Rajun väkivallan varjostama nuoren naisen elämä

Jotenkin tuntuu, etten välillä jaksa tällaista elämää jota elän. Jotenkin saan motivaatiota siitä, että joskus helpottaa.
Olen ollut aika pitkään työttömänä, yhteensä neljä vuotta. Tämän jälkeen sain koulupaikan ammattikoulusta. Jotta voisin maksaa kaikki menot niin pitäisi saada/hakea/mennä töihin.

Olen oikeasti todella huono käsittelemään rahaa ja suunnittelemaan budjettia. Siitä suurimmalti osin rahavaikeutemme johtuvatkin. Tämä on nyt aivan päällimmäinen stressi. On ihanaa kun tilin saldo on 0,86 euroa ja laskuja yli 100 euron edestä.

Tuntuu, että olen jotenkin rikki kehosta ja mielestä. Normaalielämä on välillä todella haastavaa. Kaikenlaiset normaalit elämän arjen askareet ovat välillä todella ylivoimaisia. Vähän aikaa jaksaa vaikka tiskata tiskejä säännöllisesti, mutta jossakin vaiheessa vaan tajuan etten jaksa yksin näitä. Mies on vielä laiskempi näissä jutuissa. Ja usein yksin hoidankin kotityöt.

Tekemättömät työt stressaavat todella paljon. Pelkään myös sitä, että ihmiset suuttuvat minuun, jos olen tehnyt jonkin työhön liittyvän asian myöhässä tms. en ole järkevässä ajassa vastannut viesteihin tms. niin pelko siitä, että joku kiroilee ja räyhää minulle on todella suuri tai haukkuu minut tai jotain muuta ylireagointia. Tällaiset ajatukset lamauttavat minut täysin.

Olen kokenut elämäni aikana seksuaalista väkivaltaa (insestiä), henkistä ja muuten fyysistä väkivaltaa sekä koulukiusaamista 7 vuotiaasta 19 vuotiaaksi. En tiedä oikeasti millaiset aivot minulle ovat muokkaantuneet tällaisista rajuista kokemuksista. Todennäköisesti hyvin epänormaalit.

Itsetunto välillä todella nollassa. Välillä tekee mieli repiä itsensä riekaleiksi ja lopettaa kaikki. Haluaisin olla normaali ja tavallinen. Joskus mietin, että jos meidät lapset olisi huostaanotettu niin meillä olisi ollut asiat paremmin mutta kukaan ei ikinä nähnyt sitä hätää jota lapsena koettiin. Kerran kyllä terveydenhoitaja kysyi minulta, että onko äitisi sinun biologinen äiti (olin kertonut, että äitini haukkuu minua huoraksi, kun olin 15 vuotias). Äitini oli/on mielisairas ja isäni henkisesti estynyt/aggressiivinen/väkivaltainen.

Elämässäni on todella paljon erilaisia vaikeuksia ja tiedän mistä ne nykyiset vaikeudet johtuvat. Useimmat ihmiset kehuvat minua kuinka hyvä olen jossain ja kuinka kiva olen jne. Kuinka hoikka olen jne. Tuossa vähänaika sitten sain työharjoittelusta K3 (kiitettävä). Ja koulu sujuu mallikkaasti ja valmistun exta nopeasti. Möykky vain vaanii jossain päin aivojani ja tulee esiin kun eniten stressaan tai tulee jostain paha mieli.

Usein minua masentaa myös ihmisten kovuus ja se, että koeta nyt pärjätä. Maailma on todella kova ja usein välinpitämätön. Mutta sen huomasin kyllä, ettei kotonakaan kovin lämpöistä ja turvallista ollut.

Kiitos kommenteista ja vastauksista.