Voisitko vastat tähän kysymykseeni, sitä mietin viime päivinä, enkä tiedä vastausta.
Kun anorektikon paino on pieni ja hän kokee että on jopa lihava, niin miten sen voi niin kokea kun peilistä ja vaa alla näkyy totuus, muunlaiset lukemat? Etkö usko näkemääsi, vai etkö näe niitä numeroita ja laihaa peilikuvaa vai mistä kyse?
Kertoisitko siitä, kiitos.
Kun anorektikon paino on pieni ja hän kokee että on jopa lihava, niin miten sen voi niin kokea kun peilistä ja vaa alla näkyy totuus, muunlaiset lukemat? Etkö usko näkemääsi, vai etkö näe niitä numeroita ja laihaa peilikuvaa vai mistä kyse?
Kertoisitko siitä, kiitos.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Se ei ole niin yksiselitteistä. Anoreksia on mielen sairaus, joka löytää läskiä aivan joka paikasta kehosta, riippumatta siitä kuinka laiha olet. Ja kun ainahan voi painaa vähemmän. Lisäksi laihduttaminen voi tuoda kontrollin tunnetta ja useimmat anorektikoista ihannoivat sairaalloista alipainoa.
en ymmärrä silti selitystäsi. Normaalijärkinenhän se anorektikko kuitenkin on. Sori! Mutta kun en saanut selityksestäsi oikeiin mitään selitystä.
Siinä onkin kyse omakuvan vääristymisestä. Kun vaan laihtuu ja laihtuu, vaatii koko ajan enemmän laihtumiseltaan. Pienenevä vaa'an luku tuo sairasta tyydytystä kun ei ole enää muuta elämää. Ihminen kyllä tietoisesti saattaa tajuta kuinka sairaalloisen pieni se numero on, mutta ajattelee ettei HÄNEN kuuluisi siltikään niin paljon painaa. Kyllä muitten ihmisten pitää, enemmänkin, mutta itse on jotenkin poikkeava ja on lihava oli paino mikä tahansa. Anorektikko saattaa kyllä jopa huomata esim. laihat tikkukäsivartensa ja selästä törröttävät luut ja jävetäkin niitä laihuuden tähden, mutta silti löytää 'läskiä' reisistään yms. Mielestäni suurimman tuskan tuottaa epäsopusuhtaisuus. Esim itselläni on juurikin yläkroppa aivan olematon, kädet kuin tikut, rinnat pienemmät kuin 10vuotiaalla veljelläni. (olen siis lähes täysi-ikäinen nuori nainen) Tuohon kun vertaa niin vatsa ja reidet näyttävät aivan jättiläismäisiltä läskivuorilta, vaikkeivät oikeasti olisikaan (mutta suhteessa yläkroppaan varsinkin tuntuvat olevan).
Anorektikko ei näe itseään samanlaisena 'kokonaisuutena' kuin muut hänet näkevät. Hän ei huomaa kuinka pieni ja olematon on- huomio kiinnittyy vain yksittäisiin ongelmakohtiin kerrallaan, kuten juuri 'isoihin reisiin' tai 'valtavaan vatsaan'. Itsekin kyllä tiedostan että vatsani on oikeasti aika pieni, mutta läskiltä sekin näyttää suhteessa olemattoman pienikokoiseen rintakehääni.
Sairastavat jotkut ainakin myös itse tajuavat kuinka laihoja ja rumia luurankoja ovat, mutta sairastunut mieli silti uskottelee sitä lihavuudeksi, ja muutenkin pelkkä ajatus lihomisesta tuntuu jo mahdottomalta.. Äh, turha jatkaa tätä sepustusta, anoreksia on PSYYKKINEN sairaus, ei sitä voi kukaan täysin ymmärtää ellei ole itse kokenut. En nyt tiedä saitko tästä tekstistä mitään irti mutta tulipahan vähän kirjoiteltua
No joo, siinä se käsittämättömyys vaan menee, että kun oikeasti näkee ne luvut vaa´alla, niin sehän on faktaa,ei vaaka huijaa, miksei sitä uskota. Näkeekö anorektikko siis harhoja? Että jossain kohtaa on läskikohta vaikka ei siinä olekaan? Kuten ihmisellä voi olla hajuharhoja, vaikkei ole mitään hajuaja niin voi tuntea, tai näkee jotain vaikka ihmisen jossain vaikkei olekaan, tai kuulee äänen, vaikkei kukaan muu kuule. siitäkö kyse? Että näkee tai tuntee läskiä vaikkei sitä olekaan?
Kiitos kovasti sinulle joka vastasit. :)
Tulee mieleen että eikö silloin pitäisi käyttää jotain lääkettä spykoottisia oireita vastaan.
Ainoa lääke on ruoka. Aliravitsemus aiheuttaa sen ettei pysty ajattelemaan selkeästi. Järkihän sen jo kertoo ettei esim bmi ssä 14 pitäisi olla edes mahdollista näyttää lihavalta, mutta ei aivoille riitäkään tarpeeksi energiaa ajatella asioita kovin järkevästi. Eikä aliravitsemustilaa voi millään välttää vaikka kuinka alle 1000kaloria päivässä syövät anorektikot sanoisivatkin syövänsä 'monipuolisesti ja terveellisesti' ja vetävät kaikenlaisia vitamiineja ja lisiä. (Ihminen TARVITSEE myös hiilihydraatteja, rasvoja ja sokereita kuten kaikkea muutakin. Ei ole 'terveellistä' suulkea mitään noista pois.)
Eikä anoreksia sillä paranisikaan vaikka henkilö yhtäkkiä huomaisikin 'oho kappas, mähän oonkin oikeasti (liiankin) laiha!' ja sitten alkaisi taas syödä kunnolla ja nostaa painoa. Anoreksiassa on kyse niiiiiiiiiiiin paljon muustakin kun ulkonäöstä, se on loppujen lopuksi pelkkä sivuseikka. Vaikka tajuaisitkin olevasi xx kiloa alipainoinen ja ettei se enää näytä/tunnu hyvältä, et silti halua 'parantua'. Et uskalla etkä osaa enää elää ilman sairautta. Ihailet kauniita ja terveitä ihmisiä, mutta olet 'erikoistapaus' jonka pitää elää pelkällä vedellä ja ilmalla ja näännyttää itseään pystyäkseen edes jotenkuten olemaan 'tyytyväinen' itseensä. (Harva kauan ja syvällä sairauden kanssa piehtaroinut ihminen oikeasti enää ihailee niitä luurankomaisia vartaloita, mutta silti, olet itse tuomittu tavoittelemaan sellaista.) Elämä on niin huonosti, että ainoa asia joka saa mielen edes hetkellisesti vähän paremmaksi on se että vaaka näyttää pienempää numeroa.
Edelleenkin anoreksia (kuten muutkin syömishäiriöt) on MIELEN sairaus, tuskin masentuneetkaan osaisivat selittää miksi ovat masentuneita, vaikka elämässä olisikin kaikki suhteellisen hyvin? Sen tietävät vain sairaat itse. Anorektikoilta on suhteellisuuden taju mennyt, eivät he välttämättä näe itseään nyt niinkään 'lihavina'/ylipainoisina, mutta ainakin paljon isompina kuin mitä he itse haluaisivat olla. Ristiriitainen ja monimutkainen sairaus, jos et sitä ymmärrä niin turha sillä on vaivata päätään. Eikä mitkään lääkkeet auta, ainoa 'lääke' edelleen on ruoka (ja sitähän anorektikot 'pelkäävät')
No jos se ruoka on paras lääke, miks se ei tepsi!
Kyllä tohon jotain psykoosilääkettä pitää antaa ja selväähän se että ruokaa kanssa kuten ihmisille yleensäkin.
Kyllähän minä tiedän että se on mielen sairaus ja jokainen tietää, mitä sitä hokea!
Oma kokemus. Pahimmillani oli bmi 11. Silti näin peilissä ihmisen, jolla oli siedettävä yläkroppa ja jalat. Lantionseutu ja varsinkin maha olivat sen sijaan VALTAVAT! Kun seisoin peilin edessä saatoin nähdä jopa että mahani paisui aina vaan isommaksi! Välillä kauhean tuskan vallassa suunnittelin jopa viiltäväni veitsellä mahan pois.
Totta kai sitä voi jo kutsua psykoosiksi, mutta sitä ei todellakaan enää tällä vuosituhannella ainakaan hoideta antipsykooteilla!
Koskaan en kokenut olevani laiha. En koskaan. Ruma kyllä, mutta se oli pieni hinta siitä, että sain olla laiha-laihempi-laihin! Koko olemassaoloni oli keskittynyt syömättömyyteen, ruoan välttelyyn, vaakaan, mittanauhaan,aina vain pieneneviin vaatekokoihin. Kaikki muu,siis ihan kaikki oli sivuseikka. Kuolemakaan ei pelottanut, kuolisinhan ainakin laihana!
Kunnes sitten tuli eteen se kuolema todellisena asiana.Olin sairaalassa eikä ollut varmaa ollenkaan että enää siitä nousen. Silloin olin siis todella luuta ja nahkaa. Jostain syystä se herättikin paniikin! En minä oikeasti halua kuolla! Aloin lääkäreiltä anella että jos nyt heti alan syödä niin kai tämä menee ohi. Kamalaa oli,kun en SAANUT syödä! Oli aloitettava hyvin varovasti hyvin pieni annos kerrallaan, muuten olisin kuollut siihen! Pelkäsin, että kuolema ehtii ensin, on jo myöhäistä. No niin ei käynyt, mutta tarvittiin vielä toinen läheltä-piti tilanne että asia oikein upposi!
Ravintoa oli pakko alkaa ottaa,ja sitä mukaa myös nälkiintyneet aivot saivat ravintoa ja vääristyneet ajatukset lieventyä. Siihen ei auta psykoosilääke ainoa keino ja apu on ruoka.
Siitä sitten alkoi hidas nousu.Todella hidas, mutta vuosien taistelun jälkeen olen saanut painoni hilattua bmi 17. Vieläkään en ole terve.Vieläkin minulla on inhottava valtava läskimaha jota vihaan! Jota muut eivät "näe"! Laihdutus on nyt kuitenkin loppu. En tiedä paljonko uskallan tästä nostaa vai uskallanko. Kokoajan kuitenkin psyyke vahvistuu ja ehkä jonain päivänä voin olla vapaa? Kuka tietää.
Anoreksia on vakava mielen sairaus, mutta siitä on mahdollista toipua. Parantumisesta en tiedä, koska alttius sairastua jää. Omalla kohdallani tämä kaikki johtui kontrollin tarpeesta. Tuntui, että jos menetän hiukankaan kontrollia, lennän avaruuteen miljoonana sirpaleena kaoottisena pyörremyrskynä. Tarvitsin kontrollia erittäin voimakkaan ahdistuksen hillitsemiseen. Mikä taas johtui hyvin traumaattisesta taustastani. Jollain toisella on jokin muu syy, tämä on minun. Ja kuten lääkäri kerran sanoi,ettei kukaan muu kuin siihen perinpohjin perehtynyt tai itse kokenut voi sitä koskaan ymmärtää.
"Vieläkin minulla on inhottava valtava läskimaha jota vihaan! Jota muut eivät "näe"!
NÄETKÖ sinä sen?
Minä ainakin näen itseni paljon suurempana peilissä kuin vaikkapa valokuvissa. Osa anorektikoista näyttäisi ihailevan sporttisen hoikkia ihmisiä, vaikka olisivat itse laihempia, mutta minä olen aina tykännyt luurangoista ja pidän niitä fitness-naisia pulleina.
Uskoisin, että osalla on enemmänkin ongelmaa vartalonsa hahmottamisessa, kun sitten taas itselläni on suurempi ongelma mielipiteissä ja ihanteissa. Ei sellaisellekaan ihmiselle anneta psykoosilääkkeitä, joka uskoo olevansa ruma, vaikka oikeasti olisi ihan normaali ja kaunis. Minun anoreksiani on muutenkin lähtöisin enemmänkin itsensä rankaisusta kuin ulkonäköpaineista. Sekin varmasti vaikuttaa siihen miten asiat kokee.
Mistä sinä rankaiset itseäsi?
"" Ei sellaisellekaan ihmiselle anneta psykoosilääkkeitä, joka uskoo olevansa ruma, vaikka oikeasti olisi ihan normaali ja kaunis"""
No ei, mutta kun sellainen ei olekaan niin vaarallista ja vakavaa jos ja kun luulee olevansa ruma.
Itse entisenä anoreetikkona kaipaan edelleen joka päivä sitä laihaa kroppaa, rakastin ohuita käsiä, solisluita joista sai ympäriltä kiinni ja törröttäviä lonkkaluita. Housut pysyivät jalassa tasan vyöllä mutta ei haitannut. Lääkitysten takia lihosin 20 kiloa hyvin nopeassa ajassa ja tähän on jääty, vihaan yli kaiken tätä peilistä näkyvää kroppaa ja tahtoisin vain itkeä kun vaaka näyttää 79 kiloa sen vajaan 60 kilon sijaan.. Olen 177cm pitkä ja edelleen päässäni tavoittelen sitä missä "parhaimmillani" olin, eli 48 kiloa. Olen laskenut että jos pääsisi edes 58 kiloon niin painoindeksin puolesta olisi alarajoilla joten ei siitä voisi muut valittaa. Mutta hyvin todennäköistä olisi että jos siihen pääsisi, päässä tulisi vain ajatus "vielä pari kiloa, ei sitä kukaan huomaa, olenpahan nätti..." en ole koskaan ollut urheilullinen eikä minulla ole ollut lihasmassaa, oma laihuuteni tuli vain siitä etten saanut ruokaa. Kun näkee nälkää, mahalaukku kutistuu, loppu peleissä sitä jaksoi hädin tuskin syödä pienen perunan muutaman päivän välein ja yleensä siitäkin tuli paha olo, ähky. Muitakin entisiä anoreetikkoja tuntevana tiedän etten ole kaipuuni kanssa yksin vaan sitä täydellistä minä kuvaa kaivataan joukolla, puhutaan siitä kuinka oli ihanaa kun vyötäröstä sai oikeasti sormin ympäri. Jos nykyään mies ei vahtisi syömistäni, todennäköisesti söisin ehkä pari kertaa viikossa. En ole koskaan ollut kaunis, milloin mollattiin kasvoista, milloin rinnoista, milloin pituudesta... mutta olen sentään ollut laiha.
Minä ajattelen myös niin, että tässä maailmassa on turha yrittää kilpailla kauneudella. Kaikilla on tekoripset ja hiukset ja puolet alaikäisistä tytöistä näyttää nykyään filmitähdiltä. On paljon helpompaa olla laihempi kuin muut ja siten tuntea olonsa edes jotenkin paremmaksi.
Anorektikon aivojen rakenteessa tapahtuu muutoksia joiden takia syvyysnäkö ja hahmottaminen häiriintyvät. Nopean laihtumisen takia aivot eivät ns. "pysy mukana", jonka takia anorektikko ei itse hahmota laihtuneensa. Myös hyvin läheisten ihmisten on tämän takia joskus vaikea huomata tämä laihuus. On tehty tutkimuksia, joissa anorektikot laitettiin arvioimaan mahtuvatko he kulkemaan pienistä väliköistä, ja lähes kaikki potilaat arvioivat etteivät mahtuisi, vaikka tilaa on kuinka paljon. Omasta kokemuksesta: Sitä näkee vaa'an lukeman pienentyvän, mutta silti näkee peilissä läskin, joten ajattelee ettei se paino vain ole tarpeeksi alhainen, ja uskottelee itselleen että kyllä niiden mallienkin painoindeksi on alle 13bmi. Joskus itkenyt kaverille "Mä tiiän etten mä voi olla läski ku oon alipainoinen mut miks mä en näytä siltä!". Anoreksia luokitellaan pahoissa tapauksissa psykoosiksi, been there done that. Nyt about parantunut, tuntui mahtavalta saada tissit ja peppu takas, nyt normaalipainon rajassa ja alkanut ahdistamaan tämän identiteetin menetys "laihana tyttönä". Luultavasti kamppailen lopun ikääni tämän kanssa...
Yhdyn edelliseen siinä että aivot eivät ikäänkuin pysyneet mukana, sitä katseli itseään peilistä ja tutki kehoaan joka päivä, joten eroa ei huomannut, toisin kuin jos olisi katsonut peiliin kerran viikossa, ero olisi ollut suurempi ja sen olisi huomannut. Laihtumisen tajusi vasta sitten kun ennen tiukat vaatteet alkoivat todella pussittaa. Henkilökohtaisesti huomasin kyllä laihtumiseni yläkropassa kun luut alkoivat paistaa, mutta jalkani olivat ikuiset paksut pölkyt, joista ei tullut ikinä laihoja, ja kaikki huomioni keskittyikin sitten niihin. Lisäksi sitä erehtyi luulemaan jokaista nahanpalaa läskiksi. Ja sitten kun kroppaan alkoi olla tyytyväisempi, niin laihduttamista ei vain pystynyt lopettamaan. Siihen oli addiktoitunut ja siitä oli tullut tapa. Ja kaikki muu elämä oli kadonnut. Ja Ainiin, vielä se, että lopulta huomasin, että se ei niinkään ollut kroppani koko jossa oli vika vaan sen muoto, jota yritin laihduttamalla muuttaa, mutta kun se ei toiminut, huomasin vain haluavani kutistaa kehoni mahdollisimman pieneksi, jotta sen jokainen pieninkin ällöttävä muoto katoaisi.
Nyt tuli jaariteltua ehkä vähän liikaa, mutta lyhyesti: huomasin kyllä törröttävät luuni ja raon reisien välissä yms, mutta aina jossain oli läskiä (a.k.a. pieni löysähkö nahanpala), joka kasvoi anorektikon silmissä koko maailman suuruiseksi ongelmaksi, josta oli päästävä eroon. Asioita ei vain enää kyennyt katsomaan laajemmasta perspektiivistä.
En tiedä oliko tästä mitään apua, mutta kunhan vain kirjoittelin :)
"Itse entisenä anoreetikkona kaipaan edelleen joka päivä sitä laihaa kroppaa, rakastin ohuita käsiä, solisluita joista sai ympäriltä kiinni ja törröttäviä lonkkaluita"
Miksi rakastit niitä? Oliko ne sinun mielestäsi kauniita?
Ja kun anorektiaa sairastava on kuitenkin normaalijärkinen, miks ei usko tai tajua vaakan lukemia?
Kiva, kun viitsit kirjoittaa. Yritän ymmärtää ja selvittää tätä asiaa.
En ole se keneltä kysyt, mutta samasta syystä anorektikko ei lopeta laihduttamista kuin alkoholisti ei lopeta juomista. Molemmat tappaa ja aiheuttaa kaikkea paskaa, mutta niistä tulee niin hyvä olo ja lopettamisesta tulee niin huono olo.
Aika hyvä vastaus, mielestäni. En kuitenkaan ole virallisesta lääketieteellisistä kirjoituksista tuosta lukenut, ehkä vain en ole huomannut. En vielä kuitenkaan usko ihan selitystä, voin olla väärässäkin. :)
Kyllä, luut ovat anorektikon mielestä kauniita, mutta ennenkaikkea niiden paljastuminen tuo onnistumisen ja turvallisuuden tunnetta, ne ovat merkki siitä että on onnistunut jossain.
Jaahas, että ovat kauniita. En tiennyt tuota anorektikon mielipidettä, enkä meinaa uskoakaan.
Kun on sairaalloisen laiha niin kukaan ei tule sanomaan että opiskele, mene töihin, tee lapsia. Kukaan ei vaadi muuta kuin syömistä. Saa olla lapsi ainiaan.
Tämä on ihan totta! Lopulta kuitenkin on ihanaa olla sairas. Ei tarvitse ottaa vastuuta mistään ja kaiken ylimääräisen energian käyttää vain ruoan miettimiseen. Lopulta suurin syy siihen miksi vanhan anorektikon on supervaikea parantua, on se, että pitäisi rakentaa koko elämä uudelleen. Pitäisi alkaa elää sitä elämää mitä muut ovat eläneet vuosikaudet. Kamalan pelottavaa. Helpompi pysyä ikuisesti sairaana ja mielellään laitoshoidossa.
luuvalssi.blogspot.fi
nostan tämän.