Ulkoilemaan

Kiitos, ihan mukava siellä oli piipahtaa. Kävin kaupoillakin, tyttö sai tablettinsa viimein.

En yritä ohjailla. En osaa edes itseäni kunnolla.
Järki ja tunteet eivät mene aina yksiin. Joutsenista olen sitä
mieltä että on hienoa että ne ovat yksiavioisia.

Elämän sisältönä toisista välittäminen sekä töissä että kotona, vapaa-aikana
on kestänyt. Sitä en koskaan ole ymmärtänyt, miksi se maailma, joka sisimmässä
pamppailee on niin vahva. Työn kannalta se on hyvä, vapaa-aikana siitä on ollut ongelmiakin. Pursuileva elämänvoima tai mikä liekään on aiheuttanut erilaisia asioita. Olen kyllä aina ollut vilpitön suhteessani toisia kohtaan,
vaikkakaan omiin ihanteisiini en ole päässyt varmaan koskaan sen osalta, mitkä
ovat omat arvoni tai miten olen välittämisessäni onnistunut. Nuorempana yritin
hampaat irvessä. Nykyään on vain kiitollinen siitä elämästä minkä on saanut ja yrittää elää yhden päivän kerrallaan. Jotenkin levollisempi tapa minun mielestäni.

En pysty ikinä olemaan pelkkä tahtoihminen. Siksipä elämä minun kanssani on ollut ja tulee varmaan olemaan äärimmäisen haastavaa. Se ihmeellinen ihminen jonka kanssa asun on enemmän kuin aarre.

Luulen saavani aikaan iloa ympärillä, saankin sitä varmasti. Mutta ikäväkseni huomaan, että myös hämmennystä ja sotkua. Vaikka olen toiminut vilpittömästi. Kasvojen menettäminen ja häpeän tunteet ovat myös tuttuja. Mutta pokkana vain huomista kohti. Se toisista välittäminen antaa voiman seuraavaan päivään.

En ikinä kiusaisi ketään tahallani. Minua on kiusattu lapsuudessa riittävästi enkä halua kenellekään sitä samaa.

Jos yrittäisin antaa viisaita neuvoja niille, joiden kanssa olen tekemisissä, niin varmaan sanoisin niin, että kannattaa ottaa se hyvä vastaan, minkä voi ja heittää loput toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Helpommalla pääsee kun ei päästä liian lähelle. Elämä ei silti aina ole helppoa enkä sano että helpolla pääseminen olisi paras vaihtoehto.

Minä hellyn kun näen toisen ihmisen hädän ja jos joskus saan sen tilaisuuden, että
näen ihmisen heikoimmillaan ja särkyneenä, ei se näky lähde ikinä mielestäni.
Haluan toimia niin, että voisin auttaa. En aina osaa. Yritän silti.

Minusta se on kaunis ajatuksena. Tuloksesta en sitten tiedä. Aika näyttää. Jos olemassaoloni pitkässä juoksussa on saanut aikaan sen, että joku tässä elämässä jaksaa paremmin, niin kai sekin on jotain. Joskut asiat tulevat kivun kautta. Tätä on minulle itselleni sattunut enemmän kuin paljon. Sitä sisäistä kipua.

Pidän sanoista ja koska ne ovat niin voimakkaita, niin haluan käyttää niitä rakentavasti ja toisia kunnioittavasti. Sanoilla voi myös parantaa, lohduttaa, antaa toivoa. Sanat ovat ihmeellisiä.

Iän kartuttua olen yhä vähemmän pystynyt ymmärtämään itseäni ja ällistyn
kyllä toisistakin ihmisistä tämän tästä. Ihminen on kummallinen otus. Tahto ja tunne eivät tunne oikein koskaan olevan täydessä sovussa keskenään.

Meillä kaikilla on arkemme. Jotkut meistä ovat osa toisen arkea. Jospa seuraava arkipäivä sujuisi hyvin ja jotain pientä iloa voisi siellä toiselle osoittaa. Mutta jos tuntuu että pitää tulla antamaan purkaus niin voi sitten tulla sanomaan sen kasvotusten.

Sanon vielä sen, että jos kirjoitan, en voi olla kirjoittamatta. Tuntemuksieni osalta kestän niitä jonkin aikaa, mutta jos se tuntemus osoittautuu liian voimakkaaksi, niin toimin sitten senkin osalta parhaan harkintani mukaan.

Toivon pieniä ihmeitä ja oivalluksia sinulle, joka tätä luet ja voimia päivääsi.

Jospa saisit vähän iloa ja jaksamista:)