eli seuraavanlaista :
Meillä on tyttökaverini kanssa 1½ vuotias poika.
Ns. turvaverkostot yms löytyy, asumme samassa kaupungissa kuin mummot ja siskot. Ikäeroa meilä on jonkin verran. Tyttökaverini synnytti melkein heti lukion jälkeen. Itse olen ennen perheen perustamista kerennyt viettää omaa elämää kaikkine rientoineen ja kohelluksineen.
Puolisollani on ahdistusta ja masennusta perheestä, omasta ajasta, kaikista tulevista ja tulemattomista laskuista, menoista ym ym.
Siihen lisäksi vielä omien läheistemme ongelmat jne.
Perheellisellä ei liikaa omaa aikaa ole tiedän kyllä, ja koitamme järjestää toisillemme sitä mahd. paljon, että pääsemme harrastuksiimme ja kavereita tapaamaan. Olen koittanut piristää ja tsemppailla häntä, olla positiivinen, valaa uskoa häneen. Vaan kun alkaa paukut loppua. Tiedän kyllä milloin positiivisuus menee yli...en jankuta koko aikaa sateenkaarista kultaisista pilvireunoista tai muista naminameista.
Jos 1 on pitkään masentunut ja alla päin, se alkaa vaikuttaa muihinkin. Itselläni ei niinkän olisi varmaan väliä, kunhan vaan puolisoni jaksaisi. Jos ei perheen takia niin edes itsensä.
Henkinen väsymys lienee se pahin mahdollinen.
Puolisoni varmaankin tietänee, että opiskelujen aloittaminen, töihin meno ym "elämä" ei ala yhdessä yössä tai sormien napsautuksella. Hän on vieläpä sen verran nuori, että haluaisi kokeilla kaikenlaista ja mennä vapaammin kuin mitä perhe kaikkine menoineen ja velvollisuuksineen sallii. Ymmärrän häntä erittäin hyvin. Joskus varmaan ketä tahansa turhauttaa ja ahdistaa, kun on vain "perhettä sitä, perhe tätä...".
Suhteessamme on ollut tietysti myös hyviä ja onnellisia hetkiä, mutta ne on niitä vaikeimmin muistettavia. Seksielämästä sen verran, että se meillä on aika monipuolista. Tiedämme melko hyvin toistemme halut ja taipumukset (luullakseni) eli siitä kengän ei pitäisi puristaa.
Alkaa tuntua pikkuhiljaa ettei enää jaksa tsemppailla muita tai itseänikään.
Tutuille tai läheisille en oo kertonu mitään näistä. Varmaan kumpikaan meistä ei halua tähän enää höyryileviä isovanhempia tai sisaria.
Läheiset saattaa jopa pahentaa tilannetta.
Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia kumppanista tai itsestänne? Miten olette saaneet kumppaninne/itsenne piristymään ja jaksamaan?
Hyvät neuvot ois siis kultaakin kalliimpia!
T : -Huolestunut-
Teksti on varmaan aika sekava, mutta eikö ajatuksen lento yleensä :)?
Meillä on tyttökaverini kanssa 1½ vuotias poika.
Ns. turvaverkostot yms löytyy, asumme samassa kaupungissa kuin mummot ja siskot. Ikäeroa meilä on jonkin verran. Tyttökaverini synnytti melkein heti lukion jälkeen. Itse olen ennen perheen perustamista kerennyt viettää omaa elämää kaikkine rientoineen ja kohelluksineen.
Puolisollani on ahdistusta ja masennusta perheestä, omasta ajasta, kaikista tulevista ja tulemattomista laskuista, menoista ym ym.
Siihen lisäksi vielä omien läheistemme ongelmat jne.
Perheellisellä ei liikaa omaa aikaa ole tiedän kyllä, ja koitamme järjestää toisillemme sitä mahd. paljon, että pääsemme harrastuksiimme ja kavereita tapaamaan. Olen koittanut piristää ja tsemppailla häntä, olla positiivinen, valaa uskoa häneen. Vaan kun alkaa paukut loppua. Tiedän kyllä milloin positiivisuus menee yli...en jankuta koko aikaa sateenkaarista kultaisista pilvireunoista tai muista naminameista.
Jos 1 on pitkään masentunut ja alla päin, se alkaa vaikuttaa muihinkin. Itselläni ei niinkän olisi varmaan väliä, kunhan vaan puolisoni jaksaisi. Jos ei perheen takia niin edes itsensä.
Henkinen väsymys lienee se pahin mahdollinen.
Puolisoni varmaankin tietänee, että opiskelujen aloittaminen, töihin meno ym "elämä" ei ala yhdessä yössä tai sormien napsautuksella. Hän on vieläpä sen verran nuori, että haluaisi kokeilla kaikenlaista ja mennä vapaammin kuin mitä perhe kaikkine menoineen ja velvollisuuksineen sallii. Ymmärrän häntä erittäin hyvin. Joskus varmaan ketä tahansa turhauttaa ja ahdistaa, kun on vain "perhettä sitä, perhe tätä...".
Suhteessamme on ollut tietysti myös hyviä ja onnellisia hetkiä, mutta ne on niitä vaikeimmin muistettavia. Seksielämästä sen verran, että se meillä on aika monipuolista. Tiedämme melko hyvin toistemme halut ja taipumukset (luullakseni) eli siitä kengän ei pitäisi puristaa.
Alkaa tuntua pikkuhiljaa ettei enää jaksa tsemppailla muita tai itseänikään.
Tutuille tai läheisille en oo kertonu mitään näistä. Varmaan kumpikaan meistä ei halua tähän enää höyryileviä isovanhempia tai sisaria.
Läheiset saattaa jopa pahentaa tilannetta.
Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia kumppanista tai itsestänne? Miten olette saaneet kumppaninne/itsenne piristymään ja jaksamaan?
Hyvät neuvot ois siis kultaakin kalliimpia!
T : -Huolestunut-
Teksti on varmaan aika sekava, mutta eikö ajatuksen lento yleensä :)?
Vastaukset 2
Vanhimmat
olen kohta 24 vuotias äiti. Poikamme on vajaa 2,5 vuotias. Itselläni on ollut masenusta jo ennen lapsen syntymää ja vieläkin se jatkuu. Välillä tuntuu olevan parempia aikoja ja välillä taas aika pahoja. Avomieheni ei taida enää minua jaksaa kauaa ja on se siitä sanonutkin, suhde rakoilee muutenkin ja seksiä harrastetaan ehkä kolme kertaa kuussa. Omat seksi halut on nollassa, yksi syy siihen on ettei mieheni osaa tyydyttää minua millään lailla. Olen ehdottanut joidenkin kivojen välineiden ostamista piristeeksi mutta ei tunnu miestä kiinnostavan sitten yhtään. Voisin yhtähyvin alkaa vaikka selibaattiin koska enhän muutenkaan saa seksistä mitään irti. Miehellä menee sitten hermot jos hän haluaisi mutten anna.(en ihmettele).Muutenkin tunnen kaikkien tunteiden miestäni kohtaan kuolleen, sama olisi että eroaisimme. Itseäni stressaa eniten rahan vähyys, oma työttömyys, miehen työ aika ( aamusta ilta myöhäseen, joten yhteistä aikaa meillä muutenkin on tosi vähän). Poikamme ei ole täysin terve lapsi.. hänen kanssa on välillä todella vaikeaa ja voimani eivät kertakaikkiaan enää riitä. Toivon vain että pääsisin edes jonnekkin töihin "lomalle" kotoa jotta hermoni saisivat levätä välillä. POika on muutenkin vain äidin perään.. isä ei kelpaa mihinkään. Äidin pitää syöttää, äidin pitää nukuttaa jne..potta hommat pitäisi opettaa ja tutista luopua, ne ovat taas minun ongelmia ei miehen..tuntuu että olen vastuussa kaikesta, ihan kaikesta.. minä huolehdin laskujen maksamisesta, ruuan teosta, lapsen hoidosta, siivoamisesta(mies auttaa kerran viikossa).. ei enää vain jaksa. Itsemurha on mielessä joka päivä, ainut asia joka minua estää sitä tekemästä on poikani. Kuka häntä sitten hoitaisi jos minua ei olisi, kuka pukisi vaatteet päälle kuka lohduttaisi? se saa minut aina itkemään kun tiedän etten voi vain luovuttaa ja jättää tätä maailmaa. Jos poikaamme ei olisi ja asiat olisivat muuten samalla tavalla, minua ei enää täällä olisi se on varma. Muu ei tässä enää kai auta kun yrittää vain katsoa eteenpäin ja toivoa parannuksia elämäämme..
neuvolaan mars mars molemmat perheet, sieltä teitä ohjataan eteenpäin.hopihopi, antakaa ammattilaisten auttaa.