Olen ihastunut sydänjuuriani myöten nuoruuden ystäväni isäpuoleen. Ikäeroa meillä on melkein kakskyt vuotta. Olen siis itsekin jo yli kakskymppinen, joten tässä ei ole mistään teinijutusta kyse. Ja siltä varalta, että joku nyt kuvittelee jotain aiemmin tapahtuneen ko. henkilön taholta, niin voin kertoa, ettei mitään epäasiallista ole koskaan tapahtunut. Itse asiassa nämä tunteeni ovat heränneet myös vasta myöhemmässä vaiheessa. En ole vuosiin vieraillut enää hänen talossaan syystä, ettei tämä nuoruuden ystäväni asu enää paikkakunnalla. Nähdessäni tämän miehen kaupungilla ja hänen tullessa juttusille, se on toisaalta mukavaa, mutta myös tavallaan kiusallista, kun en voi olla rehellinen hänelle, kun tunnen, etten voi kertoa ikinä(?) hänelle näistä syvimmistä ajatuksista. Tai jos antaisin edes ymmärtää, voisi se johtaa ei toivottuun tulokseen... vaikkapa välttelyyn. En haluaisi kuitenkaan tavallaan menettää sitä, mitä nyt on. Tuntuu välillä vaikealta olla oma itsensä, kun tuntuu kokoajan paljastavansa käytöksellään jotain sellaista, mitä ei voi sanoa. Hänen kanssaan keskustellessa huomaa tietynlaisten arvojen olevan samanlaisia ikäerosta huolimatta tai juuri siitä syystä, sillä olen itse joutunut ottamaan vastuuta jo nuoremmalla ikää, enkä pystyisi suhteeseen kenenkään epäkypsän tai vielä itseään etsivän miehen kanssa (jota on tullut kokeiltua). Tunnen myös tämän miehen arkisemmankin puolen, sillä vietinhän heillä nuorempana aika paljon aikaa eikä heillä oltu vieraskoreita positiivisessa mielessä. Tuntuu kipeältä, kun aika lähellä on sielunkumppani, mutta kuitenkin silti niin tavoittamattomissa. Silti samalla kummallisella tavalla niin väärältä. Mietityttää usein sellainenkin asia, voisiko tällaisessa tilanteessa mies pitää minua vertaisenaan kumppanina tämä aikaisempi historia ja ikäero huomioiden? Kuinka ylipäätään suurehkon ikäeron suhde toimii?
Luvaton ihastuminen
SoComplicated
6138
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Osaan hieman samaistua tilanteeseesi. Itsekin parikymppinen nuori nainen joka meni ihastumaan itseään n. 15 vuotta vanhempaan mieheen. En kyllä tuntenut miestä entuudeltaan ja voin kuvitella että tilanteesi on siinä mielessä hieman kinkkisempi.. Koin että ihastuminen oli molemminpuolista katseista ja eleistä päätellen. Mies taisi järjestellä asian niin ettemme ole enää juurikaan tekemisissä. Ymmärrän tämän kyllä täysin ja ehkä niin oli parasta. Tuskin siitä olisi mitään tullut. Nyt täytyy kai vain painaa leuka rintaan ja suunnata nokka kohti uusia pettymyksiä.. :) Voimia ap, ehkä se siitä.
Täällä samaa settiä meneillään. Oon niin pois paikoiltani ja niin hämmentyneen pettynyt itseeni.
Hah! Got it, no worries
Kiva jos jotain naurattaa?
haet isähahmoa
Henkinen kypsyys ja nuoruus ei vaan oikein istu samaan muottiin. Onko se sitten aina isähahmon hakemista, jos kaipaa henkisesti samantasoista kumppania eikä keskenkasvuista, vielä minäkuvaa rakentavaa pojankloppia?