Valheita joita psykiatrit ovat teille kertoneet

Ne on niitä jotka ei oikeissa lääkärin hommissa pärjää.

Mää en ymmärrä miksi ne ylipäänsä tekevät mitään testejä, kun ne kuitenkin täysin mielivaltaisesti käyttävät näiden testien tuloksia? Tätä on nähty niin paljon!

Mullakin on yksi diagnoosi mitä eivät suostu kumoamaan vaikka testitkin ja koko elämä puhuu sen puolesta ettei mulla sitä ole! Alunpitäenkin minä en ole täyttänyt edes diagnostisia kriteerejä sen diagnoosin suhteen ja sitäkään ei heidän tarvitse edes todistaa millään.

Ja sitten toisissa tapauksissa sitä pidetään hyvinkin tärkeänä diagnoosin vahvistuksena, kun testitkin sanoo näin. Ei mitään logiikkaa.

Joko testit ovat arvovaltainen mittari tai eivät ole, ei mun mielestä niitä voi tälleen käyttää miten se vain heidän asettamiin diagnooseihin tai arvioihin sopii!

Musta tuntuu, että eivät vain halua myöntää miten paljon he tekevät virheitä niin kynsin hampain pidetään kiinni siitä minkä joku on joskus aloittanut. Siihen päälle voidaan sitten ladata muitakin diagnooseja mutta ei psykiatri toista psykiatria lähde puremaan!

Se on kyllä käsittämätöntä, kuinka psykiatrien diagnooseja uskotaan ja pidetään erehtymättöminä. Kokemuksesta voin sanoa, että monet asiat, joita he potilaskertomukseen kirjoittavat, eivät pidä paikkaansa. Eivät ainakaan minun kohdalla ole pitäneet.

45-20 kirjoitti:

Se on kyllä käsittämätöntä, kuinka psykiatrien diagnooseja uskotaan ja pidetään erehtymättöminä. Kokemuksesta voin sanoa, että monet asiat, joita he potilaskertomukseen kirjoittavat, eivät pidä paikkaansa. Eivät ainakaan minun kohdalla ole pitäneet.

Tietäisit vaan mitä satuja munkin potilaskertomukseen on sepustettu ja sen jälkeen kun ne siellä lukee, niin kaikki pitävät niitä tosina vaikka kuinka sanoisit, ettei se asia muuten tuolleen ollut ja en ole niin sanonut. Psykiatrit vetelee kaiken maailman johtopäätöksiä asioista mitä olet kertonut ja ne esitetään totuuksina potilaskertomuksessa. Kerronpa esimerkin. Nuori kaksikymppinen nainen etsii itselleen normaalisti omista ikätovereistaan seurusteluun kaveria; käy treffeillä ja etsii sitä oikeaa tyyppiä. Aika normaalia vai mitä?

No, ei ole psykiatrien mielestä! Minähän olen tietysti ihminen vailla impulssikontrollia ja mitäs muuta kuin jakelen alapäätäni jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle, josta todistusaineistona naimaton nainen syö ehkäisypillereitä. Tietenkään sinne ei kirjattu, että olen vahvasti uskonnollinen ihminen (ei sovi kuvaan), eikä sitä että moraalini ei edes antaisi periksi (sitä ei edes kysytä), eikä kysytä minkälaisillä treffeillä (ketä oikeasti kiinnostaa). Asia oli psykiatrin mielestä hyvin selkeä: ei kykene normaaleihin ihmissuhteisiin vaan on epävakainen niissä! Minusta se on normaalia, että en ole sitoutunut heti ensi treffeillä tapaamiini miehiin, joita tapasin lähinnä pullakahveiden merkeissä tai istuskelemassa järven rannassa tai puistikossa kesäaikaan. Oisko mun pitänyt heidät heti kosia ja rengastaa sormus valmiiksi ostettuna? Ne ois pitänyt mua kyllä ihan pimeenä, jos sen olisin tehnyt! Määhän vasta tutustuin niihin ihmisiin! HALOO! Mää olen muutenkin rauhallinen introvertti luonne, joka pitkään pohtii asioita ennen kuin toimii.

Mitään seksiä ei tapahtunut kenenkään kanssa, eikä edes suudelmaa mutta kamala huorahan minä nyt sitten olen ollut siitä lähtien hoitohenkilökunnan silmissä, harva kyseenalaistaa tämän! Naurettavaksi koko tämän homman tekee vielä se, että olen niitä ihmisiä, jotka odottavat avioliittoon ja koska en ole sitä aviomiestä löytänyt olen neitsyt vielä tänäkin päivänä! Mutta virallisesti huoran maineessa ja vain sen tähden, että minulla on kivuliaat kuukautiset, joihin söin näitä e-pillereitä (kukaan ei kysynyt miksi syön niitä) sekä onneton tyhmä minä menin kertomaan treffeillä käynneistäni hoitohenkilökunnalle.Tutustuin useampaan ihmiseen. Normaalit ihmiset ilmeisesti löytävät heti eka treffeiltä sen kumppanin ja minä olen sitten kamalan sairas, kun en siinä heti onnistunut! Minä olen kuulemma vailla itsehillintää. Kiihkeitä ja epävakaita ihmissuhteita. Mulla edes kerinnyt tulla mitään ihmissuhdetta monenkaan kanssa vaan se jäi siihen yhteen tapaamiseen. HALOO ONKO TÄÄLLÄ JÄRKEVIÄ IHMISIÄ OLLENKAAN!!!

Sitten toinen psykiatri myöhemmin uskoi mun tarinan ja käänsi asian päinvastoin. Minä olen seksuaalisesti estynyt ja mitä luultavammin oikeasti raiskattu ja sen tähden en kykene seksuaaliseen kanssakäymiseen kenenkään kanssa ja välttelen tilanteita etten joutuisi siihen.

Mää en enään tiedä itkeä vai nauraa näiden tyyppien kanssa!

Tosiasiassa mulla on ollut huono säkä ja ne joista minä olen kiinnostunut eivät vastaa tunteisiini tai en kelpaa. Ja päinvastoin. Ja en ole halunnut järkiavioliittoa. Siinä mielessä nirso. Harva mies nykyään on odottamassa avioliittoon tai haluamassa lapsiakaan. Mää en tingi näistä. Nykyään sitten on paljon muitakin syitä mikä estää, kuten minun mielenterveysongelmat, aina olen niistä rehellisesti kertonut jo nuoruudesta lähtien jopa väärät diagnoosit. Mutta nykyään en enään vääriä, kun ihmiset ei kuitenkaan usko, että en ole sellainen (uudet ihmiset). Turhia väärinkäsityksiä. Usko psykiatrien erehtymättömyyteen on liian vankka. En ole vain löytänyt vielä sitä oikeaa.

Että mitään et voi siellä sanoa, etteikö ne siitä jotakin kummallista kirjoita sun potilaskertomukseesi! Jos hymyilet oletkohan maanisuuteen kallellaan ja jos et hymyile olet masentunut aivan selkeästi. Aina on joku sinussa pielessä!

Enhän minä edes tunnista itseäni, kun luen potilaskertomuksia, ihan joku kuvitteellinen henkilö minkä ovat luoneet sinne, eikä sitä ole olemassakaan. Aika pahasti tehty ihmiselle, jolla muutenkin on tekemistä todellisuudentajunsa kanssa! Mää koen tämän henkisenä väkivaltana ja ihmisen maineen pilaamisena! Että pelkkää haittaa vaan tästäkin on ollut, olen traumatisoitunut. Ja tästä syystä mulla on yksi ääni, joka huorittelee mua nykyään psykoosieni aikana. Niin pahat traumat tästä väärästä diagnoosista ja kohtelusta sain! Kukaan ei kumonnut mun diagnoosia vaikka testit myöhemmin osoitti, että en ole se miksi mut on laitettu. Anteeksipyyntöä on ihan turha odotella.

Mun sairaudet ovat pahentuneet näitten puoskareitten käsittelyssä!

Ehkä on liian paljon sanoa, että psykoosiksi kutsutaan maailman todellisuuteen heräämistä, mitä sillä kukin tarkoittaakaan, mutta on totta, että psykoosi käsite on psykiatrian luoma eikä se tuo mitään lisäarvoa keskusteluun siitä miten ymmärrämme ihmiselämää ja ihmisten tapaa reagoida elämäntapahtumiin. Itse asiassa se johtaa ihmisiä harhaan.

Psykoosi sanan voi korvata yksinkertaisesti vain sanalla sekavuus tai erilaisuus tilanteesta riippuen. Erikseenhän ovat psykoaktiivisista aineista seuraavat sekavuuden tilat sekä joidenkin sairauksien tuomat tilat, mutta ne ovat eri asia. Henkisen voinnin yhteydessä psykoosiksi kutsuttu tila on ihan normaali tapa reagoida yksilöä järkyttäviin elämäntapahtumiin.

Eri asiat merkitsevät eri ihmisille eria asioita ja eri paljon, joten siksi joku henkilö ei ole niin moksiskaan, jos tulee pahoinpidellyksi tai perheenjäsen kuolee, toiselle se voi olla todella kamalaa. Ei se sen kummempaa ole.

Ihmisiä pitäisi ja kannattaisi ainakin oppia ymmärtämään, mutta toisten ihmisten ymmärtäminen sotii suoraan psykiatrian valtavirran paradigmaa vastaan. Siksi psykiatrisissa konteksteissa kuulee usein, myös kansalaisten, puhuvan psykoosisairauksista ja muista sairauksista ihan kuin ne olisivat oikeastikin sairauksia. Sieltä juontuu myös tämä ikuinen harhautus, diabetesvertaus. Tieteellisessä todellisuudessa mielisairauksia ei ole kuitenkaan olemassa. Sellaiset ovat uskonasioita siinä missä riivaukset ja yksisarvisetkin.

Thaiger kirjoitti:

Ehkä on liian paljon sanoa, että psykoosiksi kutsutaan maailman todellisuuteen heräämistä, mitä sillä kukin tarkoittaakaan, mutta on totta, että psykoosi käsite on psykiatrian luoma eikä se tuo mitään lisäarvoa keskusteluun siitä miten ymmärrämme ihmiselämää ja ihmisten tapaa reagoida elämäntapahtumiin. Itse asiassa se johtaa ihmisiä harhaan.

Psykoosi sanan voi korvata yksinkertaisesti vain sanalla sekavuus tai erilaisuus tilanteesta riippuen. Erikseenhän ovat psykoaktiivisista aineista seuraavat sekavuuden tilat sekä joidenkin sairauksien tuomat tilat, mutta ne ovat eri asia. Henkisen voinnin yhteydessä psykoosiksi kutsuttu tila on ihan normaali tapa reagoida yksilöä järkyttäviin elämäntapahtumiin.

Eri asiat merkitsevät eri ihmisille eria asioita ja eri paljon, joten siksi joku henkilö ei ole niin moksiskaan, jos tulee pahoinpidellyksi tai perheenjäsen kuolee, toiselle se voi olla todella kamalaa. Ei se sen kummempaa ole.

Ihmisiä pitäisi ja kannattaisi ainakin oppia ymmärtämään, mutta toisten ihmisten ymmärtäminen sotii suoraan psykiatrian valtavirran paradigmaa vastaan. Siksi psykiatrisissa konteksteissa kuulee usein, myös kansalaisten, puhuvan psykoosisairauksista ja muista sairauksista ihan kuin ne olisivat oikeastikin sairauksia. Sieltä juontuu myös tämä ikuinen harhautus, diabetesvertaus. Tieteellisessä todellisuudessa mielisairauksia ei ole kuitenkaan olemassa. Sellaiset ovat uskonasioita siinä missä riivaukset ja yksisarvisetkin.

"Henkisen voinnin yhteydessä psykoosiksi kutsuttu tila on ihan normaali tapa reagoida yksilöä järkyttäviin elämäntapahtumiin. "

Olet juuri asian ytimessä! Miksi siis yksilöä kutsutaan sairaaksi kun hänen ympäristönsä on jollakin tavoin aiheuttanut sen hänelle? Minusta tässä näkyy hyvin ajatus, että muka on olemassa joku tyhjiö missä jokainen yksilö on joko terve tai sairas itsessään. Sen sijasta pitäisi ymmärtää, että jokaista ihmistä sitoo tietyt lainalaisuudet, halusimme sitä tai emme ja ne vaikuttavat meihin mitä suuremmassa määrin. Jokainen ihminen tarvitsee ruokaa, juomaa, happea, seksiä, toisia ihmisiä, turvallisuuden tunnetta, henkistä-, fyysistä-, seksuaalista- koskemattomuutta väkivallasta yms. Siis kuka tahansa tulee psykoottiseksi jos hänen elämäänsä tuodaan liian paljon vastoinkäymisiä ja otetaan pois sitä suojaavia tekijöitä. Kaikki ollaan siinä mielessä yhtä psykoottisia tai terveitä mutta toisille on vaan sattunut yli kestokapasiteetin olevia elämäntapahtumia. Ei siinä muuta eroa ole! Tietysti kestokapasiteetti on yksilöllinen! On vain ihmisiä, jotka reagoivat elämänsä tapahtumiin! Sentähden itse terveys on täysin riippuvainen elämänolosuhteista eikä pelkästään yksilöstä. Miten tämän valossa voidaan perustella lääkitys? Ei mitenkään!

Tästä on jopa olemassa tutkimusnäyttöäkin. He tietävät, että potilas voi alkaa voimaan paremmin, kun heidän elämäntilanteensa muuttuu. Esim. löytävät rakastavan elämänkumppanin. Yleensä tällöin potilaalle voi tulla se heidän kutsuma oireeton jakso, joka yllättäen heidän mielestään voi kestää jopa loppuelämän (miksi sitä sitten kutsutaan jaksoksi? Ei taas mitään logiikkaa!). Näistä ei vain kovasti haluttaisi puhua, koska sehän kumoaa näitä aivosairaus teorioita aikas tehokkaasti. Aivan niinkuin parantumisen hyväksyminen ja myöntäminenkin.

Normaalit elämänolosuhteet tuovat terveyttä ihmisille, miksi sitten niiden saamista ei auteta potilaille, sillä siinä oikeasti autettaisiin näitä ihmisiä. No, se vaatisi sitä paneutumista ja aikaa tutustua sen ihmisen ongelmiin ja siihen ei ole oikeata halukkuutta hoidon piirissä. Mutta taatusti olisi halvempaa kuin nykypäivän hyvin kalliit antipsykootit, hoitojärjestelmän ylläpito sekä loppuelämän eläke potilaalle. Ei mikään halpa nakki veronmaksajien rahoista ja täysin hyödytön. Miksi psykiatreilta ei odoteta oikeita tuloksia sairauksien suhteen? Tarkoitan työkykyä, parantumista, toipumista? Miten kukaan voi puolustaa näin huonoa tulosta tuovaa systeemiä?

Esimerkiksi yksi läpimurto minunkin parantumisessani oli se, kun sain tietoa narsismista ja tajusin eläväni narsistien keskellä. Ei heidän kanssaan elämä ikinä olisi muuksi minun kohdallani muuttunut. Oikeastaan minä en heitä edes laittanutkaan pois vaan he eivät enään halunneet minuun olla yhteydessä sen jälkeen, kun en enään hyödyttänyt heitä ja ollut heidän hyväksikäytettävänään, enkä suostunut olemaan heidän henkisen väkivallan uhri ja kaiken syntipukki. Aloin vaatimaan ihmissuhteelta vastavuoroisuutta ja totuudessa pysymistä. Anteeksi pyyntöä, kun loukkaavat minua. Siihenpä se sitten loppu. Narsistit eivät muutu! Asettamalla terveet rajat pääset heistä eroon.

Mutta sainkos minä tähän apua hoidosta? No, enpä saanut. Ainut tähtihetki koko mielenterveyshistoriani aikana oli se, että yli kymmenen vuoden puhumisen jälkeen (ja kuinkahan monta ihmistä) yksi sairaanhoitajistani sanoi minulle, että sinun äitisi käyttäytyy ihan kuin narsisti. Se oli ainut. Sitten hän jäi eläkkeelle ja vaihtui taas sairaanhoitaja ja mitään ei käsitelty mistään. Itse jouduin selvittämään itselleni koko narsistikäsitteen ja sieltähän ne vastaukset lopulta löytyivätkin miksi elämäni on niin vaikeaa tämänkin ihmisen kanssa. En saanut siihen mitään apua, tukea, terapiaa, ohjausta, ei mitään. Mutta tämä yksi sana oli silti minulle tärkeä, en tiedä miten muuten olisin päässyt jyvälle tästä asiasta muuten. Heidänhän olisi pitänyt auttaa mut tämän lävitse mutta yksin jäin senkin asian kanssa. Mää olen narsistien lapsi ja uhri ja suureksi osaksi sen tähden sairastunut. Ja miksi sitä ei voinut sanoa aikaisemmin?

Muutenkin nämä Diabetes vertaukset ovat vain psykiatrien mielikuvan muokkaamistemppuja, joilla itse sairauden lääkitys saadaan näyttämään vaarattomalta lopun elämää. Mitä se ei ole! Sekä itse sairauden mielikuvan nostamista tieteelliseksi tosiasiaksi. Mitä se ei ole. Ainut oikea linkki Diabetekseen on se, että monet varsinkin antipsykootit aiheuttavat syöjilleen sen diabeteksen sivuoireena. Samaa hömppää on nämä aivohäiriö teoriat siellä sun täällä. Ihmisen aivot reagoivat kaikkeen elämän tapahtumiin niin suruun kuin rakastumiseen. Siis seurausta jostakin. Ei voida näin sairauksia todistella, jonkin välittäjä aineen pitoisuuksilla. Ne eivät ole syy vaan seuraus parhaimmillaankin.

Koko psykiatria on yhtä suurta Bluffia yksi asia toisensa jälkeen. Sitä minä en käsitä miksi tavallisten ihmisten on niin vaikea monesti tajuta tämä asia? Toisinajattelijat ollaan heti leimaamassa milloin miksikin!

Tää on niin tätä, vähätellään kaikki kamalat henkeä ja terveyttä uhkaavat sivuoireet! Mitähän ne terveet ihmiset sanoisivat, jos heille yrittäisi joku lääkäri syöttää vaikka sydänlääkkeenä tämmöisiä mömmöjä ja sanottaisiin tolleen? Ja kuinkahan moni niitä vapaaehtoisesti söisi?

Älä välitä, musta näyttää vahvasti siltä, että hoitohenkilökunta puhuu lähes kaikille potilaille kuin idiooteille, tietysti se osittain johtuu siitä, että kun he tekevät aivolobotomian niillä lääkkeillä potilailleen, niin lopulta jokaisesta pillerinsä syövästä tulee lähes sellainen. Sitten ne eivät osaa suhtautua niihin, joilla vielä aivot toimii, eikä mukamas tajua, ettei sillä ole mitään tekemistä itse sen sairauden kanssa.

Musta tuntuu, että olet valitettavan oikeassa, että nämä lääkeyhtiöitten sepittämät sadut aivotoiminnan epätasapainoista ja niiden korjaamisesta ovat juuri psykiatreille itselleen tärkeitä. Muutenhan he joutuisivat tajuamaan olevansa täysin turhia jätkiä, joilla ei ole oikeasti hajuakaan mitä heidän pitäisi näille sairaille ihmisille tehdä. Miksi he käyttäytyvät näin ja mikä heitä auttaisi. Sehän olisi suuri munaus koko sen alan piirissä. Samalla he joutuisivat myöntämään, että he ovat jo pitkät ajat hoitaneet täysin väärin potilaitaan mikä ei sinänsä kyllä oisi edes uutta psykiatrian alalla. Ei ne sitä suostu myöntämään vaan pidetään kiinni omasta arvovallasta ja illuusiosta, että jotakin apua on mukamas tarjolla. Samallahan he pitävät siinä kiinni omista työpaikoistaankin.

Eihän ne edes tunnista psykooseja oikeasti, kun ne ei tajua sen perusydintä. Minäkin kerroin yhdestä psykoosista minkä olin pitänyt ennen hoitoon hakeutumista ja psykiatri sanoi onneksi suoraan totuuden; että hän ei tiedä mikä mulla on ollut. Ja asia oli niin päivänselvä psykoosi! Olin eristäytynyt koulusta ja osa-aikatöistätöistä ja pelkäsin ufojen tulevan nappaamaan minut, joten en voinut liikkua enään mihinkään. Jos menin, niin kovaa vauhtia pyöräilin lentokoneita ja valoilmiöitä karkuun, kun ne oli niitä ufoja, jotka nappaavat minut. En pystynyt sen tähden nukkumaankaan kun pelkäsin, että tulevat ikkunasta ja vievät minut ja sitten samalla olin niin syyllinen kaikkeen, että etsin jo pirunsarvia päästäni, että olen muuttunut siksi. Pyytelin anteeksi lähes kaikkea. Kaikki tuntui olevan minun vika.

Juu, eihän tämä mitenkään selvä todellisuudentajun menetys ole nuorella ihmisellä vai onko? Puoskareita koko sakki! Ja senkin psykoosin jouduin käymään läpi yksin ja toivuin lopulta ihmisten ilmoille. Mutta pitkäksi ajaksi se jäi mysteeriksi mitä tapahtui silloin, kun en tiennyt mielenterveysongelmista vielä silloin mitään. Nyt tiedän, että se oli psykoosi mutta senkään tajuamiseen en saanut apua hoidosta vaan se piti tajuta itse! Että haittaa tostakin psykiatrin sanomisesta vain oli!

"Olin sen jo vuosikausia sitten tajunnut, ettei näillä ihmisillä ollut edes mitään motivaatiota selvitää ongelmieni syitä, koska ne eivät ole olennaisia eivätkä sovi hoitokäytäntöön."

Juuri näin. Jos psykiatria lähtisi rehellisesti selvittämään mistä ihmisten suru, ahdistus, masentuneisuus, alakulo, paniikki ja kaikki muu käytös, ajatukset ja tunteet johtuvat, sahaisivat he suoraan omaa jalkaansa. He tulisivat todistaneeksi, että syyt eivät ole lääketieteellisiä vaan elämästä johtuvia. Ihmiset reagoivat elämäntapahtumiin panikoimalla, masentumalla, ahdistumalla ja jopa tekemällä itsemurhan, kun tilanne elämässä jää kehittymättä tai menee väärään suuntaan ja toivo ja usko parempaan huomiseen loppuu. Tässä ei ole mistään ydinfysiikasta tai aivojen välittäjäaineasioista kysymys. That's life, tai, kuten psykiatrian emeritus professori Thomas Szasz sen laittoi; Life is no picnic.

Tunnustamalla nämä tosiasista psykiatrit menettäisivät lääkäri-statuksensa, joka tuo heillä tällä hetkellä arvostusta, rahaa ja valtaa. Myöntämällä, että jokainen ihminen hallitsee itsensä ja on vastuussa omasta käytöksestään, psykiatria menettäisi vallan pakottaa ihmisiin haluamiaan interventioita, sähköshokista, kemikaaleihin ja jopa aivojen silvontaleikkauksiin, psykokirurgiaan.

"Koska itse olen tiennyt keskeiset syyt psykooseilleni äärimmäisen hyvin, on hupaisaa lukea ehkä kolme kertaa elämässäni tapaamani psykiatrin kirjoittamana, että kykyni itsereflektioon on jo palautumassa."

Heheh. Koska psykiatria on käytännössä pelkkää kulissia, näennäistiedettä, alalla on luonnollinen tarve esittää tietävänsä kohtaamistaan henkilöistä enemmän kuin asianomaiset itse. Tämä johtaa absurdeihin tulkintoihin ja loppupäätelmiin. Tietenkään kukaan ei voi tietää mitä toinen ajattelee ja miksi ellei asianomainen suostu sitä rehellisesti kertomaan. Siksi psykiatria turvautuu laatikoimaan henkilön johonkin "psykiatrisen sairauden" ryhmään. Näitä ryhmiä ovat mm. masennusoireyhtymä, ahdistushäiriö, ADHD, skitsofrenia, paniikkihäiriö, anoreksia nervosa ja niin edelleen.

Yhdellä termillä pyritään selittämään koko arvioitavan ihmisen reagoiminen ja kokemus katsomatta yhtään reagoimisen taakse. Sitten vain pidetään kädet ristissä, että asiakas on niin tietämätön ja sinisilmäinen hädissään, että ostaa näennäisselityksen. Monet ovat ostaneet. Täälläkin palstalla on sadoittain ihmisiä, jotka puhuvat heidän skitsofreniastaan, ADHD:stään, kaksisuutaisesti mielialahäiriöstään ja niin edelleen.

"Tuntui, että saadakseni mitään apua minun olisi pitänyt taantua riittävän lapsekkaaksi, jotta olisin kyennyt mitenkään hyväksymään rooliani näiden lääketyrkyttäjien uhrina."

Osut niin napakymppeihin tulkinnoissasi ja johtopäätöksissä, että tekisi mieli palkita. Psykiatrian yksi perusaseista on saada vastapuoli tuntemaan itsensä voimattomaksi. He ajavat jatkuvasti asiakkailleen ajatusta "loppuiän sairaudesta", jolle henkilö ei itse mahda mitään, josta ei parannu, mutta jota voi pitää hallinnassa kunhan "tekee kuten psykiatria sanoo". Täysi 100%-kusetus. Todellisuudessa mitään sairautta ei ole. Kyseessä on reagoiminen elämään ja siihen miten elämän vastoinkäymisistä pääsee eteenpäin on ratkaisuvaihtoehtoja tuhansia. Joskus elämänongelmista, kuten vaikka kroonisesta sairaudesta, ei voi päästä eroon, joten sen kanssa on opittava elämään. Samoin tekemätöntä ei saa tekemättömäksi vaikka kuinka katuu, suree ja ahdistuu. On vain kyettävä käsittelemään asia ja antaa ajan parantaa. Elämä on joskus julmaa ja epäoikeudenmukaista. :(

"Tuntuu että psykiatriassa kerrotaan satuja lähinnä psykiatreja itseään varten, koska oikeasti heidän työnsä olisi erittäin haasteellista ja vähemmän mukavaa, jos he joutuisivat oikeasti edistämään potilaidensa henkistä terveyttä työkseen eikä ajamaan heitä eläkkeelle."

Itseään vartenhan he satujaan kertovat. Voi olla, että olet nimen omaan jäljillä siinäkin, että olisi paljon työläämpää ja haastavampaa kohdata ihminen ihmisenä ja auttaa ratkaisemaan elämän ongelmia. On helpompaa ja vaivattomampaa teeskennellä, että kyseessä on sairaus, haastatella asiakas ja määrätä "oireiston" osoittama resepti.

Thaiger kirjoitti:

"Olin sen jo vuosikausia sitten tajunnut, ettei näillä ihmisillä ollut edes mitään motivaatiota selvitää ongelmieni syitä, koska ne eivät ole olennaisia eivätkä sovi hoitokäytäntöön."

Juuri näin. Jos psykiatria lähtisi rehellisesti selvittämään mistä ihmisten suru, ahdistus, masentuneisuus, alakulo, paniikki ja kaikki muu käytös, ajatukset ja tunteet johtuvat, sahaisivat he suoraan omaa jalkaansa. He tulisivat todistaneeksi, että syyt eivät ole lääketieteellisiä vaan elämästä johtuvia. Ihmiset reagoivat elämäntapahtumiin panikoimalla, masentumalla, ahdistumalla ja jopa tekemällä itsemurhan, kun tilanne elämässä jää kehittymättä tai menee väärään suuntaan ja toivo ja usko parempaan huomiseen loppuu. Tässä ei ole mistään ydinfysiikasta tai aivojen välittäjäaineasioista kysymys. That's life, tai, kuten psykiatrian emeritus professori Thomas Szasz sen laittoi; Life is no picnic.

Tunnustamalla nämä tosiasista psykiatrit menettäisivät lääkäri-statuksensa, joka tuo heillä tällä hetkellä arvostusta, rahaa ja valtaa. Myöntämällä, että jokainen ihminen hallitsee itsensä ja on vastuussa omasta käytöksestään, psykiatria menettäisi vallan pakottaa ihmisiin haluamiaan interventioita, sähköshokista, kemikaaleihin ja jopa aivojen silvontaleikkauksiin, psykokirurgiaan.

"Koska itse olen tiennyt keskeiset syyt psykooseilleni äärimmäisen hyvin, on hupaisaa lukea ehkä kolme kertaa elämässäni tapaamani psykiatrin kirjoittamana, että kykyni itsereflektioon on jo palautumassa."

Heheh. Koska psykiatria on käytännössä pelkkää kulissia, näennäistiedettä, alalla on luonnollinen tarve esittää tietävänsä kohtaamistaan henkilöistä enemmän kuin asianomaiset itse. Tämä johtaa absurdeihin tulkintoihin ja loppupäätelmiin. Tietenkään kukaan ei voi tietää mitä toinen ajattelee ja miksi ellei asianomainen suostu sitä rehellisesti kertomaan. Siksi psykiatria turvautuu laatikoimaan henkilön johonkin "psykiatrisen sairauden" ryhmään. Näitä ryhmiä ovat mm. masennusoireyhtymä, ahdistushäiriö, ADHD, skitsofrenia, paniikkihäiriö, anoreksia nervosa ja niin edelleen.

Yhdellä termillä pyritään selittämään koko arvioitavan ihmisen reagoiminen ja kokemus katsomatta yhtään reagoimisen taakse. Sitten vain pidetään kädet ristissä, että asiakas on niin tietämätön ja sinisilmäinen hädissään, että ostaa näennäisselityksen. Monet ovat ostaneet. Täälläkin palstalla on sadoittain ihmisiä, jotka puhuvat heidän skitsofreniastaan, ADHD:stään, kaksisuutaisesti mielialahäiriöstään ja niin edelleen.

"Tuntui, että saadakseni mitään apua minun olisi pitänyt taantua riittävän lapsekkaaksi, jotta olisin kyennyt mitenkään hyväksymään rooliani näiden lääketyrkyttäjien uhrina."

Osut niin napakymppeihin tulkinnoissasi ja johtopäätöksissä, että tekisi mieli palkita. Psykiatrian yksi perusaseista on saada vastapuoli tuntemaan itsensä voimattomaksi. He ajavat jatkuvasti asiakkailleen ajatusta "loppuiän sairaudesta", jolle henkilö ei itse mahda mitään, josta ei parannu, mutta jota voi pitää hallinnassa kunhan "tekee kuten psykiatria sanoo". Täysi 100%-kusetus. Todellisuudessa mitään sairautta ei ole. Kyseessä on reagoiminen elämään ja siihen miten elämän vastoinkäymisistä pääsee eteenpäin on ratkaisuvaihtoehtoja tuhansia. Joskus elämänongelmista, kuten vaikka kroonisesta sairaudesta, ei voi päästä eroon, joten sen kanssa on opittava elämään. Samoin tekemätöntä ei saa tekemättömäksi vaikka kuinka katuu, suree ja ahdistuu. On vain kyettävä käsittelemään asia ja antaa ajan parantaa. Elämä on joskus julmaa ja epäoikeudenmukaista. :(

"Tuntuu että psykiatriassa kerrotaan satuja lähinnä psykiatreja itseään varten, koska oikeasti heidän työnsä olisi erittäin haasteellista ja vähemmän mukavaa, jos he joutuisivat oikeasti edistämään potilaidensa henkistä terveyttä työkseen eikä ajamaan heitä eläkkeelle."

Itseään vartenhan he satujaan kertovat. Voi olla, että olet nimen omaan jäljillä siinäkin, että olisi paljon työläämpää ja haastavampaa kohdata ihminen ihmisenä ja auttaa ratkaisemaan elämän ongelmia. On helpompaa ja vaivattomampaa teeskennellä, että kyseessä on sairaus, haastatella asiakas ja määrätä "oireiston" osoittama resepti.

Onneksi on muitakin, jotka ajattelevat samoilla linjoilla ja tajuavat totuuden vaikka suurin osa elääkin tuossa hoitojärjestelmäjoukkopsykoosissa! No, totuus/todellisuus voi olla vääristynyt ihmisellä monin eri tavoin, kukin taaplaa tyylillään.

Juuri niin, mitään vastuunkantoa tekemisistään eivät ota vaikka jäisivät siitä kiinni! Virheitä ei myönnetä, anteeksi ei pyydellä. Ihan sama miten pahasti ovat ryssineet potilaan elämän diagnooseillaan, lääkkeillään ja hoidoillaan. Eiköhän ne lääkkeiden aiheuttamat kuolematkin kirjata ennemmin jonkun sairauden aiheuttamiksi sen sijaan että lääkkeen. Helppoahan se on, kun lääke on aiheuttanut kyseisen sairauden sivuoireena esim.sydänvaivan. En mä muuten ymmärrä miksi kukaan ei puutu näihin lääkekuolemiinkaan mitenkään, samoja lääkkeitä määräillään niistä huolimatta.

Kerronpa tähän esimerkin. Yksi mun ystävä kuoli sydänkohtaukseen ihan yhdenäkin keskellä katua kävellessä, kaatui siihen, kuoli siihen. Oli syönyt muutaman vuoden Seroquelia, se aiheuttaa sydän ongelmia. Tunsin pitemmältä ajalta, eikä hänellä ollut mitään sydänvaivoja aiemmin ollut, nuorikin oli vielä, noin kolmissakymmenissä. Ruumiinavauksessa sitten löytyi se sydän syyksi. Tuskin virallisissa papereissa lukee, että Seroquelilla on voinut olla tekemistä asian kanssa? En tiedä. Tosin hänellä oli myös päihdeongelma, joka on voinut pahentaa asiaa mutta kuitenkin. Itse sain samasta valmisteesta myös sydän vian, ajankohta on todiste, sitä ei ollut ennen Seroquelia mutta milläs todistat? Ainakin sillä on ollut nopeuttava vaikutus sairauden puhkeamiseen, jos ei pelkästään sen syy. Saan olla onnellinen, että vielä olen täällä enkä viisi metriä mullan alla. En tosin syönyt Seroquelia yhtä pitkään kuin hän muuten mulla olisikin ollut varmaan sama kohtalo.

Haluisinpa vaan tietää millä oikeudella psykiatrit saa aiheuttaa potilailleen uusia sairauksia? Tai jopa kuoleman? Ja sitä pidetään sairauden hoitona, jossa psykiatri ei ole edes tehnyt hoitovirhettä. Nämä kun on näitä valitettavia tapauksia lääkkeistä. Kivapa se on omalle kohdalle sitten? Potilashan sen uudenkin vaivan kanssa joutuu elämään eikä se lääkäri.

Toinen "tappoyritys" (ei tietenkään kukaan minua tahallisesti yrittänyt tappaa) oli kerran sairaalassa, menin tajuttomaksi vuorokauden ajaksi lääkken oton jälkeen. Muistan vaan sen, kun huonetoveri kaatoi sangollisen vettä mun päälle ja yritti herättää ja havahduin siihen hetkeksi mutta en kyennyt mihinkään. Jossain vaiheessa lääkäri yritti herättää mua, senkin muistan, ei tullut mitään. Pulssi oli niin alhainen, että hyvä kun löi enään ja lääkäri oli vihainen jollekin. Jälkikäteen kukaan ei mitään puhunut asiasta, olin itsekin ihan pöhnässä pitkän aikaa, vasta kun luin potilaskertomuksen sieltä selvisi, että mulle oli annettu toisen ihmisen lääkkeet, joku norsuannos tietenkin ihmiselle, joka ei kyseistä lääkettä ennen ole syönyt. Oisin varmaan voinut kuolla siihen, Jumalan varjelusta, että selvisin hengissä. Mutta kukaan ei sillon osastolla pyytänyt multa anteeksi tai edes kertonut tätä mulle. En tietäisi tänäkään päivänä, jos en olisi lukenut potilaskertomustani paljon myöhemmin läpi. Että sillä pimitettiin sekin hoitovirhe! Hoitaja oli "vahingossa" antanut ne lääkket mulle. Ei sillä minun kannalta ole kauheasti merkitystä onko se annettu tahallaan kaunaa kantaen vai vaan vahingossa ja hyvää tarkoittaen!

Eikö se olisi pitänyt kertoa minulle ja rehellisesti pyytää anteeksi? Miksi näin ei toimittu? Saa siinä sitten ihmetellä miksi minulla on mennyt luotto koko hoitojärjestelmään, kun näitä epäluottamusta herättäviä tapauksia riittää niin omalle kuin toistenkin kohdalle. Missä on hoitohenkilökunnan vastuunkanto?

Aivan tervettä ja normaalia käytöstä, hyvä!

Psyk. "hoitajan" ollessa kysymyksessä se on. Itse vielä kusisin, oksentaisin ja ejakuloisin.

Mut onhan se nyt ainakin teoriassa mahdollista.

ylpeähullu kirjoitti:

Aivan tervettä ja normaalia käytöstä, hyvä!

On ihan normaali ja hyvä reaktio! ''Hullun'' on tarpeen pitää itsetunnosta hyvää huolta, ilman sitä olemme mennyttä ja sitä iloa ei ''normaaleille'' pidä suoda.

Psykiatria alkoi sosiaalisen kontrollin välineenä. Ei ollut vapaaehtoista psykiatriaa. Sen enempää kuin vapaaehtoista vangitsemista. Tämä on fakta.