Heitetään nyt vaikka tähän osioon vaikka sopisi kait pariin muuhunkin...
Olen huomannut että etäisien, jotka tapaavat lastaan ehkä joka toinen viikonloppu, uusien kumppanien on usein vaikea hyväksyä miehen lasta. Naiset kirjoittelevat foorumeilla miten tuleva "lapsiviikonloppu" vituttaa jo etukäteen jne. Onko tää vain "tilastoharhaa" vai onko asia todellakin tämänsuuntainen?
Kertokaapa etäisien uudet kumppanit miten koette miehenne lapsen? Onko lapsi vain pakollinen paha jota ei onneksi tarvitse sietää kuin kerran-pari kuussa? Entä etäisät, miten uusi kumppani suhtautuu lapsiinne?
Onko yh-äidin kanssa kimppaan muuttavan miehen helpompi hyväksyä naisystävänsä lapsi koska tämä miltei poikkeuksetta kuuluu jokapäiväiseen elämään ja lapsen jatkuva läsnäolo on tavallaan itsestäänselvyys toisin kuin yllämainitussa?
Olen huomannut että etäisien, jotka tapaavat lastaan ehkä joka toinen viikonloppu, uusien kumppanien on usein vaikea hyväksyä miehen lasta. Naiset kirjoittelevat foorumeilla miten tuleva "lapsiviikonloppu" vituttaa jo etukäteen jne. Onko tää vain "tilastoharhaa" vai onko asia todellakin tämänsuuntainen?
Kertokaapa etäisien uudet kumppanit miten koette miehenne lapsen? Onko lapsi vain pakollinen paha jota ei onneksi tarvitse sietää kuin kerran-pari kuussa? Entä etäisät, miten uusi kumppani suhtautuu lapsiinne?
Onko yh-äidin kanssa kimppaan muuttavan miehen helpompi hyväksyä naisystävänsä lapsi koska tämä miltei poikkeuksetta kuuluu jokapäiväiseen elämään ja lapsen jatkuva läsnäolo on tavallaan itsestäänselvyys toisin kuin yllämainitussa?
Vastaukset 53
Vanhimmat
Tutustuin naiseen ja hän oli todella mukava. Lapseni tuli myös toimeen loistavasti hänen kanssaan. Menimme kihloihin ja suunnittelimme tulevaisuutta. Kunnes hän eräänä päivänä kertoi, että ei välttämättä ole valmis äitipuoleksi lapselleni.
Kunnioitan todella, että hän sanoi suoraan ettei hänestä ole äitipuoleksi, monet kirjoittavat usean vuoden jälkeen etteivät voi sietää puolisonsa lapsia...
En muistele kyseistä naista katkeruudella ja toivon kaikkea hyvää hänelle. Rehellisiä, muita ajattelevia ihmisiä on kuitenkin liian vähän tähän pieneen suomen maahankin.
Miehelläni on ennestään yksi lapsi,emmekä ole hänen kanssaan juurikaan tekemisissä,sillä minulla on selvästi vaikeuksia hyväksyä häntä.
Juttelen ja olen kiinnostunut hänen asioistaan,mutta siihen se sitten jääkin.En kaipaa tai halua hänen kuuluvan arkiseen elämäämme.Välillä tietenkin toivoisin,että asiat olisivat toisin,mutta tuntuu ettei miehenikään ole innostunut lapsestaan.Tietysti voisin yrittää lämmittää nämä suhteet lapseen uudelleen,mutta sitten huomaa taas ajan kuluneen.
Mitä pitäisi tehdä?
Varmaan mennä hoitoon.
Etäisät näkevät lapsiaan vähemmän ja harvemmin, joten silloin kun ovat lastensa kanssa, niin haluavat olla 'mukavia' eivätkä uskalla asettaa rajoja lastensa käytökselle eivätkä kieltää näiltä mitään. Tästä aiheutuu väkisinkin ristiriitoja 'uuden naisen' ja etäisän välille.
Sinun viestissäsi kiteytyi lyhyesti ja ytimekkäästi se asia, mikä ainakin minua ärsyttää!
Joka toinen viikonloppu pitää kaiken olla äärettömän mukavaa!
Ei rajoja, pelkkää paapomista ja lellimistä.
Minusta se kaikki on vain suurta näytelmää.
Lapsi saa aivan epätodellisen kuvan meidän perhe-elämästä!
Ja kun minä en suostu menemään mukaan tuohon "näytelmään"...olen huono puoliso.
Yäk Yäk!
olen samaa mieltä sinin kanssa. näin on varmaankin tavallista. lapsi usein saa käyttäytyä haluamallaan tavalla etäisän luona-ilman isompia rajoitteita. uuden kumppanin huomauttaessa asiasta, tulee riitoja-omalta kohdaltani voin kertoa, että tämä on yksi syy miksi tulevat viikonloput ärsyttävät..
jos komennan tekemään jotain, esim.omien jälkien siivousta, isän ilme kertoo, että olen mennyt liian pitkälle eli ylittänyt rajani.. en ole lapsen äiti, enkä voi kuin omaani "vaatia" kyseisen asian tekemistä lapselta. käytännössä kysyn isältä että voisiko lapsi korjata jälkensä.. ja yleensä se menee siihen, että isä ei korjaa-ei lapsi.
en ole koskaan näyttänyt ärsytystäni, eli lapsen isä tai lapsi ei tiedä, miten nämä viikonloput käy vihaksi.
olen pahoillani omalta kohdaltani, että asia on näin. olen ajatellut monesti, että maksaisin melkein mitä vain, että pystyisin kohtaamaan lapsen tavallaan kuin omani, eli olisin onnellinen näkiessäni hänet jne.. mutten onnistu. kerron rehellisesti, että olen yrittänyt avartaa katsantokantaani.. mutta ei.
ainoa mistä olen tyytyväinen itsessäni on se ettei lapsi tiedä mitään. olen oikeudenmukainen ja passaankin paljon tätä pientä ihmistä. mutta sisällä itsessäni tiedän, että odotan kokoajan.. lasken tunteja milloin hän taas lähtee pois.
todennäköisesti en pysty koskaan tuntemaan mitään tätä lasta kohtaan. ikävä kyllä.
kyllä olette itsekkäitä ämmiä kaikki.
aivan. :) olet selkokielinen.. :)
Joulu hajoitti isän tenavan pään kokonaan ja joulusta asti hän on riekkunut, raivonut, komentanut, omistanut miltei koko ajan.
Tällä naisella tuli mitta täyteen ja ärähdin sunnuntaina isälle ja pojalle: 4-vuotias poika ei komentele aikuisia ihmisiä. Loppuilta meni loistavasti pojan kanssa leikkien. Jonkun piti laittaa stoppi ja isän piti myös ottaa aikuisen auktoriteetti takaisin.
Jouluna ei hän kuulemma viitsinyt komentaa, vaikka normaalisti pitää tiukasti asim. vaatettamisista kiinni. Niinpä poika juoksi kalsareillaan apella joulun ilman sukkia. Nämä on hetkiä, jolloin ei voi kuin ihmetellä isän järjenjuoksua. Kun rutiini ja käytöstavat palautettiin normaaliksi, poika muuttui todella mukavaksi ja hänen kanssaan oli kiva touhuta. Välillä rasittaa se, että hän on ainut, ainut, ainut ja ainut. Voi jessus. Kunpa oppisi jakamaan ja olemaan muiden ihmisten kanssa. Päivähoidosta tulee vähän väliä negatiivista viestiä.
Oletko kuitenkin miehesi ja hänen lapsensa kanssa joka toinen viikonloppu, kun he näkevät toisensa? Luulisi sinun olevan helppo olla kokonaan poissa. Voit viettää ajan sukulaistesi tai ystäviesi luona, että mies ja lapsi saavat olla vapaasti keskenään.
Lapsi vaistoaa helposti ilmapiirin ja ahdistuu, jos näytät nyrpeää naamaa.
Oletko kuitenkin miehesi ja hänen lapsensa kanssa joka toinen viikonloppu, kun he näkevät toisensa? Luulisi sinun olevan helppo olla kokonaan poissa. Voit viettää ajan sukulaistesi tai ystäviesi luona, että mies ja lapsi saavat olla vapaasti keskenään.
Lapsi vaistoaa helposti ilmapiirin ja ahdistuu, jos näytät nyrpeää naamaa.
Meillä kävi joulun aikana myös niin, että tunteet kuumenivat avoni murkkuikäisten poikien kanssa. Pojat ovat kuin hotellissa meillä, eikä mitään saa sanoa.He kun kuulemma ärsyyntyvät kun heille sanotaan jotain.(mieli täytyy olla heillä aina hyvä, toisilla kun ei ole mitään väliä)
Asumme omistamassani kolmiossa jossa on vain 2 makuuhuonetta. Oma poikani asuu omassa huoneessaan. Joten nämä murkut valtaavat olohuoneen kasseineen joka toinen viikonloppu.
Olohuoneeseen jäävät pedit tekemättä, vaatteet heitetään mihin sattuu. Otetaan ruokakaapista jotain, jätetään ovet auki.Maitopurkit pöydälle, tiskit saadaan lavuaariin, mutta ei tiskikoneeseen. Karkkipaperit pöydälle, ei roskiin. Jos saa suihkuun menemään, niin pyyhkeet kosteana pieneen myttyyn,ja sit seuraavana päivänä uusi pyyhe, kun vanha "haisee".
Tätä p..... rumbaa on kestänyt 3 vuotta. Oma poikani lähti näitä poikia isälleen jouluna "evakkoon", vaikkakin heidän kanssaa viihtyy. Mutta ei kuulemma jaksa kuunnella heidän jatkuvaa riitelyään.Lisäksi nämä pojat haistattelevat isälleen, jollaista minä en siedä alkuunkaan. Omat lapseni(osa jo aikuisia) eivä tee niin minullekkaan.
Tästä haistattelusta ja poikien isäänsä kohtaan tekemää pompottelua vastaan olen ollut koko ajan. Nyt käämit kärähti, ja huusin näille pojille, että jollei käytös, ja meillä vaadittavat siisteyshommat etene, niin ei tarvitse tulla lainkaan.
Avoni katseli silmät pyöreänä, ja myötäili, että tällaisia nämä ovat aina olleet. Sanoinkin, että taitaa olla kasvatuksen puutetta koko homma.
Pojat huusivat etteivät tule enää.
Leppyivät kuitenkin ja saatiin ilmaa puhdistettua.
Avoni on niin lepsu näille(on kuulemma aina ollut).Pojat saavat aina, mitä ikinä älyävät pyytääkkään.(ovat erittäin kovaäänisiä, eivätkä osaa muita ottaa huomioon). Itse olen nelivuorotyössä, ja joskus menen aikaisin nukkumaan. Nämä möykkäävät minkä ehtivät, eikä hiljaa- komento vaikuta mitenkään.
Omaa poikaani kohtaa avoni on sellainen, ettei edes puhu, jos poikani ei kysy. Poikani(on hiljaisempaa sorttia) on omassa huoneessaan tietsikan ääressä, jos olen itse esim iltavuorossa. Mies ei käy siellä ollenkaa,. Olen itse ottanut myös sellaisen kannan, etten edes yritä mitään, kun avon pojat ovat meillä. Ovat myös "ilmaa".
Joten yritän aina pysyä vaika töissä, kun nämä "isin pikku linnut" tulevat.
Miksi naisen pitää olla se joka lähtee kotoaan????
Miksi ei mies ota lastaan ja lähde pois! Näin saisi olla vapaasti keskenään.
Totta. Tässä on myös syy, miksi minun miesystäväni lapsi on sietämätön riiviö. Hän olisi varmaan ihan mukava ja jopa tottelevainen mutta kun isä ei vaadi häneltä mitään, sirkushuveja vaan riittää päivästä päivään vaikka maksaisi mitä.
Tässä on myös syy, miksi en ikinä voi asua saman katon alla miesystäväni kanssa.
No voi hellantuutelis, tottakai puolison täytyy lähteä pois kodistaan, ettei vain lapsella tule paha mieli!
No jopas olet sankari. Hui!Vieraat kakarat vaan kovaan kuriin jotta omat saavat temmeltää ja hajottaa vaikka kodin, mutta ei se mitään, nehän on niin pieniä. Mut ukon kakarat on huonosti kasvatettuja.....tuttua juttua...
Ikävä tilanne teillä.
Tuosta räjähtämisestä. Minullakin paloi käämit tässä vähän aikaa sitten. Räjähdin ihan totaalisesti.
Aikaisemmin asioista on miehen kanssa puhuttu ja riidelty. Mies on kovasti yrittänyt.. saarnoja pitänyt lapsilleen, kehoittanut, käskenyt jne.. mutta mikään ei ole muuttunut, samoista varsin päivänselvistä asioista pitää huomauttaa, perässä vahtia. En jaksa uskoa että samalla tavalla sikailevat kotonaan, äidillään.
Nyt siis räjähdin ja nimenomaan näille lapsille. Meni perille. Käytös muuttui samantien. Esim. aiemmin olin ilmaa, minua ei noteerattu, nyt se on muuttunut.
Siinä mielessä harmittaa, että pitää toisen lapsille räyhätä sillä tavalla, ettei mikään kaunis tai edes ruma komento, ei keskustelukaan, mene perille. Vasta sitten kun älytään, kun räyhtään.
Ehkä sinunkin kannattaisi tehdä näin miehesi lapsille, myös toistekin. Teillä on teidän säännöt. Kotonaan olkoon miten ovat, talossa talon tavoilla. Laita paperille ylös. Kirjoita vaikka 20-kohtainen säännöstö. Ja säännöt seinälle. Voit sanoa, että jos unohtuu, niin täältä voi tarkistaa.
on mieheni lapsi meillä ollessaan.
Jos aidosti rakastaa puolisoaan, niin silloin on helppo kiintyä myös hänen lapseensa.
Oma lapseni odottaa innoissaan samanikäistä leikkikaveria ja isommat lapseni osaavat jo suhtautua järkevämmin tulokkaaseen.
Jos ei siedä muita lapsia kuin omia, niin ei pitäisi ikinä mennä yhteen lapsellisen ihmisen kanssa.
Komennan ja myös hellin mieheni lasta ihan samalla lailla kuin omiani, rakasta en yhtä paljon, mutta historiaa on meillä vasta puoli vuotta takana. Aika näyttää mihin asti kiintymys kasvaa.Tervetullut hän on meille , vaikka kokonaankin. Joskus jos on ongelmia ollut niin se miten näen miehen iloitsevan lapsestaan peittää kyllä isommatkin ongelmat.
Miehen exä kyllä tekee kaikkensa, että meillä ei menisi hyvin, mutta kun ei huomio sellaista eikä lapsen suuhun tungettuja juttuja, niin lapsikin unohtaa ne hetkessä.
Älkää antako mustasukkaisuuden puolison vanhaa kumppania kohtaan tunkea omien suhteiden väliin, niin kaikki sujuu helpommin!
"Jos aidosti rakastaa puolisoaan, niin silloin on helppo kiintyä myös hänen lapseensa."
Ei kaikille. Puolisoa voi rakastaa kovasti ilman että tuntee sen kummemmin mitään tämän lasta kohtaan. Itselläni esimerkiksi on näin.
kyllä olen samaa mieltä. enkä missään tapauksessa aio loukata miestäni tai lasta, näyttämällä ärsytystäni.. ei toki.
kerroin vain yllämainitut asiat rehellisesti miten ajattelen asioita oikeasti. nimimerkin suojaamana pystyn kirjoittamaan tunteistani rehellisesti ja siksi minun ei tarvitse valehdella mitään.
ei minun tarvitse rakastaa mieheni lasta mielestäni. rakastan miestäni ja rakastan niin paljon, etten missään tapauksessa loukkaa häntä että kertoisin tunteistani hänelle. tuo lapsi on hänen elämän tärkein asia ja niin pitää ollakin.
tunteistani haluaisin kuitenkin puhua jollekin, ei käy mielessänikään, että kertoisin niistä jollekin ystävälleni tai sukulaiselle. elikäs eipä jää paljon vaihtoehtoja. tänne kirjoittamalla sain ainakin yhdesti purkaa omaa ajatusta.
enkä jätä milloinkaan miestäni olen hulluna häneen. :) lapsi on ja pysyy meidän elämässä, ja teen kaikkeni että perheemme on hyvä olla. kysymys oli kaikkein syvimmistä tunteista mitä minulla oikeasti on. :)
Olen samaa mieltä kanssasi, jos rakastat ihmistä, rakastat (ajan mittaan) myös hänen lastaan. Itse en osaisi kuvitella miestäni ilman hänen lapsiaan, he ovat kuin kädet ja jalat, yhtä oleellinen osa isäänsä.
Uskon, että kun teillä jo puolen vuoden jälkeen on noin selvät sävelet, parin vuoden päästä rakastat tuota toisen lasta kuin omaasi. Minulle kävi näin, enkä päivääkään vaihtaisi pois. Ja jos joskus kuvittelen, että meidän pitäisi miehen kanssa erota, niin ajatus lapsista palauttaa minut maanpinnalle. En voisi erota heistä, he ovat perheeni.
Omahan se lapsi ei koskaan ole, vaan muistutus miehen menneisyydestä. Ei ihmistä ole luotukaan huolehtimaan muista, kuin omista jälkeläisistään.
Joo, okei okei - ainahan sitä saa olla huolehtivainen, mutta tunnetasolla mikään ei koskaan tule biologisen äidin ja lapsen väliin..
En uskokaan, että tätä ymmärtää kukaan muu kuin ihminen, joka tietää kokemuksesta eron oman ja toisen lapsen välillä.
Meillä on tilanne että miehen lapsi käy meillä (minulla on omiakin lapsia).
Kun alusta alkaen olen tehnyt lapselle selväksi että meillä määrään minä ja meillä tottelee omat lapset ja vieraat lapset niin ei ole kovin isoja ongelmia.Lapsi tottelee minua hyvin,isäänsä ei ollenkaan koska tämä ei ole asettanut mitään rajoja ja antaa kaiken periksi.
Silti meillä on miehen lapsen kanssa rakastavat ja hyvät välit,hän on viisivuotias.Tuntee olonsa turvalliseksi meillä,haluaa syliini ja kaipaa haleja ja rapsutuksia.Hän ei saa niitä omalta äidiltään.
Ärsyynnyn väliin hirvittävästi siihen lapseen kun hänen suustaan tulee ulos kamalia sanoja minusta.Toki minä aikuisena tiedän että ne on äitinsä suuhun asettamia ja lapsi toistaa sitä mitä on kotoaan kuullut.Silti ne loukkaa minua ja väliin odotan vain hetkeä koska lapsi lähtee pois kun on ollut raskas ja kiukuntäyteinen viikonloppu.
Silti pidän siitä pienestä kiukkupussista ihan älyttömästi ja hän on minulle rakas kuten omatkin.
Äitinsä käytös vaan on niin kurjaa.Hän tekee tosi paljon lapsensa kehitykselle hallaa haukkumalla lapsen isää ja minua lapselle.Äiti ei ole edes nähnyt minua koskaan ja he olivat eronneet kun minä olen tullut kuvioihin mukaan.
Jos valitsee itselleen kaverin jolla on jo lapsia niin pitää myös kestää ne lapset ja niiden oikuttelut ja olla valmis ottamaan koko paketti kun on ottaessaan tiennyt että kaverilla on lapsia.
Itse en voisi kyllä kuvitella tilannetta että miehen lapsi ei olisi tervetullut meille.Vielä on edessä murkkuiät sun muut,tulee huoltajuuskiista joka sekin jättää jälkensä lapseen.Olen kuitenkin halunnut tuon miehen joten obn otettava vastaan mitä tuleman pitää.Täytyy olla itse aikuinen.
Luulen oikeasti isäpuolilla olevan helpompaa kuin äitipuolilla.
Roolit perheissä ovat, ainakin suurimmalla osalla niinpäin, että äiti on enemmän vastuussa lasten asioista ja hoidosta. Isä voi katsella telkkaa ihan rauhassa, kun äiti hyppää antamassa vettä pienelle ja komentaa samalla isompia sisaruksia, kunnes äiti menee taas jatkamaan jotain omaa hommaansa.
No kun äidin ja lapsen perheeseen tulee uusi mies, löytyy se tuttu sohva sieltä helposti, ja lastenkin mielestä se on ihan ok. Äidiltä kysytään lupaa ja tarvitaan apua ja joskus siltä uudeltakin mieheltä voi kysyä. Eli homma jatkuu edelleen suht samanlaisena. Äiti huolehtii lapsensa niinkuin ennenkin ja uusi mies on siinä apuna. Joskus voi käydä tuuri ja saada oikein paljonkin osallistuvan isäpuolen lapsilleen.
Mutta kun isän ja lapsen perheeseen (vaikka etäisän perheeseenkin) tulee uusi nainen, on roolit paljon enemmän sekaisin. Lapsi ei tiedä keneltä nyt kysytään apua ja lupia, äitipuoli ei tiedä miten paljon voi osallistua miehensä lapsen lasvatukseen tallomatta miehen varpaille. Ja mies taas ei ehkä ole tottunut päättämään, mitä neljävuotiaalle laitetaan päälle 7 asteen pakkasella. ;)Lisäksi lapset viettävät aikaansa isiensä luona monessa tapauksessa juuri joka toinen viikonloppu, joten siihen tilanteeseen (itsekullakin) on vain vähän aikaa kerrallaan totutella, ja silti tilanne toistuu kahden viikon välein. Stressaavaa.
P.s. Meillä miehen lapsi asuu yhtä paljon kuin äidillään. Mutta tilanne on todella tuttu silti ;)
No ei se iskän uusi onni automaattisesti mikään äitipuoli ole! onko nimikkeet vähän hukassa?!
Äitipuoli on silloin, kun sen isukin lapset asuvat samassa osoitteessa.
Vierailevat lapset eivät asu, jolloin ei voi olla äitipuolikaan.'
siis lapset vaan vierailee isän luona, entäs jos iskä on jo sen "äitipuolen" kanssa naimisissa, ja on sisar ja velipuoliakin, ei yhteisiä vaan, jo edellisestä liitosta?????
Mun mielipide on että isin uusi nainen hyvin huonosti hyväksyy miehen lapset, aina heissä on jotain vikaa ja myös heidän äidissään, kuten täällä olemme saaneet lukea. Molemmat ovat lähes täysi häiriinytneitä ja hirveitä olioita.
Mutta harvoin, hyvin harvoin äidin uusi mies käy henkisesti lapsen tai tämän oman isän kimppuun. Täälläkään ei kovin monta ole.
Ovat sen verran aikuismaisia nuo miehet. Naiset muutenkin herkemmin kritisoivat asioita jotka ovat heille epämieluisia ja vieraita.
"Mun mielipide on että isin uusi nainen hyvin huonosti hyväksyy miehen lapset, aina heissä on jotain vikaa ja myös heidän äidissään, kuten täällä olemme saaneet lukea. Molemmat ovat lähes täysi häiriinytneitä ja hirveitä olioita."
Mistä tämä asenne naisilla oikein johtuu? Olisi kiva tietää. Ennen luulin että naisissa on joku sisäänrakennettu "äitigeeni" jonka ansiosta kaikki lapset ovat rakastettavia ja ihania ja varsinkin sen oman kumppanin lapset mutta näin ei todellakaan vaikuta olevan.
Tuo mainitsemasi kuviteltu äitigeeni pitää paikkansa, kun nainen ei koe omaa asemaansa epävarmaksi.
Ex-naisen lasten kanssa kuka tahansa kokee pientä ahdistusta. "Mikä on minun roolini?" "Miten pitkälle saan mennä kasvatuksellisesti?"
Laita nainen siihen tilanteeseen, ja kuvittele lisäksi pelko siitä, että ei pärjääkään.
Siinä syytä sille, miksi nainen puolustautuu niin ärhäkästi. (Haukkuminen ja lähes vihamielisyys on merkki juuri tästä.)
En ole lukenut muiden vastauksia, voi olla että muillakin on samansuuntaista kokemusta. Toivottavasti on, etten ole ainoa ihminen maailmassa.
Miehen lapset tulevat siis joka toinen vkl. Omia lapsia minulla on, ovat jo isoja, aikuistuvia.
Kuvittelin, että miehen pienten lasten kanssa voisi tehdä kaikkea semmoista mitä nyt pikkulasten kanssa tehdään: käydään leikkipuistossa, leivotaan, askarrellaan, leikellään lumitähtiä jne.
Mutta ei. Ei näiden kanssa.
MIkään näistä ei ole onnistunut. Tilanne menee ihan sähläämiseksi, tai he askartelevat n. 5 min ja lopettavat. Sitä yhtä liimausta varten ei kannata koko rekvisiittaa ottaa esille..
En ole toimintaterapeutti. En psykologi. Olen tavallinen ihminen, äiti omille lapsilleni. Tarkoittaa sitä, että mitään äidin roolia suhteessa miehen lapsiin en ole ottanut, mutta tottakai huolehdin, ihan tavallista arkea.
He ovat niin kovin erilaisia. En ole ikinä ennen ollut tekemisissä tommosten lasten kanssa! Heidän arkensa äitinsä luona on niin omituista, etten tiedä yhdenkään muun perheen sillä tavalla elävän.
Heillä ei ole omia mielipiteitä, on äidin mielipiteet ja käsitykset. Huomaa, ettei heidän kanssaan keskustella, heille sanellaan.
En ole tärkeä ihminen näille lapsille. Anoppi ja mies selitti muuta, uskoin, kunnen tapahtui juttu, jossa tajusin, ettei minulla ole paikkaa eikä oikeastaan edes arvoa heidän elämässään.
Eivät he uhmaa tai intä vastaan. He eivät vaan noteeraa minua. Kun käsken komennan kiellän, mitään tei tapahdu. Mies sanoo, sitten toimitaan.
Koen itseni aika ulkopuoliseksi tässä kuviossa. Elämä myös jaksottuu 2 viikon jaksoihin. Oman perheen yhteinen aika ja tekeminen on vähäistä, sillä on juttuja, asioita ja paikkoja, joita ei voi tehdä tapaamisvkl:n aikana. Homma vaan ei toimi.
Alkuun pidin kovasti näistä lapsista, mutta lasten oma käytös ja tapa toimia meillä oli niin .. välinpitämätöntä että väittäisin sitä jopa tahalliseksi ilkeydeksi.
Mies ei vaadi muuta kuin sietämistä, ei rakkautta tms. Sillä rakkaus ja kiintyminen tulevat ihan arjen vastuun kautta ja sitä minulla ei ole.
Nykyään en enää edes halua ottaa sitä.
On viikonloppuja, jolloin mies on paljon pois lastensa kanssa, koska minä olen kurkkuani myöten täynnä lasten käytöstä ja käyttäytymistä ja jottei meillä ole riitaa sitten viikolla.
Lapsille on puhuttu, mutta hyvällä ei asia mennyt perille. Sitten kun pinna palaa ihan totaalisesti, sitten menee viesti perille. Minusta se on kummallista.
Omat, nyt jo ison lapseni tapasivat aikoinaan isäänsä ja tämän avovaimoa. Eivät he olleet ilkeitä tai välinpitämättömiä isän nyxälle !!
Noniin taas saimme luke!
Mieheni lapsia olen kurkkuani myöten täynnä ja heidänkäytöstään.
Omat lapset taass.....
Aivan kuten tuossa sanoin. Naisen on vaikea hyväksyä.
Kirjoitinko mitään omista lapsistani? Että ovat kuin pyhäkoulumuksuja käytökseltään? Kerroin, että omani ovat jo lähes aikuisia. Et tainnut lukea sitä?
Lapset tekevät kaikenlaista hölmöä, typerehtivät ja hölmöilevät välillä. Minusta se on normaalia. Mutta kun asiasta sanotaan, kun siihen puututaan, eikö sitten pitäisi jotain tapahtua? Käytös muuttuu - toiste ei samaa hölmöilyä tehdä? Tehtyä typeryyttä vähän hävetään, ollaan nolona?
Mutta kun nämä lapset ei. Nämä vaan tuijottaa ilmeettömin silmin. Eikä mikään muutu, samasta asiasta sanotaan taas seuraavalla tapaamiselle, koko viikonloppu, koko kesäloma. Joka päivä, monta kertaa. Kun kysyy "miksi", ei saa vastausta.
Ovatko he ilkeitä? Välinpitämättömiä? Tyhmiä? Mitä - en tiedä, eivät he ole minun lapsia = en elä arkea heidän kanssaan, en ole tutustunut heihin vauvasta lähtien. En ole ennen tavannut tällä tavalla toimivia lapsia.
Omani ovat myös typerehtineet. Ovat saaneet moitteet jne ja ottaneet opikseen.
Mutta isänsä avovaimolle he eivät ole olleet ilkeitä. Piste.
No kuin voit verrata sitten omia aikuisia lapsiasi miehen pieniin lapsiin? Herranen aika nainen!
huhuh tämä kuulostaa aika ahdistavalta, oletko oikeasti onnellinen? haluatko sellaista loppuelämäksi?
.. ne aikuiset lapseni ovat olleet joskus pieniä lapsia - saman ikäisiä kuin nämä miehen lapset nyt. Siksi.
.. tuttavilla ja sukulaisilla on samaa ikäluokkaa olevia lapsia, joiden kanssa olen ollut tekemisissä. Siksi.
.. kaikki nämä lapset ovat tehneet tyhmyyksiä, saaneet nuhteita, ottaneet opikseen. Kaikilta heiltä on vaadittu jotain - siitejä ruokapöytätapoja esim. Mutta miehen lapsille tämmösisiä vaateita ei voi asettaa eivätkä he ymmärrä niitä.
No, kuten kerroin jo, tuohon on tullut muutos. Kysymys ei ole lasten osalta ollut siitä, että heiltä on vaadittu mahdottomia, vaan ihan aidosta välinpitämättömyydestä. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Nyt tapahtui semmosta, että alkoi kiinnostaa. Se siitä.
Sitä tässä olen miettinyt aika ajoin. Pariin otteeseen viime vuoden aikana oli ihan hilkulla, että laitan asuntopaperit vetämään ja muutan pois tästä.
Asiat aina puhuttiin miehen kanssa.
"Vika" ei ole miehessä. "Vika" on hänen lapsissaan.
Mies itsessään on upea tapaus kaikin puolin. Hänen kanssaan on mukava olla ja elää. Ne 2 viikkoa meillä on ihan tavallisen mukavaa perhe-elämää iloineen, suruineen, huolineen, mutta siis.. tavallista.
Mies on toki yrittänyt, että lapset muuttaisivat käytöstään ja homma lähtisi taas sujumaan. Miestä ei siis voi "syyttää": hän on yrittänyt ja tehnyt kovasti asioiden eteen.
Vasta vähän aikaa sitten tajusin, ettei tässä mies enempää voi tehdäkään - vastuu on nyt ihan aidosti hänen lapsillaan.
Kuten tuolla kerroin, jokin aika sitten minun mittani kiehui yli. Sen jälkeen on mennyt vähän aikaa paremmin. Aika näyttää kuinka pitkälle se kantaa.
Iso edistys on se, että tuon jälkeen miehen lapset ovat totelleet minua, siis ovat noteeranneet minut. MInä olen nyt olemassa. Vielä kun sen saisi mahdutettua anopin päähän: tämä perhe ei ole vain mies ja hänen kaksi lastaan, siihen kuuluu muitakin ihmisiä, jotka tssä osoitteessa asuvat ja ennenkaikkea myös minä..
Uusperheessä on niin monta ihmistä mukana muutenkin että muiden ulkopuolisten ei pitäisi enää tulla siihen sähläämään..
"Miehen lapsille tämmöisiä vaateita ei voi asettaa eivätkä he ymmärrä sitä"! Niin niin...
Onneks lapset muistaa aina jotain lapsuudesta aikuisina,varsinkin huonon kohtelun, joten varaudu siihen että miten kohtelet heitä nyt, siten he kohtelevat sinua vanhana!
Älä välitä noista Tuulian ym:n kommenteista!
Jostain syystä naisten on hirveän vaikeaa ymmärtää sinun (ja minun) mielipiteitä.
Miesten viestit sulatetaan paljon paremmin.
Emmehän me pahaa näillä asioilla tarkoita.
Vaikeaahan se tietysti on ymmärtää näitä ristiriitoja, jos ei ole omakohtaista kokemusta.
Minä ainakin ymmärrän sinua täysin!
Omassa elämässä on aivan vastaava tilanne.
Minunkin mieheni on upea tapaus ja meidän elämämme ja keskinäinen suhteemme toimii ihan OK.
Lapsista (valitettavasti) löytyy vika meidänkin tapauksessa.
Mielenkiintoista. Hmm.
Sinun pikku koululaisesi siis sikailevat estottamasti ruokapöydässä, myös ravintolassa? Et vaadi heiltä mitään, sillä jos vaadit,lapsesi alkaisi vihata sinua aikuistuttuaan ja kostaisi sulle. Et koskaan kiellä, et käske, et vaadi tekemään mitään? Sinä passaat, siivoat, palvelet. Lapsesi asuvat viiden tähden täysihoitolassa jota sinä palkatta ja vailla kiitosta ylläpidät? Siis kiitostahan ei voi vaatia, se olisi liikaa, se ahdistaisi lasta: "ai että pitääkö tästä kiitollinen muka olla? vaikka en saanut lemppariruokaa eilen ja vessapaperi on väärän merkkistä!"
Kait he itse saavat edes koululäksynsä tehdä? Opettaja ainakin vaatii niin, se hirviö! Ei ihme että kaikki lapset vihaa koulua ja opettajia!
Huonoa kohtelua on sinusta se, että lapselle opetetaan pöytätavat, veitsen ja haarukan käyttö, vessakäytöstavat? Huonoa kohtelua on se, että lapselle neuvotaan ja opastetaan ettei tavaroita saa kohdella huonosti ja rikkoa tai murjoa tahallaan hajalle? Tai että vaatteet riisutaan niille kuuluville paikoille, aivan kuten lelutkin siivotaan paikoilleen?
Jos opetat tämän kaiken lapselle - ja vaadit sitä ohjaamalla, neuvomalla, opastamalla, komentamalla, vaatimalla - olet ilkeä lapselle ja lapsi kostaa sinulle myöhemmin eikä tule katsomaan sinua vanhainkotiin ... jaa-aa. voihan sen näinkin ajatella.
yh-äiti (Tuulia) purkamassa täällä vihaansa isin uuteen!!! Heh, ei kateeksi käy.
- Iso edistys on se, että tuon jälkeen miehen lapset ovat totelleet minua, siis ovat noteeranneet minut.
- Jotain hyvää siitäkin tuli! Tärkeintä, että olet onnellinen riippumatta siitä miten paljon mies yrittää tai ei yritä ;) Toivottavasti kaikki nyt järjestyy!
Älä puhu asian vierestä!
Olet puhunut miten sikoja sun ukkos kakarat ovat, mutta sun omat pikku enkeleitä!
Ja sitäpaitsi, äidin ja isän velvollisuus on neuvoa lapsia, itse en suvaitsisi kenekään höyrypään sitä tekevän.
Ja sori, lapsemme eivät ole pikkukoululaisia, vaan loistavaia isoja lapsia, joista olen ylpeä, että olemme yhdessä mieheni kanssa ne hienosti kasvatettu, eikä kukaan ulkopuolinen tumpelo ole niihin vaikuttanut.
No mulla ei ole tällähetkellä aihetta vihata ketään.
Mutta todellakin ihmettelen tuota yhtä jonkun isiressukan uutta, miten pienet aivot sillä on, onko kenties ollenkaan!
Tämähän menee vallan hauskaksi. Tuulia käy kuumana.
Niin, minustakin tapojen opettaminen on isän ja äidin tehtävä. Tässä tapauksessa äidin, koska äidillään asuvat, ja siis suurimman osan ajastaan viettävät äitinsä hoivassa. Mutta kun ei ole opetettu, niin ei ole. Jonkun ne on opetettava, jos omalla äidillä ei mielenkiinto siihen riitä. Kuka sen tekee sitten? Poika/tyttöystävä? Opettaja? Sosiaalitäti? Sikailla voi kotonaan, meillä ei, talossa taloin tavoilla.
Tuulia, minä sentään osaan kirjoittaa oikein :) täällä keskustelupalstoilla kirjoitusvirheet kyllä sallitaan, mutta pientä rajaa..
mieluummin pienet aivot, kuin aivot narikassa ja kaiken aikaa.
mieluummin aivoton, kuin katkera ja riidanhaluinen.
:D
oikea herhiläinen olet, kun tuolla tavalla käyt toista syyttämään! Omat on omia ja toisen lapset ovat toisen lapsia, sitä ei muuta mikään!!! Niissä ei ole omaa verta sitten pätkääkään ja omaa verta äitivietti huoltaa eikä muiden. Mieti, jos sinulla olisi tilanne:
oma ja vieras lapsi seisovat junan edessä..sinulla on aikaa ottaa vain toinen pois junan edestä, kumman otat???? HÄH!!
Olen huomannut saman kuin sinä ja varmasti monet muut. Eli näyttää näissä foorumeissa siltä, että USEAT (eivät kaikki) etäisien uudet puolisot eivät pidä miehensä lapsista, TAI heillä on jokin muu ongelma näiden lasten suhteen. Mutta luulen, että siitä ei kannata vetää YLEISTÄ johtopäätöstä, että etäisien uudet puolisot eivät pidä miestensä lapsista!
Ensinäkin, maassamme on kymmeniä tuhansia naisia, joiden miehellä (tai miesystävällä) on lapsia edellisestä suhteestaan, mutta silti tällekin palstalle tulee päivittäin 0-7 uutta viestiä! Niistäkin osa saattaa olla samojen kirjoittamia viestejä. Siis todella pieni vähemmistö kaikista näistä etäisien uusista puolisoista kirjoittaa tälle palstalle!!
Toiseksi, tälle palstallehan usein kirjoitetaan silloin, kun jokin asia askarruttaa tai painaa mieltä, tai on jokin ongelma. Silloin halutaan saada neuvoja, tukea tai aikaan vain keskustelua. Mutta jos kaikki asiat ovat ok, ei ole tarvetta kirjoitttaa tähän foorumiin. Eihän remontintekijäkään kirjoittele remonttifoorumiin, jos remppa onnistuu hyvin, tai remontti ei ole edes ajankohtainen.
Mutta vielä itse asiasta, eli etäisien uusien puolisoiden suhtautumisesta miestensä lapsiin...
Jos lapset käyvät isänsä luona vain joka toinen viikonloppu, kestää kauan ennen kuin lapsiin edes tutustuu kunnolla, vielä kauemmin kuin tottuu, ja vasta aikojen kuluessa kiintyy. Se on pitkä prosessi, voi kestää jopa vuosia. On annettava itselle ja lapsille aikaa.
Mun mielestä myös hyväksyminen ja rakkaus sekoitetaan liian usein keskenään. Jos nainen "ottaa" itselleen miehen, jolla on lapsia, tämän naisen ON HYVÄKSYTTÄVÄ nämä lapset. Se on hänen velvollisuus ja tehtävä. Jos siihen ei kykene, on valittava toinen mies. Koska miestä ei voi ottaa ilman lapsia, aivan kuin häntä ei voi ottaa menneisyyttä, ilman sukua tai ilman ammattia. Lapset ovat iso osa miestä, ja se on hyväksyttävä. On hyväksyttävä nämä lapset osaksi omaakin elämää, on otettava heidät omaan kotiin. On hyväksyttävä, että nämä lapset vaikuttavat lähes kaikkiin suunnitelmiinne ja ajankäyttöönne (ainakin joka toinen vkl), heidän aikuisuuteen asti ja sen jälkeenkin. Elämä alkaa kulkemaan kahden viikon ajanjaksoissa. Sitä on turha miettiä liikaa ja valittaa. On vain päätettävä omassa mielessä, että nyt minun elämäni on tätä, kun tuon miehen otin ja PISTE.
Mutta rakkautta ei voi pakottaa. Vaikka lapset hyväksyy, ei niitä tarvitse rakastaa. Minun mieheni pojalla on rakastava äiti ja rakastava isä, minun ei tarvitse rakastaa poikaa. Mutta pidän pojasta kovasti. Olen hänelle läheinen aikuinen. lähes päivittäin kirjoittelemme sähköpostia ja tekstiviestejä. Kuulun hänen elämäänsä hänen isänsä kautta, ja poika kuuluu minun elämääni mieheni kautta.
Juuri se yhteinen asia, MIES/ISÄ, on ratkaiseva tekijä lasten ja uuden puolison välisen suhteen muodostumisessa. Kun uuden puolison velvollisuus on hyväksyä lapset, miehen velvollisuus on tutustuttaa nainen lapsiinsa sekä luovia ja etsiä se hyvä ja oikea tie, jolla elämä saadaan sujumaan. Mies on tehnyt lapsensa ja ottanut silti uuden puolison. Hänen on tunnettava myös vastuunsa uutta puolisoansa kohtaan. Hänen tulee rakastaa ja kunnioittaa puolisoaan myös joka toinen viikonloppu. Onhan miehellä tietysti tehtävänsä ja vastuunsa lapsiaan kohtaan, mutta jätän ne tietoisesti tällä kertaa mainitsematta, juttuhan paisuisi vieläkin pitemmäksi.
Kiitos. "Kiteytit" :D vaikean asian kuten sitä itse olen ajatellut.
Monethan tänne valittaa juuri siitä, miten etäisä ei osaa vierailuviikonloppuina pitää mitään kuria lapselle. Ihmekkös se sitten, jos koko elämä on ihan sekaisin eikä lapseen (-iin) pysty tutustumaan kunnolla.
Olen 20-v ja tutustuin nykyiseen mieheeni päälle vuosi sitten. Jo tokilla treffeillä mieheni kertoi että hänellä on poika. Otin asian hyvin, koska oli niin odotettavaa että 24.v on jo lapsia. Nyt olemme asuneet yli vuoden jo yhdessäkin jo mieheni lapsi on meillä yleensä nin puolet kuukaudesta ja rakastan lasta kuin omaani. Lapsi on nyt 2.v eli todella pieni joten hänen elämäänsä oli todella helppo tulla mukaan. Minä odotan innolla aina että koska lapsi tulee taas meille ja harmittaa että se jo lähteekin pois. Ostan lapselle kaikkea kivaa ja pidän kuin omaani. Olen kuullut kauheasti juttua juuri tuosta että kuinka huonosti uudet puolisot ottaa vastaan kumppaninsa lapset...eikö ihmiset tajua että jos rakastaa sitä miestä/naista niin mukana tulee myös lapsi. Se pitää tajuta heti alusta lähtien. Se lapsi/lapset ei katoa mihinkään suhteesta.
Tajuatko sinä sitten sen myös, ettei sinulla ole minkäännäköisiä oikeuksia lapsen suhteen tai edes velvollisuuksia.
Mitä tapahtuu, jos lapsi on autossa kyydissäsi ja ajat kolarin?
Se on sinun syysi.
Mitä tapahtuu, jos lapselle sattuu vahinko ollessasi sinun kanssasi, ja joutuu sairaalaan?
Sinun syysi.
Ja kaiken lisäksi, et saa minkäälaista tietoa lapsen voinnista sairaalassa yms.
Et voi vaikuttaa mitenkään, kun opettaja soittaa kysyy isää puhelimeen: lapsella on jotakin vialla. Sinulle ei niitä tietoja anneta.
Sinä pidät huolta lapsen hyvinvoinnista ja olet hänen kanssaan, kuten lapsenvahti. Sinulla ei ole mitään oikeuksia.
Minä en pidä mieheni lasta kuin omanani, hän ei ole minun lapseni. Enkä osta hänelle kuin jotakin pientä joskus ja ruokaa. En rakasta lasta, mutta tulen toimeen. Se riittää minulle.
Se riittäköön heille.
Tiedän kyllä nuo kaikki asiat varsin hyvin mutta ei se estä minua pitämästä lasta kuin omaani.
Hän on minulle yhtä tärkeä kuin joskus meidän yhteinen lapsi tulee olemaan.
Minä ostelen tavaraa niinkuin omalle lapselle ostelisin.
Tietyissä rajoissa, minä en tee lapselle sääntöjä vaan se on mieheni ja hänen exän asia minkälaiset säännöt he haluavat laittaa yms.!
Mutta minusta on väärin että äitipuolia/isäpuolia ei huomioida juuri tuollaisissa asioissa.
Jos lapsen äitille tapahtuisin jotain olisin aivan valmis adoptoimaan lapsen omakseni.
miehelläni on 3 lasta ed. avoliitosta, nyt 11, 7 ja 5 . itselläni ei ole lapsia ja olemme olleet yhdessä pian 3 vuotta.
oman roolin opettelu ei ole ollut yksinkertaista, mutta olen tullut alusta asti loistavasti toimeen lasten kanssa. en yritä olla äiti, mutta miehen kanssa on yhdessä sovittu pelisäännöt niin että kaikki pärjää.
aluksi lapset veivät mielestäni liikaa huomiota pois itsestäni, mutta ajan kanssa perspektiivi on muuttunut täysin.
ajattelen elämää 15 vuoden päähän - haluaisin, että meillä kaikilla olisi lämpimät välit toisiimme ja olisin auttanut lapsia kasvamisessa niin paljon kuin mahdollista. juuri nyt on tärkeimmät vuodet menossa.
(asiaa ehkä auttaa, että olen tutustunut mieheeni vasta hänen eronsa jälkeen ja lasten äiti on selvästi ollut se osapuoli joka jätti miehensä, joten mitään syyllisyyksiä meidän perheessä ei kanneta).
jo naiselle on oikeasti vaikeaa kohdata miehen lapset niin suhdetta ei kyllä kannata jatkaa.
On varmaan jo tässäkin keskustelussa tullut monella tapaa ilmi, miten tärkeitä selkeät pelisäännöt uusioperheissä ovat.
Näin iskän uusi nainen selviää ehkä vähän paremmin:
1. Isän uusi puoliso on "vara"vanhempi, ei korvaa äitiä päätöksentekijänä tai kasvattajana. Jos lapsi kiljuu: "sinä et määrää, et oo mun äiti" voi kylmän rauhallisesti todeta, että totta turiset, minä olen XXX ja minun sanani on tässä kodissa laki, äitisi luona äitisi määrää. Samaten ei uusiovanhemman kannata tehdä tärkeitä päätöksiä, kuten "voitaisko mennä ottamaan mulle korviin reiät?". Annetaan isän ja äidin päättää isommat jutut, kodin pienet säännöt toki voi päättää itsenäisesti.
2. Jokaisen aikuisen elämässä omat lapset ovat ykkönen. Jos jotenkin muuten ajattelee, ei kannata alkaa suhteeseen ollenkaan. Miehen lapsien täytyy olla miehelle tärkein asia maailmassa, muuten on jotain pielessä. Uuden naisen ei kannata alkaa kilpailemaan huomiosta lasten kanssa, siinä vain kerjää verta nenästään.
3. Kodin säännöt ovat aikuisten päättämät ja niiden täytyy olla samat kaikille perheenjäsenille. Niistä kannattaa keskustella silloin kun lapset ovat jossain muualla.
4. Lapsen tapaaminen tai yhteishuoltajuus on vakava sitoumus, jossa on tärkeää, että kaikki sujuu sopimuksen hengessä. Myöskin lapsille kannattaa teroittaa mieleen, että tapaaminen on jotain, minkä aikuiset haluavat tapahtuvan ja joka "velvoittaa" lastakin. Älä anna lapselle vaihtoehtoa "jos et ole kunnolla, niin älä sitten enää tule tänne". Lapsen turvallisuuden tunteelle merkitsee mielettömän paljon se, että vaikka hän olisi "paha", niin hänet halutaan silti käymään ja hänet pidetään luona. Kerro lapselle, että vaikka isän luona olisi kuinka tylsää tahansa, niin se on vain siedettävä, koska vaihtoehtoa ei ole. Meillä lapset tietyssä iässä uhkasivat lähteä kotiin äidin luo, kun ei mennyt mieliksi. Heille todettiin aina vaan tiukasti, että tällaista vaihtoehtoa ei ole. Ja kun tuo uhmaikä meni ohi, niin lapset ovat olleet meillä erittäin mielellään ja nyt jo tajuavat, miten arvokasta on, että isäkin haluaa heidät luokseen. Vaikka joskus olisikin tylsää.
entisellä siipallani oli pieni lapsi edellisestä suhteesta. Poika oli minulle kuin oma, vaikka olikin luonamme vain joka toinen vkl. Rakastin poikaa siinä missä miestänikin.