden mukana tunnelmaan. Muille jää seuraleikkien perusteella sellainen vaikutelma, että olen tylsä tyyppi jota ei edes kiinnosta tutustua muihin tai päästää muita lähelleen... Tai jos nyt sattuisikin kiinnostamaan, olisin kuitenkin tylsä, joten miksi kukaan vaivautuisi juttelemaan kanssani kun hauskempaakin seuraa löytyy?
Inhottavien seuraleikkien pelossa jään myös usein kotiin, koska en jaksa kokea aina uusia ja uusia nöyryytyksiä.
Olenko todella pelkkä ilonpilaaja? Ansaitsenko jäädäkin ulkopuoliseksi, kun en nauti tutustumisleikeistä enkä pysty edes teeskentelemään muuta? Vai olenko tulkinnut tilanteen väärin ja syytän seuraleikkejä syyttä suotta? Orastavat ketunkuononi on vielä niin pienet, ettei ne näy paksun paidan alta muille, mutta välittyykö tieto miestisseistä silti muille niin että kaikki on niiden syytä?
Yksinkertaisimmatkaan tutustumisleikit ei ole kaikille helppoja. Otetaan esimerkiksi vaikka sellainen, jossa istutaan ringissä ja jokainen sanoo vuorollaan kaikkien edellisten nimet ja oman nimensä, joko ihan sellaisenaan tai vaikka jonkun adjektiivin kanssa (jonka tarkoituksena on kai helpottaa muistamista). Siis tyyliin "avulias Antti, vekkuli Vesa, lennokas Liisa..." Kyllähän se muuten voisi sujuakin, mutta jännitän sellaista julkista suoritusta niin paljon, että pelkään sanovani omankin nimeni väärin. Kädet hikoaa, sydän tykyttää, ja kun lopulta tulee mun vuoro, olen niin sekaisin että sanon pitkätukkaista Vesaa Veeraksi. Piinallista! Kaikki muut nauraa, itse tahtoisin vajota maan alle. Ja Vesa muistaa sen varmasti lopun ikäänsä...
Kaikkein pahimpia on kuitenkin "hauskat" tunnelmanluojaleikit, joissa pitäisi hassutella ja hölmöillä vieraiden keskellä. Sen tyyliset kuin se yksi, missä kaikki saa lapun jossa on jonkun eläimen nimi, ja sitä eläintä matkimalla pitäisi löytää muiden joukosta oma pari/ryhmä joka esittää samaa eläintä. Muut on heti innolla mukana ja niiden kesken vallitsee vapautunut tunnelma, mutta kvaak kvaak, röh röh, kaikki kyllä näkee että mua ei kiinnosta. En todellakaan halua nolata itseäni julkisesti yrittämällä matkia jotain apinaa tai hirveä täysin vieraiden ihmisten keskellä.
Kyse ei ole siitä, että olisin parantumaton tosikko. Mun mielestä se eläintenmatkimisleikki voisi olla ihan hauska ohjelmanumero jossain kaveriporukan illanvietossa, jossa kaikki tuntee toisensa. En kuitenkaan koe sellaista vieraiden seurassa lainkaan luontevaksi.
Valitettavasti seuraleikit on tosi yleisiä tällaisille parinkympin kieppeillä oleville opiskelijoille suunnatuissa tilaisuuksissa. Ehkä ne auttaa joitakin muita ujoja tutustumaan muihin, mutta muhun ne vaikuttaa toisin: Jään tavallistakin pahemmin ulkopuoliseksi, koska en pysty virittäytymään muiden mukana tunnelmaan. Muille jää seuraleikkien perusteella sellainen vaikutelma, että olen tylsä tyyppi jota ei edes kiinnosta tutustua muihin tai päästää muita lähelleen... Tai jos nyt sattuisikin kiinnostamaan, olisin kuitenkin tylsä, joten miksi kukaan vaivautuisi juttelemaan kanssani kun hauskempaakin seuraa löytyy?
Inhottavien seuraleikkien pelossa jään myös usein kotiin, koska en jaksa kokea aina uusia ja uusia nöyryytyksiä.
Olenko todella pelkkä ilonpilaaja? Ansaitsenko jäädäkin ulkopuoliseksi, kun en nauti tutustumisleikeistä enkä pysty edes teeskentelemään muuta? Vai olenko tulkinnut tilanteen väärin ja syytän seuraleikkejä syyttä suotta? Orastavat ketunkuononi on vielä niin pienet, ettei ne näy paksun paidan alta muille, mutta välittyykö tieto miestisseistä silti muille niin että kaikki on niiden syytä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Samaa mieltä. Kai tämä inho kumpuaa lapsuudesta kouluajoilta: minulle ei sallittu leikki siinä missä yhteisössä olin. Jouduin tuolloin kiusatuksi, jos vaikkapa välitunnilla erehdyin esittämään teräsmiestä... Kuitenkin jos koulun suosituin oppilas leikki teräsmiestä, se olikin yhtäkkiä hienoa ja kaikki hurrasivat hänen ympärillä. Lukuisat muut vastaavanlaiset tilanteet jättivät päähäni jäljet, että leikki ei minulle kuulu (ainakaan yhteisössä).
Itse olen vastaavissa tilanteissa marssinut röyhkeästi kahville tms. Lähes aina joku muukin seuraa perässä ja näin on tutustuttu paljon luontevammin kun on voitu nauraa koko tilanteelle. Jos ei niin saanpahan juoda kahvini rauhassa punastelematta tai hikoilematta.