”Mä pyyhin perseeni siniristilipulla ja laitan LSD:tä syömään Suomen leijonan.”
Näin lauloi Ismo Alanko vuonna 1984. Rinnakaisohjelma oli lähettänyt Suomi-Tshekkoslovakia-jääkiekko-ottelun, josta siirryttiin suoraan Härmärock-iltaan Tampereelle. Ensimmäisenä kappaleena Sielun veljet esitti uutuuden On mulle unelma.
Yleisradion ohjelmapäivystys alkoi täyttyä raivostuneista puheluista. Radion lakimiehet pantiin kuuntelemaan Siekkareita, eikä On mulla unelmaa saanut jatkossa soittaa levyltä lipunhäpäisyrivin kohdalta.
Se ei ollut ensimmäin kerta, kun ”Karjalan urho nuori” osoitti harrastusta suomalaisiin arvoihin. Hassisen koneen Führerin puolesta -kappaleessa ”vapaus versoo verestä ja raudasta”. Teksti on lainassa Olli Tiaisen muistomerkistä Joensuun Niinivaaralta.
Isänmaallisten symbolien nurinkäännöllä on populaarikulttuurissa pitkät perinteet. 1960-luvun Yhdysvaltojen beat- ja underground-tekstejä ja hippilevytyksiä seurattiin tarkkaan Suomessakin. M. A. Nummisen, Jarkko Laineen ja hengenheimolaisten ryhmä Suomen Talvisota 1939-40 provosoi jo nimellään. Kuvataiteilija Harro Koskinen asemoi sikoja leijonavaakunaan, poliisin merkkiin ja ristille, joutui oikeuteen ja sai sakot jumalanpilkasta ja valtakunnan vaakunan häpäisystä.
Olivatko edellämainitut taiteilijat epäisänmaallisia? Eipä tulisi nykyvinkkelistä mieleenkään. Suomalaisuuteen on mahduttava sen symboleiden ja pyhien tekstien kritiikki.
Vuonna 2016 olemme keskellä erilaista kansallisten symbolien kaappausyritystä. Rajat kiinni -liike on ottanut tunnuskuvakseen Akseli Gallen-Kallelan tulkinnan seitsemän veljeksen huudosta hiidenkivellä.
Siis sen Aleksis Kiven, joka käynnisti suomalaisen kaunokirjallisuuden englantilaisen Shakespearen ja espanjalaisen Cervantes’n pohjalta. Ja sen Gallen-Kallelan, joka inspiroitui Pariisissa ja Afrikassa.
Rasismin keppihevoseksi on haettu jopa Minna Canth. Siis Canth, joka taisteli köyhän kansan tasa-arvon puolesta.
Kun katsoo valokuvista Rajat kiinni- ja Odin-väen kylttejä ja lukee heidän nettitekstejään, voi todeta, että tämä on yksi hinta, joka maksetaan 90-luvun lamasta.
”Suvakkihuoran” huutajat lienevät niitä ihmisiä, jotka ovat kasvaneet toivottomissa kodeissa, joissa lopetettiin sanomalehtien tilaaminen, maailman seuraaminen, lukeminen, lasten kasvattaminen. Menetettiin tajunta historiasta ja syy-yhteyksistä.
Niinpä vastustetaan pakkoruotsia ja kaveerataan ruotsalaisnatsien kanssa. Huudetaan rajat kiinni ja syödään maahanmuuttajien tekemää kebabia ja pizzaa.
Miestä ei, ma luulen, takki tee, hupparikaan. Ensi vuonna Suomi täyttää 100 vuotta. Tulemme näkemään vielä monenlaisia suomalaisuuden tulkintoja. Mutta yhteen Suomeen meidän kaikkien pitäisi mahtua, maahanmuuttajienkin.
Huonopäisemmätkin kelpaavat, kunhan on ”sydän paikallaan”, päivänsankari Runebergin mukaan.
Kirjoittaja on Karjalaisen kulttuuritoimittaja.
Näin lauloi Ismo Alanko vuonna 1984. Rinnakaisohjelma oli lähettänyt Suomi-Tshekkoslovakia-jääkiekko-ottelun, josta siirryttiin suoraan Härmärock-iltaan Tampereelle. Ensimmäisenä kappaleena Sielun veljet esitti uutuuden On mulle unelma.
Yleisradion ohjelmapäivystys alkoi täyttyä raivostuneista puheluista. Radion lakimiehet pantiin kuuntelemaan Siekkareita, eikä On mulla unelmaa saanut jatkossa soittaa levyltä lipunhäpäisyrivin kohdalta.
Se ei ollut ensimmäin kerta, kun ”Karjalan urho nuori” osoitti harrastusta suomalaisiin arvoihin. Hassisen koneen Führerin puolesta -kappaleessa ”vapaus versoo verestä ja raudasta”. Teksti on lainassa Olli Tiaisen muistomerkistä Joensuun Niinivaaralta.
Isänmaallisten symbolien nurinkäännöllä on populaarikulttuurissa pitkät perinteet. 1960-luvun Yhdysvaltojen beat- ja underground-tekstejä ja hippilevytyksiä seurattiin tarkkaan Suomessakin. M. A. Nummisen, Jarkko Laineen ja hengenheimolaisten ryhmä Suomen Talvisota 1939-40 provosoi jo nimellään. Kuvataiteilija Harro Koskinen asemoi sikoja leijonavaakunaan, poliisin merkkiin ja ristille, joutui oikeuteen ja sai sakot jumalanpilkasta ja valtakunnan vaakunan häpäisystä.
Olivatko edellämainitut taiteilijat epäisänmaallisia? Eipä tulisi nykyvinkkelistä mieleenkään. Suomalaisuuteen on mahduttava sen symboleiden ja pyhien tekstien kritiikki.
Vuonna 2016 olemme keskellä erilaista kansallisten symbolien kaappausyritystä. Rajat kiinni -liike on ottanut tunnuskuvakseen Akseli Gallen-Kallelan tulkinnan seitsemän veljeksen huudosta hiidenkivellä.
Siis sen Aleksis Kiven, joka käynnisti suomalaisen kaunokirjallisuuden englantilaisen Shakespearen ja espanjalaisen Cervantes’n pohjalta. Ja sen Gallen-Kallelan, joka inspiroitui Pariisissa ja Afrikassa.
Rasismin keppihevoseksi on haettu jopa Minna Canth. Siis Canth, joka taisteli köyhän kansan tasa-arvon puolesta.
Kun katsoo valokuvista Rajat kiinni- ja Odin-väen kylttejä ja lukee heidän nettitekstejään, voi todeta, että tämä on yksi hinta, joka maksetaan 90-luvun lamasta.
”Suvakkihuoran” huutajat lienevät niitä ihmisiä, jotka ovat kasvaneet toivottomissa kodeissa, joissa lopetettiin sanomalehtien tilaaminen, maailman seuraaminen, lukeminen, lasten kasvattaminen. Menetettiin tajunta historiasta ja syy-yhteyksistä.
Niinpä vastustetaan pakkoruotsia ja kaveerataan ruotsalaisnatsien kanssa. Huudetaan rajat kiinni ja syödään maahanmuuttajien tekemää kebabia ja pizzaa.
Miestä ei, ma luulen, takki tee, hupparikaan. Ensi vuonna Suomi täyttää 100 vuotta. Tulemme näkemään vielä monenlaisia suomalaisuuden tulkintoja. Mutta yhteen Suomeen meidän kaikkien pitäisi mahtua, maahanmuuttajienkin.
Huonopäisemmätkin kelpaavat, kunhan on ”sydän paikallaan”, päivänsankari Runebergin mukaan.
Kirjoittaja on Karjalaisen kulttuuritoimittaja.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.