Ystävänpäivä tuo mulle aina kipeitä muistoja mieleen. Muistoja siitä kuinka huono ystävä olin silloin kun mulla oli kavereita.
Mutta aloitetaan alusta. Kasvoin syrjäisellä maaseudulla, äitini oli syrjäytynyt juoppo ja sen miesystävälle olin pelkkä riesa. Olin ainoa lapsi ja leikin melkein aina yksin, joskus harvoin äidin tai jonkun muun aikuisen kanssa, mutten koskaan muiden lasten kanssa... Kun menin kouluun, muistan hyvin kuinka oudolta tuntui kun ympärillä oli muita lapsia. Ujostelin niitä kovasti enkä tiennyt yhtään miten niiden kanssa olisi pitänyt olla, joten jäin yksin.
Sain vasta yläasteella ensimmäiset kaverini. Ne oli aina tukenani silloin kun mulla meni huonosti ja kaipasin kuuntelijaa, ne ei koskaan sanonut mulle pahasti, nuo uskolliset ystäväni... Mutta mä en arvostanut niitä yhtään. Olisin halunnut olla suosittu ja cool, sellainen josta tytötkin kiinnostuu, mutta kavereitteni seurassa leimauduin entistäkin nössömmäksi nynnyksi.
Hävettää myöntää, mutta halusin eroon kavereistani. Ajattelin, että ilman niitä voisin päästä mukaan suosittujen porukoihin, saada cooleja kavereita ja ehkä jopa tyttöystävän. Rohkeuteni ei riittänyt panemaan välejä kavereihini poikki, joten rupesin kiukuttelemaan niille ja kohtelin niitä muutenkin huonosti. Toivoin että ne jättäisi mut rauhaan kun olin niille ilkeä. Kaverini ei vähällä luovuttanut, mutta lopulta sinnikkyyteni palkittiin ja huomasin olevani yksin.
Yksin olen vieläkin. Haaveet suosituksi tulemisesta jäi toteutumatta, ja toiveet siitä että saisin entiset kaverini takaisin on turhia. Miksi ihmeessä pilasin ne ainoat kaveruudet jotka elämässä sain? Miksen tyytynyt vähään sen sijaan että tavoittelin taivaita ja menetin kaiken? Elämä olisi niin paljon mukavampaa, jos vanhat ystäväni, nuo melooninmuotoiset miestissini, olisi vielä seuranani.
Mutta aloitetaan alusta. Kasvoin syrjäisellä maaseudulla, äitini oli syrjäytynyt juoppo ja sen miesystävälle olin pelkkä riesa. Olin ainoa lapsi ja leikin melkein aina yksin, joskus harvoin äidin tai jonkun muun aikuisen kanssa, mutten koskaan muiden lasten kanssa... Kun menin kouluun, muistan hyvin kuinka oudolta tuntui kun ympärillä oli muita lapsia. Ujostelin niitä kovasti enkä tiennyt yhtään miten niiden kanssa olisi pitänyt olla, joten jäin yksin.
Sain vasta yläasteella ensimmäiset kaverini. Ne oli aina tukenani silloin kun mulla meni huonosti ja kaipasin kuuntelijaa, ne ei koskaan sanonut mulle pahasti, nuo uskolliset ystäväni... Mutta mä en arvostanut niitä yhtään. Olisin halunnut olla suosittu ja cool, sellainen josta tytötkin kiinnostuu, mutta kavereitteni seurassa leimauduin entistäkin nössömmäksi nynnyksi.
Hävettää myöntää, mutta halusin eroon kavereistani. Ajattelin, että ilman niitä voisin päästä mukaan suosittujen porukoihin, saada cooleja kavereita ja ehkä jopa tyttöystävän. Rohkeuteni ei riittänyt panemaan välejä kavereihini poikki, joten rupesin kiukuttelemaan niille ja kohtelin niitä muutenkin huonosti. Toivoin että ne jättäisi mut rauhaan kun olin niille ilkeä. Kaverini ei vähällä luovuttanut, mutta lopulta sinnikkyyteni palkittiin ja huomasin olevani yksin.
Yksin olen vieläkin. Haaveet suosituksi tulemisesta jäi toteutumatta, ja toiveet siitä että saisin entiset kaverini takaisin on turhia. Miksi ihmeessä pilasin ne ainoat kaveruudet jotka elämässä sain? Miksen tyytynyt vähään sen sijaan että tavoittelin taivaita ja menetin kaiken? Elämä olisi niin paljon mukavampaa, jos vanhat ystäväni, nuo melooninmuotoiset miestissini, olisi vielä seuranani.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hyvää ystävänpäivää!
Kiitos. Hyvää ystävänpäivää sinullekin!
Meloni kirjoitetaan yhdellä o:lla.