Ahdistaako lapsettomuus? Tekeekö mieli "laskea rimaa" kumppaninvalinnan suhteen?
Ketju 30+ sinkkunaisille
vanhapiikjatäti
14109
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
En halua lapsia. Karseita kiljuvia kakaroita joilla perseestä tulee mönjää
Huutaa ku syötävä,rikkoo kaiken, sotkee. tappaa seksi parisuhteista. Pilaa timmin vartalon. Sylkee, oksennusta, paskaa, kusta. Haisevia ja tautipesäkkeitä.
Ei koskaan lapsia-
Unohtui että parisuhteiden rikkoja on lapsi. Rahan syöjä.
Oksettavinta kakaroissa on se melutoosa.
Ei kyllä noi lapset oikein nappaa. Ehkä joskus, mutta nyt vielä aika vastentahtoinen saamaan omia lapsia. Näyttää niin vaivanloiselta se lapsiperheen arki.
Väsyneitä, katkeria ja vihaisia tuntuu lapsiperheet olevan.. jotenkin sitä katsellessa alkaa tuleen olo ettei itse halua siihen rumpaan. Ehken jaksaisi sellasta. Luulen vähän että työ jo imee niin paljon että lapset elämässäni olisi liikaa. Muiden lapset ainakin tällä hetkellä saa riittää. Ei mikään hinku omia tehdä.
En minä mikään lasten vihaaja ole, mutta minusta tuntuu ettei omalla kohdalla ole juuri nyt energiaa sellaiseen vilkkaaseen energia syöpöön. Ehkä joskus myöhemmin.. Nyt ei energiat riitä
Tulkitsen tän "kyllä" :)
Ketä tarkoitat? Minkä? Minun kirjoitus ainakin ei poissulkenut halua lapsiin mutta ei myöskään hingunnut juuri nyt niiden perään. Jos ei selviydy kuin juuri ja juuri työstään ja arkena vain kovalla tsempillä saa tehtyä kotityöt, niin on liian puhki.
Olen joskus miettinyt etten tiedä haluanko lapsia ollenkaan.. jos jatkuva väsymys on sitä luokkaa että jaksaa raahata itsensä töihin. Jotekuten selviytyä päivästä ja sitten jo kesken työpäivän alkaa kaipaa unta ja rauhallista kotia jossa ei yhtään ainoaa muuta ihmistä niin minusta tilanteeseen ei lapsia mahdu.
Ihan liian uupuneena vie päiviä läpi ja itkisin varmaan jos joutuisin kotona viel lapsia hoitaan. Olen tällä hetkellä sen verran uupunut depression takia etten oikein näe jaksavani lapsia.. Monethan masennuspotilaat tarvitseekin lapsen hoitoon erityisapua ja joissain tapauksissa ovat pyytäneet lapsensa avohuollon sijoitusta koska eivät ole jaksaneet.
Lapset on suloisia ja söpöjä, mutta väännän porua jo jaksaaseni työelämässä.
Päätin omalta kohdalta joskus että niin kauan kuin masennus vaivaa en lapsia hanki, jos se vaivaa läpi elämän niin olen mieluummin lapseton...
Miksi olet vanhapiika?
Minuakin aina luullaan vanhaksipiiaksi, koska olen säilyttänyt avioliitossa oman tyttönimeni. Se on hämmästyttävää tyhmyyttä ihmisiltä, jotka ovat olevinaan suhtautumistavoiltaan AVARAKATSEISIA ja NYKYAIKAISIA! (Sitten kuitenkin ajattelu on jumittunut siihen loukkuun, etteivät oman sukunimensä säilyttäneet ihmiset voi olla naimisissa.)
Ei ahdista lapsettomuus. Tiesin jo 15-vuotiaana että en halua lapsia enkä perhettä. Rimaa ei ole tarvinnut laskea, koska olen ollut ihastunut vain kaksi kertaa elämässäni, ja ne menivät onneksi nopeasti ohi. Keskityn elämään, en ylimääräisiin henkistä ja fyysistä jaksamista syöviin juttuihin.
Kyllä. Tuntuu, et tolloko tässä on ollu ja miettii, että kohta kuka tahansa kelpaa, mutta toisaalta en osaa rakastua palavasti noin vaan joka taapertajaan. Pitäisikö ottaa vaan joku jota ei rakasta...? Ja sitten pettää ja jättää kun elämässä vastaan tuleekin joku hunksi.
En ole ihan vielä 30, mutta vastaan silti.
En laske rimaa koskaan. Kenenkään ei pitäisi tyytyä mihinkään.
Kumppaniksi tulee ottaa vain se jonka kokee parhaaksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi.
Jos käy niin ettei itselle koskaan löydy kumppania, on se niin tarkoitettu.
Mitäpä siitä...
Sinulla ei kenties ole kokemusta pitkistä parisuhteista, koskapa kirjoitat noin.
Ketä tahansa vastaan tulevaa taapertajaa ei tietysti kannata puolisokseen kelpuuttaa. On kuitenkin myös niin, että rakkaus saattaa kasvaa pitkässä parisuhteessa, kun alkuvuosien riidat on riidelty "alta pois" ja luonteet ovat hioutuneet paremmin toisiinsa sopiviksi.
Jos aina hylkää kumppaninsa, kun rakastumisen alkuhuuma, joka kestää psykologien mukaan noin 1/2 -2 vuotta, laantuu ei koskaan opi rakastamaan ketään täysvaltaisesti, psyykkisenä ja fyysisenä kokonaisuutena. (Rakastumis vaiheessahan suhdetta taitaa pitää kasassa ennemminkin keskinäinen fyysinen vetovoima.)
Itselläni on kuitenkin asiat nyt niin iloisesti, että saatan olla jo pieniin päin,
Pitkäaikaisen kumppanini ja aviomieheni kanssa tässä innolla odotellaan!
Osallistunpa minäkin tähän ketjuun, koskapa olen 30-vuotias, ja luultavasti raskaana. Minkään satunnaisen tuttavuuden kanssa en toki olisi ryhtynyt lasta hankkimaan, mutta tämän monivuotisen AVIOMIEHENI ja vielä pidempiaikaisen seurustelukumppanini kanssa kyllä.
Mieheni olisi varmasti erittäin hyvä isä, tasaisen, tunnollisen , kiltin ja oikeudenmukaisen luonteensa vuoksi. Hän on saanut itse elää oman äitinsä rakastettuna esikoisena ja esikoisena, joten hänelle on kehittynyt erittäin vahva itsetunto. (Myös miehen ulkonäkö miellyttää silmääni, mutta komeus on tietenkin aina suhteellista, ja katsojan silmissä.)
Piti kirjoittamani "...oman äitinsä rakastettuna esikoisena ja silmäteränä...".
En kehottaisi ketään hankkimaan lasta minkään lyhyen tuttavuuden kanssa, jos haluaa varmuudella tuntea lapsen isän luonteen ja varmistaa tämän halukkuutensa olla osallisena lapsen elämässä.
En siis kehottaisin sinua ap. "vanhapiikajatäti" löytämään itsellesi vakaan ja pitkäaikaisen kumppanin, jonka kanssa sitten aivan luonnostaan haluat lapsen tai lapsia. Jos olet vähän yli 30-vuotias, ehdit kyllä löytää useitakin miehiä, joista jostakusta voi kehkeytyä avo- tai aviomiehesi, kunhan vain pidät silmäsi auki.
Mutta voihan niitä lapsia, tai ennemminkin lapsen, hankkia nyky-Suomessa
yksin elävä nainenkin, ellei halua elää parisuhteessa lainkaan. Ja paheksujia ja taivastelijoita on yhä vähemmän, kun vanhakantaiset sukupolvet kuolevat pois!