Onko kukaan teistä hankkinut eläintä päästäkseen sen avulla eroon yksinäisyydestä? Mulle se ajatus tuli mieleen ensimmäistä kertaa 5 vuotta sitten, kun muutin parin korttelin päähän koirapuistosta. Huomasin silloin todeksi sen mitä olin netistä lukenut: koirien ulkoiluttaminen on sosiaalista puuhaa. Koirapuistossa näytti olevan avoin ja puhelias meininki, ja kaduillakin jopa tuntemattomat rupesi usein jututtamaan koiranulkoiluttajia. Rupesin silloin miettimään, voisiko koirasta löytyä ratkaisu minunkin yksinäisyyteeni, keino jonka avulla voisin tutustua muihin ihmisiin?
Yritin aluksi kerätä rohkeutta ja aloittaa keskustelun jonkun koiranomistajan kanssa. Ei onnistunut. Suurin syy oli ujouteni - sen takia en pystynyt lähestymään naisia edes baarissa. Mutta vaikka koira olisi tarjonnut hyvän tekosyyn jutun aloittamiselle, se vaan vaikeutti asiaa. Arastelin edelleen vieraita koiria, koska yksi "kiltti" koira oli käynyt lapsena kimppuuni niin että siitä jäi käteeni pysyvät arvet.
Vaikken hankkinut koiraa eläinrakkaudesta, en suhtautunut päätökseen sen hankkimisesta kevyesti. Mietin 3 pitkää ja yksinäistä vuotta ennen kuin lopulta otin yhteyttä yhteen kasvattajaan ja pyysin päästä katsomaan pentuja. En ostanut ensimmäistä tarjolla ollutta pentua, en toista enkä edes kymmenettä... Kului kuukausia ennen kuin löysin rodun johon olin aidosti tyytyväinen. Sen jälkeen piti vielä etsiä sopiva kasvattaja, jonka jälkeen jouduin odottamaan puoli vuotta ennen kuin kasvattajalle tuli uusi pentue.
Kun sain lopulta koiran kotiini, olin onnesta soikeana. Pikku riiviö kuseksi lattioille ja teki tuhojaan, mutta se ei haitannut koska ajattelin kaikkia niitä kauniita naisia jotka tulisi ihastelemaan koiraani ja juttelemaan kanssani.
No, näin siinä sitten kävi: Kun vein koiran ensimmäistä kertaa puistoon, kukaan ei tullut juttelemaan kanssani. Sama toistui toisella ja kolmannella kerralla. Neljännellä yksi nuori nainen tuli kysymään, onko olenko pennun omistaja. Nainen ei ollut kaunis, mutta olin silti ihan täpinöissäni! Koska mulle oli muka käynyt niin, että joku nainen olisi tullut juttelemaan mulle? Tämä nainen ei kuitenkaan kysellyt koirastani tai mitään. Ehei. Se pyysi mua viemään pennun pois, koska pentu oli sen mielestä selvästi peloissaan oudossa ympäristössä vieraiden ihmisten ja koirien keskellä.
Miksen kuunnellut varoituksia siitä, ettei eläintä pidä hankkia lääkkeeksi yksinäisyyteen? Niin siinä siis kävi, että nyt kotonani asuu yhden yksinäisen hylkiön sijasta kaksi yksinäistä hylkiötä. Kauniit naiset jäi mulle haaveeksi, eikä koiranikaan ole saanut kavereita muista koirista. Se kun kärsii rodulleen ominaisesta sairaudesta, jonka takia sen miestissit on kasvanut niin isoiksi ettei se pysty lainkaan kävelemään - tassut kun ei ylety maahan asti.
Voi miksi hankinkaan koiran, ja miksi päädyin kaikista maailman roduista juuri gynekomastiffiin?
Millainen koira, sellainen isäntä...
Yritin aluksi kerätä rohkeutta ja aloittaa keskustelun jonkun koiranomistajan kanssa. Ei onnistunut. Suurin syy oli ujouteni - sen takia en pystynyt lähestymään naisia edes baarissa. Mutta vaikka koira olisi tarjonnut hyvän tekosyyn jutun aloittamiselle, se vaan vaikeutti asiaa. Arastelin edelleen vieraita koiria, koska yksi "kiltti" koira oli käynyt lapsena kimppuuni niin että siitä jäi käteeni pysyvät arvet.
Vaikken hankkinut koiraa eläinrakkaudesta, en suhtautunut päätökseen sen hankkimisesta kevyesti. Mietin 3 pitkää ja yksinäistä vuotta ennen kuin lopulta otin yhteyttä yhteen kasvattajaan ja pyysin päästä katsomaan pentuja. En ostanut ensimmäistä tarjolla ollutta pentua, en toista enkä edes kymmenettä... Kului kuukausia ennen kuin löysin rodun johon olin aidosti tyytyväinen. Sen jälkeen piti vielä etsiä sopiva kasvattaja, jonka jälkeen jouduin odottamaan puoli vuotta ennen kuin kasvattajalle tuli uusi pentue.
Kun sain lopulta koiran kotiini, olin onnesta soikeana. Pikku riiviö kuseksi lattioille ja teki tuhojaan, mutta se ei haitannut koska ajattelin kaikkia niitä kauniita naisia jotka tulisi ihastelemaan koiraani ja juttelemaan kanssani.
No, näin siinä sitten kävi: Kun vein koiran ensimmäistä kertaa puistoon, kukaan ei tullut juttelemaan kanssani. Sama toistui toisella ja kolmannella kerralla. Neljännellä yksi nuori nainen tuli kysymään, onko olenko pennun omistaja. Nainen ei ollut kaunis, mutta olin silti ihan täpinöissäni! Koska mulle oli muka käynyt niin, että joku nainen olisi tullut juttelemaan mulle? Tämä nainen ei kuitenkaan kysellyt koirastani tai mitään. Ehei. Se pyysi mua viemään pennun pois, koska pentu oli sen mielestä selvästi peloissaan oudossa ympäristössä vieraiden ihmisten ja koirien keskellä.
Miksen kuunnellut varoituksia siitä, ettei eläintä pidä hankkia lääkkeeksi yksinäisyyteen? Niin siinä siis kävi, että nyt kotonani asuu yhden yksinäisen hylkiön sijasta kaksi yksinäistä hylkiötä. Kauniit naiset jäi mulle haaveeksi, eikä koiranikaan ole saanut kavereita muista koirista. Se kun kärsii rodulleen ominaisesta sairaudesta, jonka takia sen miestissit on kasvanut niin isoiksi ettei se pysty lainkaan kävelemään - tassut kun ei ylety maahan asti.
Voi miksi hankinkaan koiran, ja miksi päädyin kaikista maailman roduista juuri gynekomastiffiin?
Millainen koira, sellainen isäntä...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Juttu ei ollut tosi, mutta totta on se, että mielenterveysongelmaisten ei pidä hankkia koiria. Koira pitää hankkia vain jos pitää koiran hoitamisesta. Eikai kukaan ole niin vajaa, että hankkii koiran, että saisi seuraa "kauniista naisista".