Bipon kanssa seurustelu

Valitettavasti omaan kokemukseeni pohjaten luulen, että olet nähnyt nyt sen kirjon, jota elämä jatkossakin tulisi olemaan. Hyvässä parisuhteessa ei mennä koko ajan toisen ehdoilla, mutta valitettavan usein näissä mennään. Ja jos et suostu menemään, nousee hirveä show ja sua ollaan heti jättämässä. Itsellä tuota touhua kesti vuoden. Kunpa saisit voimia lähtee tuosta suhteesta. Parempi liian aikaisin, kuin liian myöhään. Väsytät ja sairastutat vain itsesi. Sillä jopa perusoptimistina voisin veikata, että mikään ei muutu ja olet saman asian äärellä vielä vuosienkin päästä jos et lähde. Voimia!

Kahdesta biposta on parisuhteessa kokemusta, toisen kanssa elämä oli tuollaista soutamista ja huopaamista lähes 24/7 koko suhteen ajan, mutta toisen kanssa noita ylä- ja alamäkiä oli vain kausittain ja suurin osa ajasta oli ihan normaalia menoa.

Varmaan siitäkin kiinni miten itseään hoitaa vai hoitaako ollenkaan. Oma mieheni ei hoida. Lääkkeitä ei syö kuin joskus ja jouluna. Nytkään en tiedä mikä jakso on menossa. Suuttuu joka asiasta ja minä olen syypää kaikkeen. Haastan kuulemma riitaa vaikka itse riehuu koko aika.

Välillä mietin voiko miehessäni olla myös narsistista puolta vai kuuluuko tuollainen käytös bipoon? Hän on sairaalloisen mustasukkainen ihan ihme asioista. Se ei käsittääkseni bipoon kuulu. Ja tosiaan mitään ei uskalla sanoa kun syyllistää ja raivoaa. Ystäviä ei juuri ole kun ei tule toimeen ihmisten kanssa. Ja vika on tietenkin aina toisessa osapuolessa eikä hänessä.

Ihan älyttömän rankkaa, jos koko ajan saa olla varpaillaan ja pelätä. Mikä se sellainen parisuhde on. Ei ainakaan yhtään sellainen, kuin pitäisi. Toki joka liitossa omat vaikeutensa, mutta rajansa kaikella. Näissä suhteissa vääntäminen on jotain niin erilaista. Ja silti hyvinä hetkinä tunsin olevani taivaassa, niin kova oli yhteenkuuluvuuden tunne rakkauden tunteen ollessa niin vahva. Ja uskon hänen tunteneen samoin. Mutta sitten se vaan loppui tavalla, jota yhä joka päivä itken. Voimia sinulle Loppuunpalanut. Tee niin kuin sydämesi sanoo, mutta älä väsytä itseäsi liikaa. Tunnet varmasti omat rajasi.

Sitä se juuri on.. Ja aina kun se parempi hetki tulee niin ajattelet että nyt kaikki muuttuu paremmaksi. Tosi asiassa nurkan takana vaanii jo uusi sekasorto jolle et voi mitään ja sinusta tehdään siihen kuitenkin syypää.
Elät varpaillasi ja päivän kerrallaan. Et uskalla suunnitella tulevaisuutta koska et voi tietää onko huomenna joo vai ei päivä. Kehittääkö hän huomenna riidan jostain aivan tyhjästä asiasta ja saa siitä syyn jälleen häipyä omille teilleen uhraamatta ajatustakaan sille että hänellä on rakastava ja välittävä kumppani.
Ehkä jaksat sitä menoa jonkin aikaa mutta onko se sen arvoista? Ne hyvät hetket ovat jotain todella mahtavaa mutta korvaavatko ne sen epätietoisuuden, pahan mielen, epävarmuuden, valheessa elämisen, petetyksi tulemisen, väsymisen jne. jotka hän sinulle aiheuttaa?

Niin.. Näin minä sen kaiken koen nyt jälkeenpäin.
Siitä kaikesta on jo aikaa. Lopullinen ero kaksi vuotta sitten. Mutta tuolla suhteella oli kauaskantoiset seuraukset koska jollain tasolla käsittelen niitä asioita vieläkin vaikka nyt elänkin onnellisessa ja tasapainoisessa parisuhteessa.
Lähinnä täällä tulee joskus lueskeltua joitain vanhoja viestiketjuja joista saa ikään kuin uudelleen selityksen miksi se elämä silloin oli sellaista.

Esim. "Elämä biposuhteen jälkeen". (Viimeinen kommentti kai noin vuoden takaa)
tai "kaksisuuntainen ja parisuhde" - viestiketjut ovat tuoneet itselleni vastauksen tai selityksen moneen kysymykseen.

Tässä kaikki tarvittava sulle:

http://www.cchr.org/quick-facts/real-disease-vs-mental-disorder.html

Bipous ei ole sairaus. Bipolaarisuutta ei ole edes olemassa. Se on pelkkä lääketehtaiden ja kätyri lääkäreiden huijaus.
Ota asioista selvää, kiitos.

Minulla täysin päinvastaisia kokemuksia. Mieheni sairastaa kakkostyypin bipolaarista häiriötä. Hän on herkkä ja aistii esim.taiteet todella syvällisesti. Käymmekin yhdessä paljon esim.konserteissa ja olen ikionnellinen että löysin vierelleni miehen joka käy esim.klassisesta musiikista niin syvällisiä keskusteluja. Hän myöskin osoittaa rakkauttaan alati, osoittaa hellyyttä, on sitoutunut, kuuntelee ja tukee.
Tietynlainen herkkyys hänessä on mikä erottaa varmasti tavallisesta kaduntallaajasta. Herkkyys näkyy myös intohimona.
Rakastan häntä ja hän minua. Olemme olleet jo vuosia onnellisesti aviossa.

Kakkostyypin bipo minäkin. Kyllä minä olen ollut se tasaisempi. Normaalit mieheni on olleet ryyppääviä, räyhääviä ja pettäjiä. Heidän mielenliikkeidensä mukaan on aina saanut mennä ja kulkea varpaillaan että ei saa aikaiseksi jotain kohtausta. Itse ole hiljainen ja sovitteleva. Normaali arki riittää minulle hyvin. Tämä ei yleensä miehille riitä kun olen kuulemma tylsä ja ikävä. Syön säännöllisesti. Menen nukkumaan klo 22, liikuntaa harrastan säännöllisesti Masennuskausina olen väsyneempi. Hypona puheliaampi. Taiteellisesti lahjakas olen myös ja nautin kaikenlaisesta puuhastelusta. Ikinä en riitä kellekään kuitenkaan. Minusta on kiva leipoa ja tehdä kotitöitä, pitää miestä hyvänä ja sängyssä olen ihan estoton. Nätiksikin sanottu, mutta ei kelpaa ei. Miehille pitäisi olla joku show menossa, että jaksavat kiinnostua.

Itekki bibo oon ollu jo 8-vuotta. On mies ja lapset, mutta lääkkeet pittää muistaa syyä. En suosittele kellekkään kattomaan sairaudentunnotonta koheltajaa, sillä se ei oo hyväks kummallekkaan

Luin niitä vanhoja viestiketjuja. Olin aika hämmentynyt. Paljon samaa touhua täälläkin. 2 tyypin bipo taitaa olla paremmin hoidettavissa kuin 1 tyypin. Tuntuu ainakin siltä että suurin osa juuri tällaisesta touhusta on peräisin 1 tyypin bipoilta. Ja en tahdo yleistää että kaikki ovat samanlaisia. Mies on kuitenkin jo 35 vuotias. Ja sairastanut bipoa monia vuosia. Luulisin että olisi jo oppinut hoitamaan sairautta ja että haluaisi itsekin tasapainoisemman elämän.

Päivä päivältä vaan muuttuu ihmeellisemmäksi. Välillä mietin onko kyse siitä että ei vaan aidosti välitä muttei pysty jättämään. Suhteen alussa oli ihana, rakastava, tuki, kuunteli ja osoitti tunteita. Sitten kaikki hävisi kuin taikaiskusta. Nyt on jäljellä vaan hän ja hänen olonsa. Jotenkin huijattu olo. Oliko kaikki vaan esitystä.

Ei välttämättä.. Tai sitten oli.. Luultavasti hän niinä hyvinä aikoina aidosti tuntee ja kokeekin että välittää, rakastaa ja haluaa vain sinut. Ja sinä olet kokenut sen tunteen kun sinä olet toiselle kaikki. Sitten tulee se toinen puoli. (Yleensä keväällä tai kesän korvalla). Hän on maailman napa joka väheksyy, alistaa ja halveksuu eikä tahdo olla sinun kanssa missään tekemisissä. Paitsi sitten heinä-elokuussa kun hän aamuyöllä humalassa soittaa ja kertoo kuinka hän rakastaa sinua eikä kestä itseään ja harkitsee itsemurhaa jne.. Seuraavana päivänä taas uuteen nousuun eikä viimeyön "avautumisesta" ole tietoakaan.. Paitsi sitten yöllä.......

Niin se meillä meni. En tahdo yleistää tai arvostella bipoja tai ketään muutakaan. Kerron täällä vain omista kokemuksistani ja tuntemuksistani aiheeseen liittyen. Kaikki me olemme yksilöitä ja olemme vastuussa itsestämme ja omista valinnoistamme.

Loppuunpalanut82, kuulostaa kokemuksesi hyvin samanlaiselta kuin minulla.
Miehelläni ei ole diagnosoitu bipoa mutta puhuttu moneen otteeseen, ja kokoajan enemmän oireilee sillä tavalla. Alan olla itse ihan loppu kanssa. Jättämään en pysty, en uskalla. Pelkään että sekoaa täysin ja tekee jotain minulle tai lapsille. Väkivaltainen ei ole ollut vuosiin, mutta välillä uhkailee. Osaa olla ihanakin, ja ymmärtääkin sairauden mutta 90 % ajasta on vaikeaa. Minä olen syypää kaikkeen. Ei myöskään syö lääkkeitä, ainoastaan vain iltaisin mietoa unilääkettä. Mielestäni se ei ole oikein ketään kohtaan. Minun ja lasten täytyy kokoajan vain yrittää ymmärtää häntä ja hänen väsymystä/ärtymystä tai mitä milloinkin. Totta puhuen toivon vaan että lähtisi ja jättäisi meidän rauhaan...
Jos joku kohtalotoveri haluaa kirjoitella: [email protected]
Ihan vain siksi että olisi jotain, jolla jaksaa tätä paremmin.

Ymmärrän teitä, ketkä yritätte kestää suhteessanne lasten/pelon vuoksi. Mutta silti se ei ole oikein ketään teitä kohtaan. Että joku hallitsee teitä ja elämäänne pelolla. Sillä meillä on vain tämä yksi elämä. Toivottavasti saatte apua siihen jostain. Itse tulin bibon jättämäksi reilu 2 kk sitten (ei koskaan kertonut diagnoosia, mutta sitä se oli) and still alive.. Vaikkei aina tuntunut siltä.

Ymmärrettävästi ihmiset avautuu vaikeista kokemuksista ja kuulostaa että täällä puoliskoilla ei ole ollut lääkehoito kohdallaan. Hyvä lääkehoito ja siihen sitoutuminen tekee ihmisestä jopa oireettoman. Muutama oli itse diagnosoinut kumppaninsa. On myös mahdollisuus virhediagnooseihin. Usein epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivät sekoitetaan bipoihin. Seurustelin kerran sellaisen kanssa, siksi nämä tarinat kuulostivat kovin tutuilta. Ei tiennyt koskaan mistä tuuli puhalsi.

Nyt on aika tehdä se lopullinen päätös. En jaksa enää. Ensin ollaan niin ihanaa miestä että. Sitten totaalinen välinpitämättömyys. Sitten kun alan epäröimään niin mies vetää kuin narusta takaisin ja on hetken ihana. Nyt taas täydellinen välinpitämättömyys ja jätti minut yksin. Ei vastaa viesteihin eikä puheluihin. En halua itkeä joka toinen päivä miehen käytöksen vuoksi. Tällainen touhu on sairasta.

Lähtekää ennen ku oma pää hajoaa lopullisesti. Mä en usko että noin pahasti sairaat osaa välittää kenestäkään. Tuli omassa suhteessa huomattua. Jostain syystä olen päätynyt kahden bipon kanssa suhteeseen ja ihan samaa käytöstä molemmissa. Kaikki pyörii heidän ja sairautensa ympärillä. Kohtelevat sua ku ihmispaskaa. Näin se vaan menee bipojen kanssa. Vedetään takas ku halutaan jotain ja työnnetään pois ku vellotaan omissa oloissa. Ja kaikki tää helvetti pitäis ymmärtää.

Vaikeeta on. Hyvin hyvin vaikeaa. Ainakin oman bipokumppanin kanssa. Ehkä helpompaa heidän kanssa joilla helpompi sairaus.

Minulla vain ja pelkästään positiivista sanottavaa. Ilmeisesti bipolaarista on niin erillaista.

Muuten ei kyllä ole mitään pahaa sanottavaa suhteen kannalta biposta, muuta kuin se että kyllä se näin "terveempää" osapuolta syvästi satuttaa kun toinen laiminlyö sinut täysin ja pitää mykkäkoulua ja vain lähinnä nukkuu ja itkee. Ei mitään varmuutta siitä että loppuuko suhde tähän vai haluaako hän sittenkin jatkaa. Myöhemmin ei paljoa anteeksi itseään pyytele vaikka on voinut tosi pahastikin sanoa ja purkaa omaa pahaaoloaan toista kohtaan. Menokaudet paljon paremmin hallittavissa ainakin näin puolison vinkkelistä katsottuna kuin masennuskaudet.

Lähes 7 vuoden avoliitto päättyi keväällä. En jaksanu enää. Olisi pitänyt erota jo vuosia sitten. Uskon vahvasti bipon oman luonteen sekä sairauden vakavuuden vaikuttavan siihen minkälaista suhteessa on. Ja haluaako hoitaa sairauttaan.

Eksälläni on I tyypin bipo. Suhteemme alkoi kun oli lievästi maaninen. Sitä kesti vajaan vuoden. Sen jälkeen alkoi helvetti. Merkitsen nyt vaikka ranskalaisin viivoin minkälaista suhteessa oli.

- Tosiaan maanisena todella kiihkeä jopa pelottavuuteen saakka. Seksiä olisi pitänyt olla koko aika. Toki se kaikki huomio oli välillä ihanaa ja imartelevaa. Sekä pakko myöntää että seksi oli upeaa

- Alussa antoi ymmärtää olevansa kiltti, empaattinen. Kuunteli ja tuki mua. Kaikki tuntui ihanalta. Kunnes asiat kääntyi siihen että kaikki alkoi pyöriä hänen ehdoilla. Jos sanoit vastaan niin "Tää oli tässä. Hyvästi." -lause tuli hyvin tutuksi

- Aggressiivisuus oli pelottavaa ja alkoholi välillä mukana kuvioissa. Paljon raivokohtauksia maanisena. Masentuneena vielä enemmän. Raivareista sai osansa myös muutkin kuin minä

- Masentuneena seksi ei kiinnostanut eikä mun tarpeilla ollut mitään väliä. Jos uskalsin sanoa että olis kiva kun olisi läheisyyttä ja seksiä edes joskus niin olin itsekäs ihminen, jonka tarpeet olivat naurettavat. Mutta mun ois pitänyt hänen maaniset tarpeensa tyydyttää sillon kun hänelle sopi

- Vähätteli sairauttaan ja oireitaan eikä kiinnostusta sen hoitamiseen juuri ollut. Lääkkeitä söi satunnaisesti. Maniaan auttoivat mutta ei depressioon

- Mun tunteilla ei ollut usein väliä enkä olis niitä saanut edes kertoa

- Syyttely. Kaikki vika oli minussa ja muissa ihmisissä. Masennus, juominen, raivokohtaukset kaikki oli mun syytä. Vein hänen energiat. Olin huono ihminen, kusipää ja mitä ikinä keksi. Jos uskalsin käytöksestään mainita niin helvetti repesi. Kaikki olisi pitänyt vaan katsoa läpi sormien. Loukkaamisen jälkeen käyttäytyi niin ku mitään ei olis tapahtunut. Anteeksi ei juuri pyydellyt. Joskus harvoin kykeni asiallisesti keskustelemaan käytöksestään

- Katoamiset. Ennen yhteen muuttoa katosi aina välillä ilmoittamatta mitään. Ei saanut mistään kiinni moneen päivään. Sen olis pitänyt jo toimia varoitusmerkkinä mulle mut halusin uskoa et asiat muuttuu. Työnsi siis pois mua. Mykkäkoulut ihan tuttua huttua. Usein tuntui että aloitti riidan tahalleen jotta sai rauhassa kadota

- Totaalinen välinpitämättömyys aika ajoin oli yksi pahimmista ongelmista

- Vakavista asioista ei voinut keskustella. Aina väsytti, otti päähän tai ahdisti

- Jälkeenpäin ajatellen en tiedä oliko normaaleja kausia hänellä lainkaan. Masennus oli hallitsevin oire. En edes tiedä mikä hänen oikea luonne oli siellä sairauden takana

Tästä tuli pitkä kirjoitus. Toivottavasti edes joku jaksoi lukea. En missään nimessä halua väittää kaikkien bipojen olevan tällaisia mitä itse koin. Valitettava totuus on ettei tällaisen yksilön kanssa suhde toimi mitenkään. Lohtua on tuonut muiden samanlaiset kokemukset ja olen sisäistänyt ettei se vika ollut minussa. Vaan eksäni on vakavasti sairas ihminen. Eihän se tollasta käytöstä silti oikeuta mutta minkä teet. Sairauden taakse on niin helppo mennä kun ei halua kantaa vastuuta. Toivon mukaan hän joskus saavuttaa jonkinlaisen tasapainon. Tuskin on kovin helppoa hällä itsellään.

Kohta kolme vuotta bipo miehen kanssa on off suhteessa... Ei ikinä saman katon alle tuon kanssa. Juo kaljaa usein ja paljon... Pelaa kolikkopelejä kuin veikkauksia... Valittaa rahapulaa... Ei osta kunnon vaatteitamies,ei kuulema varaa. Koska rahat menee kaljaan ,peleihin... Joskus ottaaoon litoja,kun älyää,että puheensa kiihtyy... Toivottavasti hää ei lue tätä,tunnistas itsensä. KUULOSTAAKO KELLEEN MUULLE TUTULTA NÄMÄ OIREET. Hällä on siis ihan bipo diagnoosi. Manioissaan tehnyt isojakin hulluuksia... Minua alkanut raivostuttaa tämä mies yhä enemmän... Hirvee kova ääni ja puhetulva... Puhuu päälle... Kiero.... Seksissä on kyllä aktiivinen.,pervokin... En sitäkään enää halua.

Lyhyesti kokemuksen äänellä. On se!

Heiwaa Helwettii koko ukko. Menee oma elämä harakoille tommosen Idiootin kanssa. Jos ukko ei ota pilsuij nii ihan oma vika. Ei sun.

Minulla on seksisuhde(hitunen ehkä muutakin) bipomieheen. Mutta olen kyllästynyt,kun aina pitäis hänen halun mukaan mennä. Koskaan ei käy,jos sanon,että haluaisin nyt. Lisäksi mies juo,pelaa ym. Törsää rahansa,vähät sellaiset. Suuttuu,kun juomisesta mainitsee,että rahanhukkaa se... Asumme samassa kaupungissa,yhteenmuutto ei tule edes kysymykseen,sen olen päättänyt enkä halua seurustella. Rasittavaa on tämmöinen. Joskus hän puhua pulpatti asiasta toiseen,en pysynyt oikein kärryillä,se lienee sitä maniajaksoa.. Narsistisia piirteitäkin hänessä huomaan...

On mahotonta. Mulla vain seksisuhde bipoon. Muutoin en pysy mukana hänen elämänkatsomuksessaan. Esim en ymmärrä sitä ailahtelevuutta enkä oluen juontia. Olut on aina ykkönen. Sitä on hänellä,vaikkei olisi ruokaa muruakaan! Rasittava minäkeskeinen koko ukko. Ja no huumorintaju on erilainen kuin minulla. Lisäksi ei mistään ole aidosti iloinen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ainut missä hän hyvä on niin seksissä!! Että siihen jää se ! Toki auttavainen välillä,jos jotain tarvitsen omassa kodissa ns miesten hommaan apua. Mutta thats it.

Ylipirteä ja yliaktiivinen ihminen monesti sairastuu masennukseen, onkohan silloin myös kysymys tuollaisesta BIPO-sairaudesta jos on ylipirteä?