Youtubessa surffaillessani päädyin jotain kautta videoihin, jotka käsittelevät 2004-vuoden tsunamikatastrofia. Merkittävien uutistapahtumien kohdalla kysytään usein: "Missä olit silloin, kun...?"
Yhtäkkiä muistin sen tilanteen, kun minulle alkoi paljastua, kuinka mittavasta katastrofista siinä oli kyse. Vaikka en itse ollut Aasiassa enkä edes tuntenut ketään, joka siellä oli, uutinen traumatisoi minua jonkin verran. Vuosia sen jälkeen näin todentuntuisia painajaisia megatsunameista.
Olin silloin, parikymppisenä, vanhempieni ja nuorempien sisarusteni luona joululomalla. Olin yksin kotona, muut olivat käymässä kaupassa. Katsoin tv:stä Ylen ylimääräistä uutislähetystä katastrofista. Uutisankkuri kertoi, että Ylen teksti-tv:n sivulla on lista tsunamissa kadonneista suomalaisista. Käänsin teksti-tv:lle.
Olin olettanut, että listalla on ehkä 10-20 nimeä. Kun lista jatkui sivu kaupalla – nimiä oli satoja, kokonaisia perheitä! – en voinut uskoa näkemääni. Kaiken kukkuraksi selaamiseni aikana sivuja oli päivittynyt lisää.
Aloin hahmottaa katastrofin valtavia mittasuhteita, kun kerran suomalaisiakin kadonneita ja uhreja oli satoja. Sillä hetkellä mieleni "tilttasi".
Havahduin siihen, että tuijotan ikkunasta puiden latvoja, sohvalla istuen, kaukosäädin kädessäni. Kadonneiden lista päivittyi jatkuvasti tv-ruudulla. Minulla oli turta ja epäkeskittynyt olo.
Kännykkäni soi. Kaverini soitti ja kysyi uuden vuoden aaton suunnitelmista. Kuulostin kai sekavalta puhelimessa, koska kaverini kysyi hämmentyneenä, mikä minulla on...
Tällainen oli muistoni tapaninpäivän tsunamikatastrofista. Myös uutinen suuronnettomuudesta, jossa ei ole itse millään tavalla osallisena, voi aiheuttaa lievän psyykkisen trauman. Olen miettinyt, miten ne ihmiset, jotka ovat itse olleet suuronnettomuudessa ja menettäneet esim. koko perheensä, ovat pystyneet selviämään siitä henkisesti.
Yhtäkkiä muistin sen tilanteen, kun minulle alkoi paljastua, kuinka mittavasta katastrofista siinä oli kyse. Vaikka en itse ollut Aasiassa enkä edes tuntenut ketään, joka siellä oli, uutinen traumatisoi minua jonkin verran. Vuosia sen jälkeen näin todentuntuisia painajaisia megatsunameista.
Olin silloin, parikymppisenä, vanhempieni ja nuorempien sisarusteni luona joululomalla. Olin yksin kotona, muut olivat käymässä kaupassa. Katsoin tv:stä Ylen ylimääräistä uutislähetystä katastrofista. Uutisankkuri kertoi, että Ylen teksti-tv:n sivulla on lista tsunamissa kadonneista suomalaisista. Käänsin teksti-tv:lle.
Olin olettanut, että listalla on ehkä 10-20 nimeä. Kun lista jatkui sivu kaupalla – nimiä oli satoja, kokonaisia perheitä! – en voinut uskoa näkemääni. Kaiken kukkuraksi selaamiseni aikana sivuja oli päivittynyt lisää.
Aloin hahmottaa katastrofin valtavia mittasuhteita, kun kerran suomalaisiakin kadonneita ja uhreja oli satoja. Sillä hetkellä mieleni "tilttasi".
Havahduin siihen, että tuijotan ikkunasta puiden latvoja, sohvalla istuen, kaukosäädin kädessäni. Kadonneiden lista päivittyi jatkuvasti tv-ruudulla. Minulla oli turta ja epäkeskittynyt olo.
Kännykkäni soi. Kaverini soitti ja kysyi uuden vuoden aaton suunnitelmista. Kuulostin kai sekavalta puhelimessa, koska kaverini kysyi hämmentyneenä, mikä minulla on...
Tällainen oli muistoni tapaninpäivän tsunamikatastrofista. Myös uutinen suuronnettomuudesta, jossa ei ole itse millään tavalla osallisena, voi aiheuttaa lievän psyykkisen trauman. Olen miettinyt, miten ne ihmiset, jotka ovat itse olleet suuronnettomuudessa ja menettäneet esim. koko perheensä, ovat pystyneet selviämään siitä henkisesti.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Näitä vähintään yhden ihmisen tai perheen tsunameja tapahtuu ihan koko ajan kaikkialla maan päällä. Itse yritän auttaa kehitysmaan lapsia ja äärimmäisessä kurjuudessa eläviä Romanian romaaneja: asuvat jopa savihevosenlantahökkeleissä ilman pesumahdollisuuksia, ruokaa ja tapahtuu joskus, että jopa lapsia kuolee pakkasella. Näissä pakolaisissakin on monia, jotka ovat joutuneet jättämään kaiken ja nähneet omin silmin että perheenjäsenet kidutetaan ja teloitetaan.
Voi olla että olen jollain lailla turtunut, etten osaa lähteä tunteillani mukaan enää jokaiseen huonoon uutiseen. Ei siitä ole mitään hyötyä. Pääasia kai on että osaa elää tätä elämää tässä ja nyt ja pyrkii lievittämään ja auttamaan voimavarojensa mukaan ilman liian suurta henkistä taakkaa. Olen joutunut vuosikymmenien varrella luopumaan vastoin tahtoani monista asioista ja ihmisitä. En tiedä ja onneksi en tiedä mitä tulevaisuus tuo mukanaan.
On ihan hyvä että ottaa asiakseen purkaa tuntemuksiaan vaikka kirjoittamalla. En mitenkään aliarvioi, että otit tuon esille. Ihmiselle on annettu paljon sisäisiä voimavaroja ja kyllä sitä vain ihmeen hyvin selviää. Ja ei sitten kaikki selviä
Hyvää ystävänpäivää!
Kyllä, katastrofeja tapahtuu jatkuvasti ympärillämme, lähellä ja kaukaa. Tärkeintä onkin, ettei empatia estä toimimasta paremman maailman puolesta.
Hyvää ystävänpäivää sinullekin!