Joitakin juttuja lukiessa tulee mieleen, että voi hyvä luoja. Minä olen sairastanut keskivahvaa masennusta nyt yhteensä 14 vuotta ja sitäkin ennen olen aika ajoin käynyt terapiassa vaikeina aikoina. Erosin alkoholistimiehestäni 14 vuotta sitten ja elämä ennen sitä oli kamalaa. Eron jälkeen tuli kaikkea vaikeuksia exän kanssa. Lääkitys pitää jonkinlaisessa toimintakunnossa, mutta sen tueksi tarvitsisin kunnollisen hoitosuhteen. Jouduin jäämään osatyökyvyttömyyseläkkeelle 2008. Yhdessä vaiheessa olin kyllä 13 kuukautta normaliisti töissä. Sitten palasin taas eläkkeelle. Vuoro viikoin töissä tai eläkkeellä. Koska olen ollu vuosia yksinhuoltaja ei taloudellinen tilanne ole ollut helppo. Lapset on aikuisia ja viimeinen lähti omilleen viime syksynä joten se hiukan helpotti sitä tilannetta. Nuorin opiskelee ja tekee ohessa töitä joten hänestä ei tarvitse paljoa huolehtia. Keskimmäinen sitä vastoin aiheuttaa hiukan huolta kun on työtön ja Kelan päivärahalla. Onneksi hän asuu vieressä niin hänestä on hiukan seuraa yksinäisinä iltoina. Muutenkin olemme aika samanlaisia niin tulemme hyvin toimeen. Ongelmani on etten saa mistään hoitosuhdetta kun ei ole varaa yksityiseen. Kunnan mielenterveyskeskuksen lääkärissä kävin marraskuussa ja edellisestä kerrasta oli yli kaksi vuotta. Vajaan ½ tunnin istunto oli yhtä tyhjän kanssa ja olin entistäå masentuneempi sieltä lähtiessäni. Miten voisin saada lähetteen Kelan korvaamaan terapiaan tai kuntoutukseen kun lääkäri ei välitä yhtään tavata. Kahden viikon välein käyn omahoitajalla, joka on enemmän kiinnostunut puhumaan politiikasta tai muista asioista, jotka eivät minua edes kiinnosta. Masennusta tai sen helpottamista ei ole juurikaan käyty läpi. Tai minun itse tunto ongelmia, jotka juontavat lapsuudesta. Eron jälkeisessä tilanteessakin tuntui, että vaikka kuinka yritän tehdä parhaani niin aina menee jotain pieleen. Minusta riippumattomista syistä. Kuin olisi labyrintissä ja koko ajan törmäisi umpikujaan. Ystävät ovat kaikonneet ja vanhat ystäväni jotka pitävät yhteyttä ovat 200 km:n päässä. Kuitenkin yhteyden pito on yleensä minun varassa enkä enää oikein jaksa. Tuntuu etten ole kenellekään tärkeä. Olen asunut nykyisessä osoitteessa 6,5 vuotta eikä kylässä luonani käy kuin omat lapset. En oikein saa mitään kiksiä omasta elämästäni. Toki joitakin onnen hippuja vällillä putoilee. Hoitopäivät lapsenlapsen kanssa ja työviikot ovat parhaita. Sosiaalisen ihmisen jäädessä yksin ilman ihmiskontakteja käy helposti niin kuin minulle on käymässä. En juurikaan poistu kotoa muuta kuin jos on jotain sovittua menoa. Olen ruvennut jännittämään ihmisten tapaamista ja tunnen itseni epävarmaksi esim. kaupassa käydessä. Onko siis seuraavaksi tiedossa paniikkihäiriöitä ja torikammoa. Yksinäisyys on kamala asia vaikkakin jotkut siitä nauttivat. Huomenna pääsee sentään kuntosalille ja saunaan. Ja tapaa muutaman tutun kun on mielenterveyspotilaiden uimahallivuoro.
Kun ei apua saa
kirvi
3<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei! Minulla myös masennusta ym. ollut jo aika monta vuotta. Sattumalta löytyi hoitaja, jonka luona sain käydä monta vuotta. Sitten tuli hoitajanvaihdos ja se oli yhtä kuin hoidon loppuminen. Asiakkaita "kierrätetään"; yksi pari sisään, toinen ulos ja varsinkin tämmöset pitkäaikaiset tapaukset. Hoito muuttunut sellaiseksi, että on vain muutama käynti ja siinä pitäisi toipua. Se on nykyistä avohoitoa = ei mitään hoitoa. Jokin ohut kontakti on terkkariin, sinne, jos olo pahenee. Onneksi en asu yksin. Puolisosta on apua, kun on ihminen, jolle saa puhua. Tämmöstä tää on mielenterveyshoito. Aloin käydä ryhmässä, sitä myöskin odottelen, kun vaihtaa ilmeisesti paikkaa. Kaikkea hyvää Sinulle!
On todella ikävä kuulla, ettet ole saanut apua, vaikka sitä haluaisitkin. Onko tuo omahoitaja siis psykiatrisen poliklinikan/mielenterveyskeskuksen työntekijä (psykologi tai mielenterveyshoitaja)? Jos sinulla on hoitosuhde em. paikkaan, vaadi, että pääset lääkärille ja kerro, että haluat psykoterapiaan/kuntoutukseen.
Käyntisi hoitajalla on sinua ja sinun ajatuksia varten, ei hoitajaa. Oletko yrittänyt vaihtaa hoitajaa? Tai ottanut jonkun työntekijän (ko. hoitajan tai esim. lääkärin) kanssa puheeksi, että käyntien sisältö ei vastaa sitä, mitä odotat?
Onko teilläpäin vertaistukiryhmiä, joihin voisit mennä, että saisit seuraa?
Minähän syksyllä vaadinkin päästä lääkärille ja minulle oli annettu aika, mutta kukaan ei ilmoittanut sitä minulle. Sain sitten uuden ajan, mutta mielenterveystoimiston lääkärin kiireiden takia siihen meni sitten taas lisää aikaa. Sisällä olin n. 30 min ja koko käynti oli muutenkin hyvin ylimalkainen. Olin pettynyt ja tuntui etten tule koskaan parantumaan kun en pääse kunnon hoitoon. Omahoitajani on sosiologi ja kuten sanottu usein puheet luisuu alueille jotka eivät minua kiinnosta, mutta häntä kylläkin. Mielenterveyspotilaille tarkoitetuissa ryhmissä (kuntosali, jumppa ja juttutupa) saan hiukan sosiaalista kanssakäymistä. Pääsen kuitenkin ryhmiin vain joka toinen viikko (eläkeviikolla). Liikunnan mahdollisuus on lämmittänyt mieltäni kun yksin ei tule lähdettyä lenkille ja rahat ei riitä liikuntakeskuksiin. Sosiaalisen verkoston puuttumiselle en juurikaan voi mitään. Ihmisiä ei voi pakoittaa kaveriksi, jos se ei heitä kiinnosta. Kävin Tampereellä Osviitassakin ja haastattelevan henkilön mukaan en ollut heidän palvelujen tarpeessa. Työterveyden psykiatrin käynnit on rajattu viiteen kertaan ja ne olen jo käyttänyt vuonna 2013. Onneksi on Internet ja Face, jossa voi kuulua erilaisiin ryhmiin ja jakaa niissä mielipiteitään ja saada myös positiivista palautetta.