Onko teistä kukaan ollut naimisissa sellaisen kumppanin kanssa, joka on ollut teitä ja lapsianne kohtaan uhkaileva, väkivaltainen ja kiero ja on perheen ulkopuolisia kohtaan ollut juuri päinvastainen, toverillinen ja avulias?
Onko kumppaninne kyennyt hämäämään kaksinaisuutensa jopa omilta sukulaisiltanne?
Jos olet kokenut tällaista, niin kerro kohtalotoverille, miten sinun ja lastenne kävi myöhemmin?
Oletteko lukenut Raimo Mäkelän kirjan Naamiona terve mieli?
Onko kumppaninne kyennyt hämäämään kaksinaisuutensa jopa omilta sukulaisiltanne?
Jos olet kokenut tällaista, niin kerro kohtalotoverille, miten sinun ja lastenne kävi myöhemmin?
Oletteko lukenut Raimo Mäkelän kirjan Naamiona terve mieli?
Vastaukset 13
Vanhimmat
mun perhehelvetti kesti tosi kauan! ja kaikki luuli,että mulla on kiltein ja ihanin puoliso! lopulta sain itsestäni irti sen,että lähdin! oma ja lasten elämä muuttui pienen totuttelun jälkeen entiseen verrattuna suorastaan paratiisiksi! ei tarvinnut pelätä mitään ja sai olla kuin itse tykkäs ja lapset rauhoittui tosi paljon! ainoa juttu mitä kadun on se,etten lähtenyt paljon aiemmin!!!
Minulle ei käynyt niin hyvin, sillä ent. mieheni sai oikeuden tavata lapsia kahden viikon välein ja lapset menivät pelätessään isäänsä. Lasten oli pakko taipua isänsä tahtoon ja isänsä teki heistä aseita minua vastaan, mutta onnistui tuhoamaan vain heidän itsetuntonsa.
Lapset olivat olleet 8- ja 10-vuotiaita erotessani, mutta vielä ammattikoulua käydessään poikani pelkäsi, että isänsä tulee lyömään, kun hän oli kieltänyt siskoaan häiritsemästä koulutehtävien tekemistä ja siskonsa oli lähtenyt mielenosoitukellisesti ulos.
Aluksi poikani oli pelännyt linja-autopysäkillä auton tuloa odottavan tuntemattoman miehen lyövän minua, koska hänen kokemustensa mukaan miehet vihaavat ja kadehtivat minua. - Katso äiti! Tuolla pysäkillä on mies, ei mennä vielä, se voi hyökätä, hän varoitti minua.
Tyttäreni kysyi minulta: Oletko sinä varmasti meidän äiti? Ettet sinä vaan ole joku noita?
Tyttäreni kertoi, ettei hän ja veljensä olleet uskaltaneet syödä leipomiani pikkuleipiä kun ajatteli niiden olevan myrkytettyjä. He olivat tulleet isänsä luota ja olin jättänyt kulhollisen pikkuleipiä pöydälle kun olin ollut jossain ulkona.
Eikö entinen miehesi tehnyt eron jälkeen kiusaa sinulle?
Oletko nykyisin puheväleissä entisen miehesi kanssa?
Jos miehesi ei ollutkaan sillä tavoin luonnehäiriöinen, kuin Raimo Mäkelä kirjoittaa luonnehäiriöisen pahimmillaan olevan? Minun mieheni oli luonnehäiriöinen ja pahimpia niistä
13.2.2002 muualta muuttanut:
Olen aivan varma siitä, että en ole ainoa, vaikka nuorempana, eristyneenä / eristettynä muista ihmisistä, luulinkin olevani ainoa tämäntyyppisen väkivallan alla vääristynyt.
Missä olette te, joita ihmiset pitävät hulluina, mutta tajuatte olevanne varsinaisen luotettavaa ja toverillista ulkopuolisille esittävän luonnehäiriöisen anturan alla? Siis te, jonka käyttäytymistä joku tulkitsee ulkopuolisille ja saakin ihmiset uskomaan itseään ja teidät tuntemaan itsenne hulluiksi ihmisten suhtautuessa teihin tämän niin toverillisen ja ulospäin suuntautuneen läheisenne antaman kuvan perusteella?
Lopulta näytittekin ulospäin umpihulluilta? Vihamielisiltä sellaisilta ja ajan myötä uskoitte itsekin olevanne hullu ja siitä selviämisen olevan liian vaikeaa.
- Ei psykopaatti ole se, joka näyttää hullulta, vaan se on se, joka saa toisen ihmisen näyttämään hullulta!!!!
Jos kohtalotoverini eivät itse jostain syystä pääse tietokoneen käyttäjäksi, onko teitä, jotka tunnette tällaista, vaikka ette itse olisikaan olleet uhreja? Uhrien vanhemmat? siskot? veljet?
Avaan myöhemmin osoitteen, johon minulle voi lähettää sähköpostia. Olen kohtalotoveri ja sanotaan vertaisten seuran olevan terapeuttista. Voisihan senkin kokeilla sähköpostitse.
Minulla on lapsesta saakka ollut kuvaamasi kaltainen isäpuoli (oikea isä on kuollut). Oli hirveää kotona pelätä ja tulla hakatuksi ennalta arvaamattomista syistä ja kuunnella, miten sukulaiset ylistivät, että sinulla on niin ihana ja hyvä isäpuoli, ettei parempaa voisi toivoa.
Äiti ei ole saanut erottua miehestä, mutta minä jätin heidät taakseni heti kun vain pystyin. Isäpuoleen en ole väleissä ja äitiin niukasti.
Kärsin erilaisista peloista, masennuksesta, minulla on ihmissuhde vaikeuksia, kaverini eivät enää jonkin ajan kuluttua halua olla tekemisissä kanssani ja työpaikalla kiristää niin, että on parasta vaihtaa paikkaa ennen kuin firma saneeraa.
Elämä on repaleista ja toivoisin kovasti siihen parannusta, en vain tiedä, mitä tekisin, mitä voisin muuttaa. Olen yrittänyt kohentaa oloani monin tavoin, mutta tuntuu, että juoksen ympyrää, aina on samat ongelmat edessä ja vain kuoleminen näyttää olevan ainoa vaihtoehto. (En kuitenkaan vielä luovuta.)
Hei, Henna!
On vierähtänyt aikaa siitä kun puhuimme täällä.
Laitan tähän osoitteeni siltä varalta, että olisi asiaa, josta ei palstoilla halua puhua.
En silti ole tavallista ihmistä kummempi, siis koulutukseltani, mutta elämänkokemusta on tietysti.
Ystävällisin terveisin Anna
[email protected]
Tosiasiaa on se, että tällaiset ihmiset ovat sairaita ihan oikeasti. Psykiatria luokittelee heidät rajatilapersoonallisuuksiksi. Heitä ei vain yleensä saada millään lailla hoidon piiriin, koska he käyttäytyvät hyvinkin järkevästi kun heitä tutkitaan/tarkkaillaan. Lääkäri harvoin kirjoittaa M1-lähetettä (mielisairaalaan) tällaiselle ihmiselle, tämähän ei näytä oikealta mielisairaalta. Ainoa jolta voi apua saada on poliisi, mikäli ehtii paikalle tai on yleensä todisteita väkivaltaisuudesta.
Tällaiset rajatilaiset "persoonallisuudet" eivät koskaan parane, tauti helpottaa vanhemmiten mutta ei poistu. Ei siis ole toivoa siitä että puoliso voi rakkaudellaan ym. parantaa tällaisen ihmisen.
Parasta on jättää tällainen ihminen välittömästi, vaikka se vaikeaa onkin. Hänen kanssaan ei pysty elämään kadottamatta omaa mielenterveyttään. Myös lasten terveys ja mielenterveys on suuressa vaarassa.
Asiasta edelleen kiinnostuneille, lukekaa kirja Huojuva talo, kirjoittanut Maria Jotuni. Vaikka kirja on vanha, se elää yhä. Maria on ilmeisesti seurannut tällaista ihmistä hyvinkin läheltä koska osaa sitä hyvin kuvailla.
Tsemppiä siskot!
aiheesta kirjoittaneille. Tiedän, että aihetta on raskasta käsitellä.
pelkäsin kun se isä hyökkää ja syyttää äitiä ties mistä.Häpesinkin sitten jo kouluikäsenä kun meillä aina tapellaan,sitten kun isän sukulaisten mukaan äiti se vain huoras,oli tyhmä ja köyhä ja kaikkea.Pienenä enkä isonakaan voinut nukkua,heti pelotti mitäs tänä yönä?ja rakas taivaan isä suojaa äitiä.joskus se suojasikin.Nukuinkohan koskaan paljon mitään lapsena?noh pantiinhan minut tarkkikselle sitten,kun olin koulussa huono,ope kyllä tiesi että jotain ongelmia kotona,vaa olihan isä niin herrasmies kun opee tapasi jopa kännissäkin,olihan se helpompi minut sinne koviksien maailmaan sitten,noh pelko jatkui,mutta onneksi viina toi helpotusta jo 13 vuotiaana.Nyt isona tyttönä 30 vuotiaana,en juo viinaa,enkä nuku,ahdistus tulee samoin tein kun menen sänkyyn,on se kumma kuin pelko seuraa aina.Nyt voin sanoa kun katson äitiä joka vihdoin sitten erosi että kiitos kun joku antoi voimia äidille.Rakkaat ihmiset älkää tehkö ainakaan lastenne elämästä helvettiä,sillä sitä se on,laps ei sano sitä,mutta kun se helvetti seuraa unissa ja asioissa aina!lähtekää pois,älkää pilatko elämäänne teissä on yksi hulluus,se hulluus on se sairas mies tai tietty vaimoki.irrottakaa ihmeessä se sairaus itsestänne,sehän tuhoaa syövän lailla.turvallista lauantaita teille toivoopi sirpaleista tehty lasi enkeli.
Luulen, että tyttäreni on yhtä sirpaleinen kuin sinäkin, enemmänkin, vaikka eihän se yleensä päälle päin näy.
Mielestäni hän on alkanut viime aikoina hiukan eheytyä. Ainakin hän on alkanut tiedostaa sitä, että hänellä on oikeus omiin tunteisiin ja mielipiteisiin, eikä eri mieltä ollessaan tarvitse pelätä menettävänsä ainakaan äitiä.
Viime kesästä lähtien hän on ymmärtänyt myös minulla olevan samat oikeudet omiin tunteisiini, ja sen, ettei se ole häneltä pois!
Olen kuullut parissakin laulussa laulettavan särkyneistä enkeleistä, - koskettavia sanoja.
Kirjallinen ilmaisuni on vasta alkuvaiheessaan. Toivon, että sait selvää.
Kirjoituksesta sai hyvin selvää! Niin se omien sirpaleiden kasaaminen on kovin vaikeeta sieluun sattuvaa, ehkä siksi moni yrittää turhaan haudata kipeät asiat, luullen ehkä unohtavansa, vai? Mutta silloin mielestäni satuttaa enemmän taas itseään, haavat tulisi nuolla puhtaiksi, kipeää se ottaa, mutta ehkä sitten me satutetut saamme kauniin rauhallisen yö unen,heräten hymyillen uuteen aamuun?
Olin ottanut elämäntehtäväkseni toipumiseni, aluksi sen, että opettelen kuvaamaan sen, millaista elämä oli em. perheenäitinä, miten synkkä totuus pysyi salassa ulkopuolisilta.
Vaikeutena on, että lähestyessäni ajatuksissani näitä asioita, tuntuu, että pää ei enää toimi. Kun ajattelen muita asioita, pää tuntuu toimivan jälleen.
Raskasta on todeta se, että olin eronnut jo 25 vuotta sitten ja yhä olen tässä.
Olen kyllä kirjoittanut elämästäni levykkeelle, mutta se ei minua paljon auta, sillä luulen, että pitäisi pystyä kuvaamaan omia silloisia tunteitani. Niitä ei ollut, tai ne olivat ja ovat torjuttuina, enkä tiedä niistä.
Taidan sentään olla hieman rohkeampi kuin silloin, mutta en vain aina itse huomaa sitä. Minusta näyttää jotenkin sille, että tyttäreni toipuminen seuraa minun toipumistani. Se motivoi minua keksimään toipumiskeinoja.
sehän ei helppoa olekaan,olen miettinyt kuinka ihminen osaa sulkea muistinsa,joskus yllättäin tulee jokin asia mieleen isästä,ja sitten ns:yllättäin muistamme siskot äiti ja minä,mutta kun isäni vaikka soittaa en tietenkään muista pahuutta"sääliä kyllä joskus,mutta oikeasti ne kaikkein pahimmat muistot tai teot ovat piilossa jossakin muistin sopukoissa,yhden kerran juttelin ystäväni kanssa,ja hän alkoi puhumaan isäpuolestaan=helvetistä,hänki on yli kolmekymppinen mutta isäpuolen karmeudet eli luonnehäiriö seuraa mukana.Olen itse miettinyt usein johtuuko pelkotilat tai yleensäkin herkkyys vastaan ottaa ikäviä asioita tästä lapsuudesta,luulisin jotain vaikutuksia olevan.Mitä tai puhuuko tyttäresi sinulle?jollekin?nistä kärsimyksistä?Ainakin olen huomannut itsessäni että tämän ystäväni kohdalla että se oman perheen perustaminen sekä ainakin meidän kohdalla(30)"kriisi"laittoi nämä selvittämättömät asiat mieltä kaihertamaan tuplana.Onko se pelkoa vastaan ottaa aikuisuus?ehkäpä!Mutta tänäänkin kuitenkin mietin äitini elämää kurjuutta,ja voi miten toivoisin hänelle palasen onnea,hän ei sitä uskalla etsiä eikä vastaanottaa.
Pahimmat asiat lienevät tietoisuudesta torjuttuina, ei kuitenkaan kovin vaikeapääsyisessä paikassa, koskapa ne hyvässä terapiassa voivat tulla tietoisiksi ja niiden käsitteleminen on mahdollista.
Kirjoitit herkkyydestä ottaa vastaan ikäviä asioita ja siinä sanoit täsmälleen sen, mitä olin itsekin tuuminut. Tyttärelläni Päivillä ( ei oikea nimi ) on taipumus valita kaikista vaihtoehdoista se, mikä eniten vahingoittaa häntä.
Päivi puhui minulle aikaisemmin enemmän suhteestaan isäänsä, mutta koska minussa nousivat vihan tunteet entistä miestäni ( Päivin isää )kohtaan, Päivi alkoi sääliä ja puolustaa häntä. Tiedän, että isä, tai isähahmo on tärkeä, mutta en voi vihalleni mitään. Kaikenlainen pitkäaikainen, ilmaisematon viha vahingoittaa itseään vihaajaa, niin myös minua.
Nykyään emme juuri puhu hänen isästään. Olemme kyllä muuten hyvissä väleissä.
Päivi oli äskettäin vuorotteluvapaalla, koska ei jaksanut olla töissä. Hän olisi varmasti saanut sairaslomaa, mutta ei kehdannut hakea.
Tuossa vähän aiemmin on sähköpostiosoitteeni, jos milloin vain haluat, voit mailata mulle. Tänne "palstalla ajassa taemmas" on vähän hankala tulla, mutta pidin tärkeänä piilotella sähköpostiosoittani. Ja tietysti tavataan täällä palstoilla.
Voi hyvin! Ilon aiheita elämääsi! Terveisin anna