H e
ippa!
Kaipailisin ehkäpä jonkin sortin vertaistukea tähän asiaan. Aloitin korkeakoulu opinnot viime syksynä ja koko ajan ollut totaallisen ulkopuolinen olo koulussa. Ihmisiä joiden kanssa kemiat kohtaavat on ollut äärettömän hankala löytää, johtunee tosin osittain siintäkin että olen muutaman vuoden kurssikavereitani vanhempi.
Paikkakunta, jolle jouduin muuttamaan opintojen perässä, ei tyydytä. Kesällä vaihdan takaisin alkuperäseen kotipaikkakuntaani jatkamaan opintojani ( josta tänne opintojen perässä muutin) Onneksi siirto onnistuu, muuten olisin todella hukassa.
Mun aviomies jäi kotiin, koska hänellä siellä vakituinen työ ja kotimme on siellä. Olen joutunut totuttelemaan yksin asumaan syksystä lähtien. Yksinäisyys ei itsessään ole se ongelma vaan enemmin se ulkopuolisuuden tunne jota koen päivittäin. Vapaa ajalla kävelen lenkillä, juttu kavereita ei ole. Kahville en voi ketään pyytää. Olen muutaman kerran tosin yrittänyt, mutta lukuisten kieltäytymisten jälkeen on varmaan parempi olla enään "kaveraamatta" väkisin ihmisten kanssa, ketkä selkeästi sitä eivät halua. Ryhmätyöt ja projektit ovat suurin ongelma, kun tuntuu etten ole tervetullut oikein mihinkään ryhmään eikä mielipiteitäni ryhmätöissä huomioida juurikaan. Nuoremmat kurssilaiset tekevät projektit usein todella monimutkaisesti, olen yrittänyt siihen puuttua säästäen meiltä työtunteja ja aikaa projektissa, mutta turhaan. Tähän voisin mainita, että ennen ammatin vaihtoa kerkesin olla työelämässä 5vuotta, en siis ole mikään ikä loppu ja alle 30vuotias olen. Ikäeroa kurssi tovereihin on siis 10 vuodesta 3 vuoteen.
Mieheni tekee 3-vuoro työtä, joten meillä menee monesti vapaapäivät ristiin. Usein jään vapaillani tänne opiskelupaikkakunnalleni tuhlaamaan aikaa, mikä todellakin tarkoittaa sitä että lähestulkoon itken sängyssä miten kurjaa ja yksinäistä mulla täällä on. Olen yrittänyt suhtautua tähän positiivisesti, sillä kesään ei ole enää kauaa, jolloin pääsen täältä pois muuttamaan, mutta epätoivo vie voiton ja turhautuneisuus ja ahdistus vain pahenee täällä ollessa. En koe olevani yhtään kotona täällä ja koti ikävä on suunnaton. Tunnen olevani mukavuusalueeni ulkopuolella jatkuvasti. Pääsen tietysti kotiin mieheni luokse vapailla menemään, mutta välimatkan ja oman taloudellisen tilanteen takia on mahdoton joka viikonloppu lähteä matkaan. Onneksi mies käy usein mun luona.
Onko täällä foorumeilla muita saman ongelman kanssa painivia? Iso kiitos kaikille ketkä jaksoi ja viitsi tämän sepostukseni lukea :-)
Terveisin,
N29
ippa!
Kaipailisin ehkäpä jonkin sortin vertaistukea tähän asiaan. Aloitin korkeakoulu opinnot viime syksynä ja koko ajan ollut totaallisen ulkopuolinen olo koulussa. Ihmisiä joiden kanssa kemiat kohtaavat on ollut äärettömän hankala löytää, johtunee tosin osittain siintäkin että olen muutaman vuoden kurssikavereitani vanhempi.
Paikkakunta, jolle jouduin muuttamaan opintojen perässä, ei tyydytä. Kesällä vaihdan takaisin alkuperäseen kotipaikkakuntaani jatkamaan opintojani ( josta tänne opintojen perässä muutin) Onneksi siirto onnistuu, muuten olisin todella hukassa.
Mun aviomies jäi kotiin, koska hänellä siellä vakituinen työ ja kotimme on siellä. Olen joutunut totuttelemaan yksin asumaan syksystä lähtien. Yksinäisyys ei itsessään ole se ongelma vaan enemmin se ulkopuolisuuden tunne jota koen päivittäin. Vapaa ajalla kävelen lenkillä, juttu kavereita ei ole. Kahville en voi ketään pyytää. Olen muutaman kerran tosin yrittänyt, mutta lukuisten kieltäytymisten jälkeen on varmaan parempi olla enään "kaveraamatta" väkisin ihmisten kanssa, ketkä selkeästi sitä eivät halua. Ryhmätyöt ja projektit ovat suurin ongelma, kun tuntuu etten ole tervetullut oikein mihinkään ryhmään eikä mielipiteitäni ryhmätöissä huomioida juurikaan. Nuoremmat kurssilaiset tekevät projektit usein todella monimutkaisesti, olen yrittänyt siihen puuttua säästäen meiltä työtunteja ja aikaa projektissa, mutta turhaan. Tähän voisin mainita, että ennen ammatin vaihtoa kerkesin olla työelämässä 5vuotta, en siis ole mikään ikä loppu ja alle 30vuotias olen. Ikäeroa kurssi tovereihin on siis 10 vuodesta 3 vuoteen.
Mieheni tekee 3-vuoro työtä, joten meillä menee monesti vapaapäivät ristiin. Usein jään vapaillani tänne opiskelupaikkakunnalleni tuhlaamaan aikaa, mikä todellakin tarkoittaa sitä että lähestulkoon itken sängyssä miten kurjaa ja yksinäistä mulla täällä on. Olen yrittänyt suhtautua tähän positiivisesti, sillä kesään ei ole enää kauaa, jolloin pääsen täältä pois muuttamaan, mutta epätoivo vie voiton ja turhautuneisuus ja ahdistus vain pahenee täällä ollessa. En koe olevani yhtään kotona täällä ja koti ikävä on suunnaton. Tunnen olevani mukavuusalueeni ulkopuolella jatkuvasti. Pääsen tietysti kotiin mieheni luokse vapailla menemään, mutta välimatkan ja oman taloudellisen tilanteen takia on mahdoton joka viikonloppu lähteä matkaan. Onneksi mies käy usein mun luona.
Onko täällä foorumeilla muita saman ongelman kanssa painivia? Iso kiitos kaikille ketkä jaksoi ja viitsi tämän sepostukseni lukea :-)
Terveisin,
N29
Vastaukset 3
Vanhimmat
Heippa*
Täytyi heti omaa tekstiä tulla korjaamaan. Huolimattomuuttani painellut mistä lie nappuloista että kirjaimet hyppäsi oudosti.
-Aloittaja
Moi N29! Itselläni hieman samankaltainen tilanne, ilman miestä kylläkin :D Opiskelen yliopistossa paikkakunnalla jossa en viihdy lainkaan. Viikot menee puurtamalla ja viikonloppua odottaen, että pääsen pariksi päiväksi pois kys. paikkakunnalta. Olen myös hakemassa siirtoa, mutten usko sen onnistuvan. Kavereita olen kylläkin löytänyt, mutten ole mikään bilehile joten jutuissa on vaikea pysyä mukana, kun tuntuu että porukka tutustuu bileissä. Yritän kaiken käytännön harjoittelun saada kotipaikkakunnalleni, jos se vähän helpottais oloa. Mulla siintä hyvä tilanne että pääsen matkustamaan kotiin joka perantai.
Hienoa kuulla että sulla on siirto asiat jo kunnossa. Aviomies toisella paikkakunnalla varmasti on sellanen paino tuolle asialle että siirron olet saanutkin. Kesään ei ole enään montaa kuukautta, joten koita kestää! Keskity positiivisiin asioihin sun elämässä ja pidä opintoja vain opintoina. Päätät että koulussa ei muutenkaan olla kavereiden kanssa vaan keskitytään opintoihin, sillä asenteella yksinäisyys ei tunnu niin pahalta. Ryhmätyöt suoritat vaan asenteella alta pois ja eihän niitä enään montaa varmaan ole ennen kesää!
Tsemppiä sulle!
Yksinäisyys on tunne, joka voi vallata mielen missä vain. Sitä ei pääse pakoon seurassakaan.
Täällä jo neuvottiinkin, että ota opinnot opintoina. Se on hyvä neuvo. Minäkin olen opiskellut myös aikuisena. Silloin ei enää huvita kymmenen vuotta nuorempien tyyli. Voisitko käydä kirjastossa, elokuvissa, konserteissa, liikuntaharrastuksissa jne. Olisi muitakin ympärillä kuin nuo keskenkasvuiset. Olet kyllä itsekin vielä niin nuori, että ulkonaisesti sinua ei heistä erota.
Ajattele nyt niin, ettei se koulu varsinaisesti ole sinun ryhmäsi, mutta hoidat sen silti asiallisesti. Se kouluhan ei kestä ikuisesti.