Alkuun lyhyesti, olen vaikeasti lähestyttävä mies ja päästän todella harvoin ketään lähelle, siis todella lähelle. Heitä oli kuitenkin toistakymmentä, joista 3 on enää elossa, eikä mulla ole ikää edes keski-iän kriisiin ihan vielä..
Vaan ei vastaa enää kuin yksi jonka kuolinvuoteella toivottavasti voin olla tukemassa kun syöpä hänet vienee muutaman kuukauden päästä.
Tiedän, että yksin jään, eikä kukaan enää silloin välitä. Siksi olen kerännyt muutaman kuvan, henkilökohtaisen tavaran lyhyine kertomuksineen muoviseen purkkiin, jonka hautaan paikkaan, josta jokainen sen löytävä voi lukea ja katsoa mitä ystävyys ja perhe mulle on ollut. Sen sijainnin olen kirjannut kirjeeseen, mikä avataan kun mustakin aika on jättänyt.
Ei siinä mitään ihmeellistä ole, eikä sen suuremmin mielenkiintoistakaan, jätän vain omanlaisen aikakapselin koska en halua, että elämäni olisi ollut merkityksetöntä, koska jokainen ystävä ja perheenjäsen on mielestäni sen arvoinen.
Olen onnellinen, että minulla on, edes tovin vielä, ystävä. Tiedän, ettei kaikilla ole edes ollut, mutta toisaalta heille tulen olemaan kateellinen, koska he eivät joudu kärsimään yksinäisyyden lisäksi menetyksen tuskaa.
Toisaalta, mikäli se kolmas maailmansota syttyy ja joku pommi tai granu tuhoaa sen muistokapselin, niin eipä sille sitten mitään voi..
Oman vastineen tähän saa vapaasti kirjoittaa alle, tykkäisin lukea jos joku muukin olisi kokenut tai ajatellut samaa.
Vaan ei vastaa enää kuin yksi jonka kuolinvuoteella toivottavasti voin olla tukemassa kun syöpä hänet vienee muutaman kuukauden päästä.
Tiedän, että yksin jään, eikä kukaan enää silloin välitä. Siksi olen kerännyt muutaman kuvan, henkilökohtaisen tavaran lyhyine kertomuksineen muoviseen purkkiin, jonka hautaan paikkaan, josta jokainen sen löytävä voi lukea ja katsoa mitä ystävyys ja perhe mulle on ollut. Sen sijainnin olen kirjannut kirjeeseen, mikä avataan kun mustakin aika on jättänyt.
Ei siinä mitään ihmeellistä ole, eikä sen suuremmin mielenkiintoistakaan, jätän vain omanlaisen aikakapselin koska en halua, että elämäni olisi ollut merkityksetöntä, koska jokainen ystävä ja perheenjäsen on mielestäni sen arvoinen.
Olen onnellinen, että minulla on, edes tovin vielä, ystävä. Tiedän, ettei kaikilla ole edes ollut, mutta toisaalta heille tulen olemaan kateellinen, koska he eivät joudu kärsimään yksinäisyyden lisäksi menetyksen tuskaa.
Toisaalta, mikäli se kolmas maailmansota syttyy ja joku pommi tai granu tuhoaa sen muistokapselin, niin eipä sille sitten mitään voi..
Oman vastineen tähän saa vapaasti kirjoittaa alle, tykkäisin lukea jos joku muukin olisi kokenut tai ajatellut samaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mielenkiintoinen suunnitelma sinulla on. Loppujen lopuksi taitaa olla aika vähän niitä, joiden muisto säilyy kovin monta sukupolvea eteenpäin, jos ajatellaan esivanhempia taaksepäin. Ennen ei otettu usein valkokuvia ja ei ollut tallenteita. Kuka meistä tietää paljoakaan, esim. omien isovanhempien elämästä, mikäli eivät satu olemaan huomattavia keksijöitä, yrittäjiä tai taiteilijoita. Itselläni on jonkin verran tietoa ja kuvia isomummoni vanhemmista, kun sattuivat olemaan osallisina eräässä historiallisessa tilanteessa.
Joillekin se että on jollekin ystävä tai on ystäviä, on elämän perustarkoitus ja sisältö. En ole erakko ja vaikkei ole sukulaisia ja on niitä joita voin pitää ystävinä, niin en koe sittenkään ainoaksi merkittäväksi syyksi olla täällä. Ja tuskin on ketään, jolle olisin joskus merkinnyt sitä kaikkea ja ei taida itsellänikään olla sellaista, jota ilman en olisi voinut tai voisi elää, voin sanoa että elämä on kivaa, jännää ja merkityksellistä. Ystävät ja ihmiset, joita tapaan ja jotka kuuluvat jollakin tapaa arkeeni ovat yksi osa elämääni, mutta nautin myös siitä että saan olla täällä. On mielenkiinoista seurata aikaa, maailmanmenoa, vuodenaikojen vaihtelua ja herätä seuraavaan aamuun.
Uskon että Luoja on tämän elämänhalun ja olemassaolon kipinän antanut. Sitä on vaikea selittää, miksi tämän kokee vain kaikessa yksinkertaisuudessaan tärkeänä.
Minua hieman harmittaa, kun suvussani on vähän joita menneiden esi-isiemme vaiheet ja elämä tällä hetkellä kiinnostaa. Unholaan jää myös aikoinaan vilkkaan kotikylämme historia. Tietenkin voisin itse vielä jotain tallentaa, mutta minuakin hieman epäilyttää, että onko sitä enää sitten ketään lukemassa. Uskon vahvasti, että elämme ihmishistorian tämän aikakauden loppuhetkiä. Tämän maailman muoto ja meno ovat katomassa.
Elämäntarkoitukselle antaa lisävärin, että emme sittenkään sulje takanamme ovea läheisten kuollessa vaan tapaamme kerran heidät iankaikkisuudessa
Tuolla Pelot ja jännitys -osiossa on nuorimies, joka hautoo itsemurhaa periaatteessa samanlaisista syistä kuin sinä, Lone_78, ja kun lukee siihen ketjuun vastanneiden ihmisten ajatuksia, tajuaa, kuinka monella on vastaavia kokemuksia (omia tai läheisten) ja syyt siihen, miksi sitä yhäkin vaan ollaan täällä, ovat jokaisella erilaiset.
Miten kukaan voi lähestyä ja miten ketään voi kohdata, ellei ota riskiä ja päästä muista lähelleen? Kuinka tässä maailmassa, joka on täynnä ihmisiä, voi olla yksiäinen, ellei itsekin ylläpidä sitä muuria joka erottaa itsen muista? Voiko yksinäisyyskin siis olla valinta, oman mielen päätös, että yksin on parasta olla vaikkei olekaan?
Minä vaihdoin ammattia 45-vuotiaana. Hakeuduin aikuiskoulutukseen ja aloitin kaiken nollasta, koska oli pakko, ja kaikki ympärilläni olivat varmoja siitä etten kuunaan saisi töitä uudessa ammatissa yli nelikymppisenä ja varottelivat masennuksesta ja köyhyydestä ja ties mistä, mikä olikin aluksi viedä minulta elämänhalun.
Mutta he olivat väärässä, ja tänään minä olen kuin olenkin uudessa ammatissa itseäni huomattavasti nuorempien ympäröimänä ja autan usein heitä, koska minulla on enemmän elämänkokemusta ja yleistietoakin kuin heillä. Ja tällaisen tilanteen pitäisi olla nykymaailmassa täysi mahdottomuus, mutta niin ne vaan joustavat, kuvitelmat, ennakkoluulot, normit ja säännöt, kun niitä päin puskee tarpeeksi lujaa.
Jos tässä maailmassa matelisi aina kiltisti kaikkia uhkakuvia tai vaatimuksia kumartaen, ei ikinä saisi sitä, mitä itse eniten haluaa. Sitä hiihtäisi vain jonkun toisen tekemää latua, eläisi jonkun toisen elämää, eikä voisi tutustua itseensä.
Joka ikinen päivä me tehdään liuta valintoja, jotka ohjaavat meitä kokonaisuutena, ajatuksinemme ja tunteinemme, kohti jotakin, tietoisesti ja tiedostamatta. Joka ikinen päivä sen suunnan voi muuttaa tietoisesti, itsenäisesti, puhtaasti itsekkäin perustein, vain itseään varten, jos niin haluaa.
"Tiedän, että yksin jään, eikä kukaan enää silloin välitä."
Mutta sinä voit yhä välittää, voit auttaa muita, niitä, joiden elämässä ON yksinäisyyden lisäksi myös menetyksen tuskaa. Sinä tiedät siitä jo kaiken, olet itse selvinnyt siitä! Sinä jos kuka voit auttaa niitä, jotka eivät koe selviytyvänsä siitä ensimmäisestä menetyksestään yksin. Sinä ymmärrät heitä, voit olla heidän tukenaan. Voisit olla se tärkein ihminen niille, jotka ovat sinua heikompia. Voisit panna kiertämään sen kaiken hyvän, minkä koet itse saaneesi omilta ystäviltäsi. Sillä kuten sanoit, on niitäkin ihmisiä, joilla ei ole edes yhtä läheistä, yhtä ystävää, joka väittäisi ja jonka vuoksi voisi elää.
"Jää ilman ystäviä se, ken kääntää selän muihin päin" sanoo Tove Jansson kirjassa Kuka lohduttaisi Nyytiä.
Siinä hän se on koko asian ydin. Ei voi vaatia että muut ovat ystäviäsi, kun itse seisot nurkassa selkä muihin päin! On aika mahdoton olla väkisin ystävä!