On vaikea ymmärtää itseään. Kun on erään lähellä on vain hyvä ja lämmin olla, käsiteltävistä asioista riippumatta. Ei ajattele sen kummemmin mennyttä kuin tulevaakaan, vain on ja ottaa kaiken kuten se ilmenee. Mutta kun on erossa, syntyy kaihon tunne, ikävä, joka sisältää enemmän romanttisia tunteita kuin on lähellään edes kokenut. Mitä silloin kaipaa? Oikeasti häntä ja tunnetila on osoitus aidosta ihastumisesta ja surusta erossa olemisesta? Vai vain toista ihmistä johon sekoittuu samalla läheisyyden kaipuu ja mielikuvitus? Ehkä lähellä on realisti ja kaukana haaveilija. Parasta olisi tietysti saada olla romanttinen lähellä mutta siihen ei ole lupaa. Purkautuu sitten näin...
Yleisemmin kaipuusta
KaipaanSilti
7106
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Siinä hetkessä sitä vain on läsnä. Muut tuntemukset tuntuu muulloin.
Kutsun tuota romantisoimiseksi. Toisen seurassa ei koe välttämättä niitä romanttisia tunteita, ehkä just vain on kivaa, mutta annapa olla kun hän poistuu... Kai se kuuluu ihastumiseen/rakastumiseen, että istuu ruusunpunaiset lasit päässä lopun aikaa.
Vähän samoja ajatuksia minullakin. Ehkä se on niin, että läsnäollessa huomaamattaankin keskittää ajatukset pois siitä mahdottomasta. Mutta, jos antaa ajatuksilleen hetkeksi vallan, käy olo hankalaksi... Epäluontevaa ja vaivaannuttavaa jopa.
Sitten kun on poissa, niin mieli alkaa itsepäisesti luomaan kaikenlaista. Onhan se jotenkin uskomattoman outoakin, vaikka kumpuaakin todellisista tunteista. Todennut nyt.
Itse en kokenut oloa hänen seurassaan vaivautuneeksi,vaikka oltiin hiljaakin.Kokikohan hän?
En voi vastata hänen puolesta. Kyllä hiljaisuuden voi kokea vaivaannuttavaksi, jos ajatukset juoksee samaan aikaan sinne tänne. Eikä tuo vaivaantuminen ole mitenkään kielteinen tunne sinänsä.
On mentävä nussimaan.
minä pelkään jos kullalla nousee kulli seisomaan siinä jutellessa niin mitä silloin tehtäisiin ja juteltaisiin?