Olen 23 vuotias mies ja olen huomannut, että en ole niin kuin muut. Minulla ei ole ollut "kavereita" sitten yläkoulun. Tarina meni niin, että vanhempani peri maatilan Lohjalta, kun olin kasiluokalla ja "kaverini" lopettivat yhteydenpidon kun välimatkaa tuli reilu 90 km. Tunsin itseni petetyksi ja mielessäni pyöri kaikki ne asiat joita olin muiden hyväksi tehnyt... tarjonnut leffaliput, lohduttanut, puolustanut yms. Loppujen lopuksi kaikesta siitä hyvästä mitä muille tein, ei kiitosta herunut.
Myöhemmin ammattikoulussa minulle tuli raju akne ja itsetuntoni laski kuin lehmänhäntä. Olin tuolloin hiukan pullukka painoin 88 kg pituuteni ollessa 183cm. Uskon ulkoisen olemukseni olleen syy miksi minulla ei "kavereita" ollut.
Faija joi viinaa koko lapsuuteni ajan ja retuutti hiuksista ja rikkoi lelujani ollessani pieni, välillä syystä ja toisinaan ilman syytä. Tästä johtuen en ole alkoholin suuri ystävä, mikä puolestaan on rokottanut sosiaalista puolta, kun en ole ottanut osaa baarireissuihin. Ihmiset pitävät minua elämässä kokemattomana, kun vähättelevät ikäisteni "ongelmia". Voihan tuo olla totta. Nyt olen korkeakoulussa ja 9 kk intti takana. Olen suurimman osan ajastani omissa oloissani, sillä kokemukseni mukaan opiskelutovereilla ei ole muuta tavoitetta, kuin hyötyä minusta jotenkin. Ja merkkejä siitä on ollutkin. Esim. Kun pyysivät mukaan, menin seuraksi yhtenä iltana läheiseen baariin ja vaikka itse en juonutkaan, niin syntymäpäivieni kunniaksi tarjosin tuopit kanssaopiskelijoille. Olin kuulemma "hyvä tyyppi". Seuraavan viikon ajan eivät edes moikanneet vaikka asumme samassa opiskelija-asuntolassa. Ilmeisesti seurani ei olekaan niin hyvää, kun alkoholi haihtuu pois. Ei mitään uutta.
Kun näkee kanssa opiskelijoita menevän yhdessä syömään ja kahville, pistää melkein vihaksi kun näkee kuinka iloisia olevat elämäänsä. Minua yritettiin kiusata kun olin ammatillisessa, mutta en välittänyt ja lopulta homma laantui. Armeijan jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja laihdutin rajun paaston avulla 15 kg pois. Tällä tavalla sain karsittua yhden vian pois, sillä olen huomattavasti hoikempi. Itsetunto on kuitenkin edelleen maassa ja en pidä itseäni juuri minkään arvoisena. Olen suorapuheinen enkä kaunistele mitään jos minulta kysytään. Puolestaan en valehtele ihmisille, vaikka muut ovat minulle suoltaneet vaikka minkälaista paskaa. On sanomattakin selvää, ettei minulla ole koskaan ollut tyttöystävää ja olen hyväksynyt yksinäisen elämäntavan. Ainoa haittapuoli on se, että sukulaiset ovat alkaneet epäillä seksuaalista suuntautumistani, kun en ole ketään "löytänyt". Kaikki se utelu omasta elämästäni ja koulustani suorastaan ahdistaa. En minäkään utele muilta mitään, kun ei kiinnosta.
Pähkinän kuoressa minua on kiusattu henkisesti, olen nähnyt ja tuntenut mitä viina aiheuttaa, en ole koskaan kiusannut tai tahallisesti satuttanut ketään, olen nähnyt kuolemaa ja ottanut osaa moniin hautajaisiin, en ole viettänyt syntymäpäiviäni varsinaisesti sitten rippikouluiän ja pätkätöitä tehneenä rahatilanne ei ole paras mahdollinen. Välillä näen unta, että joudun onnettomuuteen, kuolen ja saan toisen elämän jossa voisin välttyä kaikesta paskasta mitä vastaan on tullut tähän asti. Kuitenkin herään ja petyn kun pitää taas elää ja aurata pois kaikki loka mitä polun varrella on. Välillä olen miettinyt mitä maailma menettää jos minusta henki lähtisi. Kuitenkin... vaikka en ymmärrä itsekään miksi, niin uskon Jumalaan ja tuonpuoleiseen. En nyt silti perustaisi elämääni raamatun päälle, mutta johonkin sitä on ihmisen uskottava. Välillä kun olo on ollut todella maassa ja ajatus hirttoköydestä on vaikuttanut houkuttelevalta, niin olen välttynyt teolta koska uskon itsemurhan olevan synneistä pahin. Toisaalta lohtua on tuonut ajatus siitä, että kun itse olen epäonnistunut ja voin huonosti, niin ehkä joku muu vastaavasti voi paremmin ja on iloinen.
Tarkoitukseni ei ollut avautua näin, mutta eipä toi haittaakaan tehnyt. Onko muilla kokemuksia vastaavasta? Vaikka se kuulostaa itsekkäältä, niin lohduttaisi jos en olisi yksin tämmöisen asian kanssa. Ja pahoitteluni jos tuli paljonkin kirjoitusvirheitä.
Myöhemmin ammattikoulussa minulle tuli raju akne ja itsetuntoni laski kuin lehmänhäntä. Olin tuolloin hiukan pullukka painoin 88 kg pituuteni ollessa 183cm. Uskon ulkoisen olemukseni olleen syy miksi minulla ei "kavereita" ollut.
Faija joi viinaa koko lapsuuteni ajan ja retuutti hiuksista ja rikkoi lelujani ollessani pieni, välillä syystä ja toisinaan ilman syytä. Tästä johtuen en ole alkoholin suuri ystävä, mikä puolestaan on rokottanut sosiaalista puolta, kun en ole ottanut osaa baarireissuihin. Ihmiset pitävät minua elämässä kokemattomana, kun vähättelevät ikäisteni "ongelmia". Voihan tuo olla totta. Nyt olen korkeakoulussa ja 9 kk intti takana. Olen suurimman osan ajastani omissa oloissani, sillä kokemukseni mukaan opiskelutovereilla ei ole muuta tavoitetta, kuin hyötyä minusta jotenkin. Ja merkkejä siitä on ollutkin. Esim. Kun pyysivät mukaan, menin seuraksi yhtenä iltana läheiseen baariin ja vaikka itse en juonutkaan, niin syntymäpäivieni kunniaksi tarjosin tuopit kanssaopiskelijoille. Olin kuulemma "hyvä tyyppi". Seuraavan viikon ajan eivät edes moikanneet vaikka asumme samassa opiskelija-asuntolassa. Ilmeisesti seurani ei olekaan niin hyvää, kun alkoholi haihtuu pois. Ei mitään uutta.
Kun näkee kanssa opiskelijoita menevän yhdessä syömään ja kahville, pistää melkein vihaksi kun näkee kuinka iloisia olevat elämäänsä. Minua yritettiin kiusata kun olin ammatillisessa, mutta en välittänyt ja lopulta homma laantui. Armeijan jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja laihdutin rajun paaston avulla 15 kg pois. Tällä tavalla sain karsittua yhden vian pois, sillä olen huomattavasti hoikempi. Itsetunto on kuitenkin edelleen maassa ja en pidä itseäni juuri minkään arvoisena. Olen suorapuheinen enkä kaunistele mitään jos minulta kysytään. Puolestaan en valehtele ihmisille, vaikka muut ovat minulle suoltaneet vaikka minkälaista paskaa. On sanomattakin selvää, ettei minulla ole koskaan ollut tyttöystävää ja olen hyväksynyt yksinäisen elämäntavan. Ainoa haittapuoli on se, että sukulaiset ovat alkaneet epäillä seksuaalista suuntautumistani, kun en ole ketään "löytänyt". Kaikki se utelu omasta elämästäni ja koulustani suorastaan ahdistaa. En minäkään utele muilta mitään, kun ei kiinnosta.
Pähkinän kuoressa minua on kiusattu henkisesti, olen nähnyt ja tuntenut mitä viina aiheuttaa, en ole koskaan kiusannut tai tahallisesti satuttanut ketään, olen nähnyt kuolemaa ja ottanut osaa moniin hautajaisiin, en ole viettänyt syntymäpäiviäni varsinaisesti sitten rippikouluiän ja pätkätöitä tehneenä rahatilanne ei ole paras mahdollinen. Välillä näen unta, että joudun onnettomuuteen, kuolen ja saan toisen elämän jossa voisin välttyä kaikesta paskasta mitä vastaan on tullut tähän asti. Kuitenkin herään ja petyn kun pitää taas elää ja aurata pois kaikki loka mitä polun varrella on. Välillä olen miettinyt mitä maailma menettää jos minusta henki lähtisi. Kuitenkin... vaikka en ymmärrä itsekään miksi, niin uskon Jumalaan ja tuonpuoleiseen. En nyt silti perustaisi elämääni raamatun päälle, mutta johonkin sitä on ihmisen uskottava. Välillä kun olo on ollut todella maassa ja ajatus hirttoköydestä on vaikuttanut houkuttelevalta, niin olen välttynyt teolta koska uskon itsemurhan olevan synneistä pahin. Toisaalta lohtua on tuonut ajatus siitä, että kun itse olen epäonnistunut ja voin huonosti, niin ehkä joku muu vastaavasti voi paremmin ja on iloinen.
Tarkoitukseni ei ollut avautua näin, mutta eipä toi haittaakaan tehnyt. Onko muilla kokemuksia vastaavasta? Vaikka se kuulostaa itsekkäältä, niin lohduttaisi jos en olisi yksin tämmöisen asian kanssa. Ja pahoitteluni jos tuli paljonkin kirjoitusvirheitä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen saman ikäinen mies ja opiskelen yliopistossa. Kertomasi perusteella olet kokenut monia samanlaisia asioita kuin minä. Isäni on alkoholisti ja kohteli minua koko lapsuuteni kaltoin, nöyryyttäen ja haukkuen. Teimme paljon esim. metsätöitä ja hän ei koskaan neuvonut vaan odotti että teen virheen jotta pääsi sättimään minua. Myöhemmin olen myös ymmärtänyt että hänellä on paha persoonallisuushäiriö. Laitoin välit poikki häneen muutamia vuosia sitten, kun minussa vihdoin oli voimaa tehdä se, mutta pahoja vaurioita oli ehtinyt jo tapahtua. Minäkuvani, persoonallisuuteni ja mielenterveyteni on muserrettu sirpaleiksi ennen kuin elämä edes ehti kunnolla alkaa.
Minulla on myös kokemus erilaisuudesta suhteessa ikätovereihin. Olen sosiaalisesti melko "kulmikas" ja ilmeisesti ihmiset usein pelkäävät/paheksuvat/vieroksuvat minua. Kavereita on muutamia muttei liiaksi, yksi hyvä kaveri jolla on myös samanlaisia kokemuksia. Onnekseni olen onnistunut solmimaan parisuhteen joka on pelastanut todella paljon, jopa henkeni. "Aikuisten" kuten sukulaisten tavat tarjota "apua" menevät usein pahasti metsään kun yrittävät keksiä uutta harrastusta tai käskevät ottaa uuden asenteen elämään. Niistä tulee lähinnä pahempi olo. Muun muassa tästä syystä olen kyynistynyt ja kasvattanut henkisen panssarin jotta ainainen pettyminen ihmisiin ei tuntuisi niin kipeältä. Kävin myös armeijan ja se oli eräs elämäni pahimmista kokemuksista, olin siellä henkisesti niin yksin ja rikki. Oli todella vaikeaa ottaa vastaan skapparien vihaa tiriseviä kommentteja ja yrittää pysyä kasassa.
Minulla on diagnosoitu masennus ensimmäisen kerran 10-vuotiaana, jolloin äitini tajusi että tarvitsen apua. Sen jälkeen olen joutunut hakeutumaan uudelleen avun piiriin lukiossa ja taas n. vuosi sitten. Olen käynyt kaiken maailman terapioissa pienen ikäni ja niistä on ollut minulle erittäin paljon hyötyä. Niiden avulla olen tiedostanut asioita jotka tilanteeseeni ovat johtaneet, ne ovat kehittäneet omaa ajatteluani ja tuoneet ymmärrystä ja hyväksyntää itseäni kohtaan. Ilman niitä olisin puskenut horsmaa jo vuosia. Suosittelen erittäin lämpimästi ammattiapua, vaikka tiedän kokemuksesta että sinne hakeutuminen voi tuntua mahdottomalta esim. häpeän takia. En olisi itsekään varmasti koskaan mennyt jos ei olisi ollut paria oikeaa ihmistä puhumassa ympäri/pakottamassa.
Mutta kysymykseesi voin vastata siis ytimekkäästi: Kyllä on. Toivon sulle tsemppiä!