Kun nuoret ovat lähteneet omille menoilleen, mieleni valtaa apeus. Olen eronnut muutama vuosi sitten. Muuttanut uuteen asuinpaikkaan ja nyt koetan selvitä jaloilleni mielekkääseen elämään. Pakkasta on -20c. Uloskaan ei huvita lähteä. Kaipaan keskustelua ja elämän sisältöä tässä uudessa tilanteessa. Onko teitä samassa jamassa olevia 50 ihmisiä, jotka pohditte näitä elämän mielekkyyden kysymyksiä?
lauantai-illan orpo olo
talvihorros
8161
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kun niitä nuoria ei ole ollut, niin en ole kokenut kuvaamasi viikonloppuikävää. Olen kyllä joskus pohtinut mitä kokevat vanhemmat, joiden jälkikasvu lentää pesästä lopullisesti.
Tulee mieleen jo vuosia sitten erään tuttavaperheen suru, kun heidän nuorimmainen neljän lapsen katraasta muutti monen sadan kilometrin päähän opiskelemaan. Tytär suorastaan lensi pesästä, kun vanhemmat saattoivat hänet lentokentälle. Muuttokuorma oli lähtenyt ja aikaisemmin.
Kyllä se äiti oli haikealla mielellä ja kertoi kellanneensa kotiintulot synnytyslaitokselta päivään jolloin lapset sitten muuttivat lopullisesti omilleen. Kertoi että jopa senioriki siinä alkoi tuntemaan itsenä ajellessa miehen kanssa kotia kohti.
On se varmaan outo tunne, kun tietää, että oma lapsi tulee enää vain käymään ja hänen elämä ja koti on tästä lähtien muualla.
Tervettä kehitystä se on ja niin tuleekin tapahtua, jos nuoren itsenäistyminen sujuu normaalilla tapaa, mutta ymmärrettävästi surullista.
On tässä säästynyt sitten siltäkin surulta ja luopumisen kivulta.
Hei, tuttu tunne tuo orpo olo lauantai-iltaisin. Yksin minäkin vietän mietiskellen menneitä ja yrittäen sopeutua nykyiseen elämääni. Aina se ei ole helppoa ja kohtalontovereita kaipailen.
Kaipaan myöskin ajatusten vaihtoa uuden elämäntilanteen tiimoilta ja tavallaan uusia tuulahduksiakin elämääni.
Täällä on 60 naisihminen, joka tuntee ahdistavaa yksinäisyyttä, vaikka on vielä aviomies seurana ja pari `tyttökaveria`. Lapset ovat maailmalla ja pari lastenlastakin on, mutta sosiaalinen elämä on meillä 0. Vierailut on vähäissä molempiin suuntiin eli ei tule vieraita meille eikä meitä kutsuta tuttaville. Meillä on puitteet kunnossa eli kaunis koti ja ihana piha, mutta ei tule ketään katsomaan ja nauttimaan. Olen työrön j a mies on eläkkeelä. Mikä avuksi??
Sama juttu; tai ei ihan. Olen vuoden verran ollut leskenä eli siis aivan yksin. Seuraa kaipaavia voi olla ihan lähelläkin mutta kun ihmiset on niin erilaisia. Jotkut haluaa olla yksin eikä jutteluseuraa kaipaa. Tulisin muuten ilman muuta katsomaan teidän pihaa jos olisitte koiran kuljetuslenkkini varrella...
Yksinäisyys jollakin tapaa vaivaa täälläkin. Mies kyllä on, mutta lapset jo omillaan ja muualla. Eniten tietysti rasittaa ja rajoittaa sairaudet. Jotenkin ei vaan aina jaksa pitää yhteyttä ystäviin. Ja ikävä kyllä, ystävienkin yhteydenpito on aika vähäistä kun sairastaa.
Olen "vasta" viisikymppinen ja monenlaista vielä haluaisi tehdä.
Ja miehen kanssa asiat ihan hyvin, mutta siltikin joskus olen olevinaan yksinäinen.
Just noin; sairaudet masentaa ja eristää ihmisen muista. Itsekin joskus nuorempana kuuntelin muoreja bussissa jotka kelasivat sairaskertomuksiaan. Nyt olen itse siinä samassa jamassa. Eniten ärsyttää kehoitukset 'ota itseäsi niskasta kiinni ja lähde liikkeelle'...Juupa juu. Totta kai asenteella on merkitystä mutta helpompi on korjata asento kuin asenne.
Mistäpäin olet? Olen itse länsi-suomesta 50 nainen.
Täällä myös eronnut yksinäinen 50 vuotias nainen länsi-suomesta...lauantai illat ovat tuskaa olla yksinään kotona. Kirjoitelkaa..olisi edes täällä kiva jutustella.