Turtuuko yksinäisyyteen?

Itsepuolustusmekanismi. Olet sammuttanut tunteesi, eli itsesi, suojellaksesi itseäsi asioilta, jotka aiheuttavat pahan olon. Jos et halua olla "tunnekuollut", niin jotain pitäisi tehdä ja avata nuo tunteettomuutta aiheuttavat lukot. Eli sun kohdalla pitäisi päästä yksinäisyydestä eroon. Helpommin sanottu kuin tehty.

Mulle lomat ovat kaikkein pahinta. Silloin aina huomaa miten yksinäinen sitä on ja miten heikosti on aitoja kavereita. Ei ole ketään kuka lähtee mihinkään. Kun kysyy jotain ulos, on hänellä muuta tekemistä. Silloin huomaan ettei koulukaverit ole niitä aitoja ystäviä ja miten paljon enemmän sitä olisi tekemistä, jos olisi omia lapsia.

Voi kunpa turtuisikin. Yksinäisyys on jatkuvasti päällä oleva tunne. Vaikka kuinka olen mielessäni jo luovuttanut, siltikään ei yksinäisyyden tunne kaikkine liitännäisineen ole mihinkään ole kadonnut.
Kurja sanoa, mutta oikeastaan en enää muuta tee kuin odotan muistisairautta. Sitten kait ei enää ole väliä onko ketään missään.
Yksinäisyys sinällään ja sen mukanaan tuoma masennus ja ahdistuneisuushan ovat riskitekijöitä muistisairauksille.
Ei edes pelota. Odotan vaan että vintti pimenee. Toivottavasti se sitten on oikestikin itselle niin armollinen tila kuin miksi sitä kuvataan. Läheisiähän minulla ei ole kärsimässä, tapahtuipa minulle sitten mitä tahansa.

Minä en halua turtua mihinkään. Siispä vapaa-aikanani olen alkanut kirjoittamaan. Tuntui, että jotain luovaa täytyy tehdä, saada aivoille ihan uudenlaista tekemistä. Kirjoittelen tarinoita pöytälaatikkoon, en edes ajattele mitään lukijakuntaa, jolle kirjoitan, kunhan vaan kirjoittelen. Omaksi iloksi. Ja koska se on kivaa. :) Kuvailla, kuvitella, muodostaa lauseita, ilmentää tilanteita, tuntemuksia, ajatuksia, henkilöitä.... Joku toinen maalaa, joku säveltelee, joku ratkoo ristisanatehtäviä ja sudokuja, minä kirjoitan.

Joskus on hankalia aikoja. Ihmisellä.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/08/27/spede-ja-eemeli-syvahaastattelussa

Kyllä turtuu ja mukavasti.

Olen oppinut nauttimaan tästä kun lakkasin murehtimasta että jäänkö loppuelämäkseni yksin. Ennen murehtisin sitä ja yritin olla olematta yksinäinen ja nyt menee itseasiassa paremmin. Ei tarvitse miettiä pitävätkö ihmiset minusta ja siten pystyn olla rennompi muiden kanssa. Enemmän aitoa vuorovaikutuata on parempi kuin paljon väkinäistä

Valitettavasti kyllä. Ikinä tosin ei kannata luovuttaa jos jotain haluaa

Tokihan sitä tottuu :) Itse kärsin yksinäisyydestä viimeksi 20 vuotiaana. Nykyisinpä melkein kääntynyt siihen että sosiaaliset tilanteen ne ahistaa enemmän, esim. työpaikalla. Vain todelliset ystävät, pari kaveria ja siskoni on semmoiset joiden seurassa todellakin viihdyn.

Turtuu kyllä kun jo useita vuosia yksinäisyyttä takana, mutta kyllä se vaan raskasta on.

Jotenkin tunnistan myös itseni näistä keskusteluista,vaikka olen mies( useimmat tämän keskustelun puhujista ilmeisesti kuitenkin naisia). Pohjia sen enempää käymättä läpi alkaa oma 13 vuoden parisuhde vetelemään viimisiä. Olen jo pitkään kärsinyt ns.ystävien puutteesta, tosin suuri osuus on ollut kyllä itselläkin koska elämänkulku on jotenkin vain kivettänyt tunteet, ja ei jaksaisi olla mistään innostunut,tai kenestäkään,tai kenenkään ongelmista,tai parisuhde asioista. Jotenkin vain kääntänyt itsensä ns. Safe your self moodin päälle. En ole hirveästi ollut tekemisissä vanhempieni kanssa sen jälkeen kun 25 vuotta sitten muutin kotoa pois,tuntuu jotenkin että eiköhän he ole jo osansa tehneet meikäläisen hyväksi, ja antaa heidän olla rauhassa. Kaveripiiri koostuu lähinnä(kaikki) perheellisistä joita ei viitsi vaivata hirveän usein. Nyt kun Vaimokin on pitänyt mykkäkoulua jo puolivuotta, olen tästä eroamisesta suurimmaksi osaksi jotenkin jopa helpottunut. Mutta yksinäisyys vaivaa joka mutkassa. Yleensä kavereiden kohtaaminen rajoittuu joko johonkin ryyppäjäisiin tai veneilyyn saaressa,kerran kesässä mutta se on siinä. Ei oikein niitäkään jaksais. Kai se vaan on tajuttava että tässä iässä on joku suvanto vaihe kaveri porukassa, ja se joko tasaantuu iän myötä,tai ei. En tiedä......helvettiäkö tässä valitan kun muilla varmaan asiat hemmetin paljon huonommin,mut tuli nyt mieleen.

Jatkuessaan samatkin tunteet muutuvat.
Hankin kolme harrastusta yhtä vedän itse, sitä olen vetänyt nyt seitsemän vuotta ryhmässä on pysynyt samat ihmiset joten eiköhän se täytä tarpeensa.

Minä eritelisin kokemuksen yksinäisyys ja toivottomuus. Toivottomuus on tappavaa yksinäisyys on mahdollisuus muuttaa haluamaansa suuntaa asiaa.

Se mitä tai minkä kokee yksinäisyytenä on uudelleen määriteltävissä.

Ihmiset ympärillä ovat moninaisia.
H1 mikään asia ei mene hänen ylitseen kuka tai mista tahansa alkaa puhumaan H1 napaa aiheen, puhuu siihen omat kokemuksensa ja vieritää asian kuin lumipallon kauas kauas... [aloittaja ehkä saa haukkoa henkeää kun piti puhua muusta.]
H2 Kertoo perheestään kaiken mahdollisen ja mahdotoman mutta ei kuuntele sanaakaan jos kuvittelet puhumisen olevan vuoroin vieraissa voit odotelle vaikka nyt kolmevuotta...
H3 kuulee asiat, mutta ne muuttuvat eriskummallisiksi ja moni tapahtuma saa voita nokkaan ja siivet sivulle {tulee hyväksi käytetty olo}
H4 hänen elämänsä on onnellista loistavaa ja hän saa kaiken mitä vain oivalttaa toivoa. Varo kertomasta ikäviä tai surullisia asioita niistä tulee viihdenumero jossa H4 loistaa onnellaan ja toiviedensa täyttymyksellä.

Aina voi jatkaa matkaa, jos väsytää voi moikata liikkeessä. Kukaan heistä H1-4 ei koe tai huomaa minkään puutuvan tai yhteyden olevan onttoa tai köyhää. Eikä heidän 'ystävyytensä' koskaa lopu.