Elämäni on aina ollut merkityksetöntä. Ei mitään tavoitteita, ei mitään toiveita, ei mitään määränpäätä, ei yhtikäs mitään. Olen tässä miettinyt monet vuodet, että mitä mä oikeen täällä teen? Ei kiinnosta elämä, ihmiset, asiat, ei mikään. Olen menettänyt uskoni ihmiskuntaan ja itseeni. Jos olisi jokin tapa, millä voisin tappaa itseni, ilman kipua tai mitään, luultavasti tekisin sen. En usko jumalaan, en usko mihinkään, en halua tehdä töitä, en halua saada naista tai vaimoa, en halua lapsia, en halua kavereita, en halua mitään. Miksei minun kaltaisia ihmisiä voitaisi teloittaa valtion toimesta, kun aina valitetaan meistä mielisairaista sossupummi yksilöistä, keitä ei kiinnosta elämä millään tavalla? En halua parantua, mutta en halua elää. Vihaan perhettäni paitsi äitiäni, vihaan sukulaisiani, vihaan kouluani, vihaan ihmisiä, vihaan iloisia ihmisiä, vihaan ylimielisiä ihmisiä, vihaan sotaa, vihaan kaikkea tässä maailmassa. Jos tulisi sota, en puolustaisi maatani vaan luultavasti käskisin jonkun ampua minut, tai jos rohkeus riittäisi, ampuisin itseni.
Vihaan myös välillä itseäni, mutta toisaalta vain silloin, kun jostain syystä saan uskon hetkeksi takaisin ihmiskuntaan, ja tajuan kuinka typerästi käyttäydyn. Mutta sitten vaivun taas tähän uskottomuuteen.
Oikeasti, mitä vitun ideaa mun elämällä on, kun ei kiinnosta perheen perustus eikä kavereiden hommaaminen? Menetin uskoni jo 14 vuotiaana, päivittäisen koulukiusaamisen takia, ja se jatkui aina 18 ikävuoteen saakka. Ihmiset nauravat minulle, syystäkin, mutta tässä tullaan taas siihen pointtiini: mitä järkeä mun elämässä on?
Vaikka saisin masennuksen, stressihäiriön, paniikki ja pelkotilat ja ahdistuksen itsestäni pois, en haluaisi antaa elämälle uutta mahdollisuutta. Ei vaan paskan vertaa kiinnosta tämä maa, tai mikään maa, yhteiskunta tai mikään ylin henki. En oikeastaan tunne itseäni ihmiseksi. Olen joku sekasikiö, ketä ei koskaan löytänyt paikkaansa maailmassa. Sama rotu torjui minua lähes jatkuvasti. Lisäksi menetin intohimoni kaikkeen ja uskoni ihmiskuntaan.
Kellään muulla samaa tilannetta kuin minulla? Kellään muulla merkityksetön ja turha elämä? Onko ketään muuta, ketä ei kiinnosta ihmiset eikä uskonnot eikä mitkään hevon paskan vertaa?
Vihaan myös välillä itseäni, mutta toisaalta vain silloin, kun jostain syystä saan uskon hetkeksi takaisin ihmiskuntaan, ja tajuan kuinka typerästi käyttäydyn. Mutta sitten vaivun taas tähän uskottomuuteen.
Oikeasti, mitä vitun ideaa mun elämällä on, kun ei kiinnosta perheen perustus eikä kavereiden hommaaminen? Menetin uskoni jo 14 vuotiaana, päivittäisen koulukiusaamisen takia, ja se jatkui aina 18 ikävuoteen saakka. Ihmiset nauravat minulle, syystäkin, mutta tässä tullaan taas siihen pointtiini: mitä järkeä mun elämässä on?
Vaikka saisin masennuksen, stressihäiriön, paniikki ja pelkotilat ja ahdistuksen itsestäni pois, en haluaisi antaa elämälle uutta mahdollisuutta. Ei vaan paskan vertaa kiinnosta tämä maa, tai mikään maa, yhteiskunta tai mikään ylin henki. En oikeastaan tunne itseäni ihmiseksi. Olen joku sekasikiö, ketä ei koskaan löytänyt paikkaansa maailmassa. Sama rotu torjui minua lähes jatkuvasti. Lisäksi menetin intohimoni kaikkeen ja uskoni ihmiskuntaan.
Kellään muulla samaa tilannetta kuin minulla? Kellään muulla merkityksetön ja turha elämä? Onko ketään muuta, ketä ei kiinnosta ihmiset eikä uskonnot eikä mitkään hevon paskan vertaa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.