Äitini on jo ikäihminen. Olen hänen lapsensa ja äitini on ollut jotenkin minusta omituinen koko ikänsä. Hän tapansa toimia on ollut aina omituista. Hän on samalla sekä erityisen ystävällinen mutta samalla kuitenkin jotenkin välinpitämätön. Asiaa on todella vaikea kuvailla että se tulisi oikein kuvattua. Hän on aina ollut kova huolehtimaan. Ruoka on suurin huolenaihe ollut hänelle aina. Aina hänellä on mielessä ruoka. Jos menen käymään hänen luonaan alkaa hän heti ottamaan jääkaapistaan ruokia ja alkaa tarjota niitä.
Hän ei jotenkin ymmärrä sitä jos hänelle sanoo että ei, en ota nyt ruokaa. Se vastaus ei tyydytä häntä, vaan silloin hän alkaa senjälkeen muutaman minuutin välein toistuvasti kysyä, etkö ottaisi, minulla olisi sitä ja sitä...hänelle täytyy suuttua ennenkuin hän uskoo että olen tosissani etten ota ruokaa. Jotenkin tuo tuollainen "jahtaaminen", kuten minä sitä sanon alkoi kalvaa tosissaan jossain vaiheessa minua.
Kun hänen luona käy on se pelkkä kahvi tai ruoka hetki, ei muuta. Meillä ei ole mitään keskusteltavaa milloinkaan. Ruoka, ruoka, kahvi ja pikkuleivät ja kiitos näkemiin siinä käynnin kuvaus lyhyesti. Jos kuten välillä tein yritin saada hänet keskustelemaan hän alkaa kertoa omista sairauksistaan, verenpaineestaan, muista kivuistaan. Sekään ei ole vuorovaikutteista vaan hän alkaa ahdistuneena aina valittaa omistaan, mutta minulla on aina asiat hyvin. Tuntuu että kaikki ongelmat ovat aina vain äidilläni, näin oli jo kun olin lapsena, minä en ole valittanut koskaan hänelle mitään. Tuntuu että äitiäni ei oikeasti edes kiinnosta mitä toiselle kuuluu vaan hän sivuuttaa sen nopeasti.
Kiinnostaisi vain tietää mikä äitiäni on vaivannut ja vaivaa, mutta kun hän ei puhu koskaan henkisistä asioista ei sitä saa selvää mitenkään. Tuntuu että häneltä puuttuu sellainen henkinen, pehmeä puoli ja hän on ja oli aina vain suorittaja.
Hän ei jotenkin ymmärrä sitä jos hänelle sanoo että ei, en ota nyt ruokaa. Se vastaus ei tyydytä häntä, vaan silloin hän alkaa senjälkeen muutaman minuutin välein toistuvasti kysyä, etkö ottaisi, minulla olisi sitä ja sitä...hänelle täytyy suuttua ennenkuin hän uskoo että olen tosissani etten ota ruokaa. Jotenkin tuo tuollainen "jahtaaminen", kuten minä sitä sanon alkoi kalvaa tosissaan jossain vaiheessa minua.
Kun hänen luona käy on se pelkkä kahvi tai ruoka hetki, ei muuta. Meillä ei ole mitään keskusteltavaa milloinkaan. Ruoka, ruoka, kahvi ja pikkuleivät ja kiitos näkemiin siinä käynnin kuvaus lyhyesti. Jos kuten välillä tein yritin saada hänet keskustelemaan hän alkaa kertoa omista sairauksistaan, verenpaineestaan, muista kivuistaan. Sekään ei ole vuorovaikutteista vaan hän alkaa ahdistuneena aina valittaa omistaan, mutta minulla on aina asiat hyvin. Tuntuu että kaikki ongelmat ovat aina vain äidilläni, näin oli jo kun olin lapsena, minä en ole valittanut koskaan hänelle mitään. Tuntuu että äitiäni ei oikeasti edes kiinnosta mitä toiselle kuuluu vaan hän sivuuttaa sen nopeasti.
Kiinnostaisi vain tietää mikä äitiäni on vaivannut ja vaivaa, mutta kun hän ei puhu koskaan henkisistä asioista ei sitä saa selvää mitenkään. Tuntuu että häneltä puuttuu sellainen henkinen, pehmeä puoli ja hän on ja oli aina vain suorittaja.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vieraan on mahdotonta arvailla, miksi äitisi on sellainen kuin on. Kerronpa kuitenkin, mitä ajatuksia kertomasi herätti. Kukaties saat ajatusvirrastani itsekkin uusia ajatuksia.
Oma mummoni on aina kuulunut tähän ihmistyyppiin, joka "pakkotarjoaa" ruokaa. Kieltävää vastausta ei hyväksytä. Mikäli kieltäydyt jostain, ehdotetaan jotain muuta. Syötävä on, vaikka ei haluttaisi, silkasta kohteliaisuudesta.
Uskon, että tällaiseen on monenlaisia syitä. Iäkkäämmät ihmiset ovat kasvaneet toisenlaisena aikakautena. Silloin saattoi olla usein pula ruuasta ja lisäksi kahvittelu/ruuan tarjoaminen kuului kohteliaisiin kyläilytapoihin. Luulen, että useat iäkkäät ihmiset ovat niin tottuneet tällaiseen ajattelutapaan, että pitävät sitä itsestään selvyytenä ja pitävät loukkaavana jos tarjoomukset eivät kelpaa.
Toinen näkökulma on ruuan lohduttavuus. Ajatellaan, että hyvä ruoka-parempi mieli, ja tämä halutaan tarjota toisellekin. Lisäksi äidit ovat tottuneet siihen, että hoitavat lapsiaan ja pitävät näistä huolta. Sillä ei ole väliä, kuinka vanha tämä lapsi on ja osaako tämä pitää huolen itsestään. Se on sisäänrakennettu äidinvaisto ja ruoka voi olla tapa näyttää välittämistä, jota ei muulla tavoin osata näyttää.
Ruoka voi olla myös keino pidentää vierailua tai saada näennäisesti järkevää tekemistä muuten vaivautuneelle hiljaisuudelle.
Itse olen todennut, että parasta ja helpointa on tehdä myönnytys ja ottaa jotain tarjottua vastaan, vaikkei oikeasti haluttaisikaan. Sitten valitsee tarjoomuksista jotain pientä tilanteeseen sopivaa tai ottaa tarjottua ruokaa pienen annoksen. Ei kannata alkaa väittämään vastaan, koska se aiheuttaa vain turhautumista ja huonon mielen kummallekin.
Tiedätkö äitisi elämäntarinaa? Millainen hänen lapsuutensa on ollut, millaista elämää hän on viettänyt ja mitä kokemuksia saanut? Näistä tiedoista voi löytyä osittain selitys siihen, miksi äitisi on sellainen kuin on ja miten hän ajattelee. Onko hänellä ollut ketään, jolle näyttää tunteitaan tai jonka kanssa on voinut olla oma itsensä. Ehkä äitisi ei vain ole oppinut puhumaan henkisistä asioista. Ehkä hän ei uskalla tai halua puhua muuta, jos luottamusta tai yhteisymmärystä ei ole tarpeeksi. Tai ehkä hän vain luonteeltaan on sellainen, joka ei puhu syvällisiä. Ehkä hän on huolissaan asioistaan (esim. terveydestään), eikä jaksa keskittyä kauan toisen huoliin. Jotkut ovat myös luonteeltaan/elämänkokemuksiensa myötä sellaisia, että murehtivat paljon, vaikka ulkopuolinen ei näitä huolia näkisikään, tai ne tuntuvat vähäpätöisiltä. Ehkä äitisi ei osaa käsitellä läheisen negatiivisia tunteita. Tiedän senkin ihmistyypin, jolle kerrot oman murheesi ja hänellä itsellään on aina mielestään pahemmin (tällaisen ihmisen kanssa ei kovin syvällisiä jaksakaan keskustella, silloin jutun on pysyttävä arkipäivän asioissa). Selityksiä voi olla monia.
Minusta on hienoa, että haluaisit ymmärtää äitiäsi paremmin. Siihen tarvittaisiin ehkä aikaa ja yhdessäoloa, yhteisiä kokemuksia. Joskus puheenaiheita voi olla vaikea löytää sisällä istuksiessa. Ehkäpä voisit ehdottaa jotain muuta yhteistä tekemistä. Esimerkiksi televisiosta ja radiosta saa hyvin kommentoitavaa ja keskusteltavaa. Ehkä voitte pitää yhteisen siivouspäivän tai lähteä pienelle kävelylle tai katsella yhdessä valokuvia. Tai voitte vaikka mennä ulos syömään tai kokata yhdessä. Mikä nyt sitten parhaiten sopisikin teille kummallekin. Tavallisista askareista saa helposti puheenaiheita ja niiden lomassa voi sitten muukin juttu luistaa paremmin. Pahin puheen katkaisija on varmaan stressi siitä, onko puhuttavaa vai ei. Silloin ei ainakaan keksi mitään sanottavaa. Pitää vaan yrittää olla välittämättä niistä hiljaisista hetkistä. Kun äitisi kertoo murheitaan, niin kuuntele ja yritä ymmärtää mistä hän on huolissaan ja osoita se ymmärrys. Kun et jaksa enempää, niin yritä vaivihkaa vaihtaa aihe johonkin kevyempään, vaikka huolestuneen ajatuksia voi olla hankala saada miettimään muuta. Kun kerrot omista asioistasi tai muista yleisistä puheenaiheista, kysy mitä mieltä hän on tai mitä hän asiasta ajattelee. Ehkä hän pystyy keskittymään paremmin kertomaasi.
Jos itse osaat näyttää erityisesti positiivisia tunteita, niin tee se. Kosketa, ota kädestä tai taputa olalle tai jopa halaa jos siihen on yhtään luonteva tilaisuus. Kiitä ja kehu jos siihen on aihetta. Sano, että on kiva nähdä jos se on totta ja jos olet oikein rohkea niin voit jopa sanoa, että välität hänestä tai rakastat häntä, tietysti sopivan tilanteen tullen ja kun todella tuntuu siltä. Yritä puhua myös mieltäsi vaivaavista asioista jos mahdollista ja kuunella vastaukset. Se ei ole helppoa. Mikäli tällaista ei ole tehnyt aiemmin, tuntuu kömpelöltä ja epävarmalta. Se voi silti kannattaa. Ehkä voit opettaa äitisi keskustelemaan, ehkä opit itsekin. Ehkä se ei onnistu. Mutta mitä haittaa kokeilusta on. Meillä kaikilla on kuitenkin vaan yksi äiti.
Jos äitisi on pohjanmaalta, se ruokahössöttäminen periytyy niistä piireistä. Siellä päin maata ruuan tarjoaminen on yhtä kuin vieraanvaraisuus. Samaten jos hän on elänyt sota-ajan, ne ruokajutut kumpuavat sieltä, puutteesta, joka oli yhtä kuin hänen lapsuutensa.
Ja vanhojen ihmisten maailma valitettavasti vaan pyörii oman terveydentilan ympärillä, joten siitä he luonnollisestikin puhuvat.
Minä puhun oman äitini (yli 70-v) kanssa mm. kirjallisuudesta, koska me molemmat luetaan paljon. Ellei ihminen harrasta mitään tai ole kiinnostunut mistään, on totta kai puheenaiheetkin kortilla, sama minkä ikäisestä ihmisestä on kyse.
Ei äitiäsi mikään vaivaa, hän on tyypillinen oman aikansa lapsi. Ja niin olet sinäkin, mutta et voi tietenkään sitä huomata. Mikäli sinulla on lapsia tai muita nuorempia sukulaisia, kommunikoitte 30 vuoden päästä luultavasti hyvin samoissa tunnelmissa kuin äitisi ja sinä nyt.