Miten ihmeessä on mahdollista että ikävöin exääni NÄIN paljon.
Ikävöin niin että olen sairas. Muistelen miten itse olisin voinut tarttua hänen lähestymisiinsä ja ystävällisyyteensä, kiittää enemmän ja innostua enemmän, antaa enemmän. Viimeiseen asti hän ehdotti kaikkea ihanaa johon en suostunut.
Olin väsynyt silloin siihen mitä oli jo tapahtunut. Väkivaltaa, loputonta haukkumista, sitä että kaikki riidat päättyivät minun anteeksi pyyntööni riippumatta riidan sisällöstä. Kun hän ehdotti kaikkea ihanaa, kamppailin itseni kanssa. "olisiko väärin itseäni kohtaan suostua seksiin kun tuntuu sisäisesti näin pahalta" Pahaa oli siis paljon. Minulta salailtiin asioita, eikä minulle sanottu mitään kaunista. Olin kerjäläinen. Anelin niin paljon että kun sain en kyennyt ottaa enää vastaan. Hän haukkui minua jatkuvasti ja minä pyysin anteeksi kaikkea mahdollista.
Nyt kärsin hirveästä syyllisyydestä. Olinko sittenkin vain vaikea ja vaativa. Olenko sittenkin syyllinen kaikkeen, sillä helppo en ole. Aika kuluu, mutta ikävä on ihan älytön. Rakastan miestä HULLUNA vaikka hän on ollut minulle kauhea. Olen kokenut aina suurta sielunkumppanuutta häneen. Haukut tuli aina puun takaa, sillä elämässämme oli todella paljon kivaa, hyvää ja keskustelimme hyvin syvällisellä ja tasolla koko elämästä ja ympärillä tapahtuvasta.
Ymmärrykseni määrä häntä kohtaan on samaa tasoa rakkauden kanssa. En pysty hyväksymään, että suhteemme ei onnistunut. Se on kuin olisi kuollut lapsi. Ei sellaista voi unohtaa tai hyväksyä.
Ikävöin niin että olen sairas. Muistelen miten itse olisin voinut tarttua hänen lähestymisiinsä ja ystävällisyyteensä, kiittää enemmän ja innostua enemmän, antaa enemmän. Viimeiseen asti hän ehdotti kaikkea ihanaa johon en suostunut.
Olin väsynyt silloin siihen mitä oli jo tapahtunut. Väkivaltaa, loputonta haukkumista, sitä että kaikki riidat päättyivät minun anteeksi pyyntööni riippumatta riidan sisällöstä. Kun hän ehdotti kaikkea ihanaa, kamppailin itseni kanssa. "olisiko väärin itseäni kohtaan suostua seksiin kun tuntuu sisäisesti näin pahalta" Pahaa oli siis paljon. Minulta salailtiin asioita, eikä minulle sanottu mitään kaunista. Olin kerjäläinen. Anelin niin paljon että kun sain en kyennyt ottaa enää vastaan. Hän haukkui minua jatkuvasti ja minä pyysin anteeksi kaikkea mahdollista.
Nyt kärsin hirveästä syyllisyydestä. Olinko sittenkin vain vaikea ja vaativa. Olenko sittenkin syyllinen kaikkeen, sillä helppo en ole. Aika kuluu, mutta ikävä on ihan älytön. Rakastan miestä HULLUNA vaikka hän on ollut minulle kauhea. Olen kokenut aina suurta sielunkumppanuutta häneen. Haukut tuli aina puun takaa, sillä elämässämme oli todella paljon kivaa, hyvää ja keskustelimme hyvin syvällisellä ja tasolla koko elämästä ja ympärillä tapahtuvasta.
Ymmärrykseni määrä häntä kohtaan on samaa tasoa rakkauden kanssa. En pysty hyväksymään, että suhteemme ei onnistunut. Se on kuin olisi kuollut lapsi. Ei sellaista voi unohtaa tai hyväksyä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuinka kauvan suhteen katkeamisesta on?
Ihan vain kysyisin, että kun kirjoitat että tunnet sielunkumppanuutta, niin oletko itse sellainen, että toiset joutuvat aina pyytämään sinulta anteeksi, riippumatta siitä, mistä erimielisyyksissä on ollut kyse?
Harrastatko sinä väkivaltaa ja jatkuvaa haukkumista?
Jos vastaat molempiin ei, niin et ole hänen sielunkumppaninsa, vaan hänen manipuloimansa.
Puoli vuotta sitten erosimme. Tuntuu yhtä pahalta kuin ihan aluksi.
Näen hänet edelleen elämäni rakkautena. Tuntuu että hän on perheeni. Kuin olisimme samaa verta. Edelleen tuntuu tältä. Kaiken jälkeen! Rakkaus ei vain sammu :(
Kiitos puhuttelevasta kommentista! Keksit hyvän pointin! <3