Kunpa näkisimme lähimmäisissämme Kristuksen kasvot
Kun Spotifystani soi Chopin ja korjaan samalla syksyn ensimmäisiä kokeita, minulla on sohvallani turvallinen olo. Kun avaan verkkolehden ja katson otsikoita pakolaisten tulosta Suomeen ja muualle Eurooppaan, minulle tulee huolestunut olo. Ei siksi, että pakolaiset sinänsä minulle aiheuttaisivat huolta, mutta epätoivon laajuus saa oloni epävarmaksi.
Viime päivien aikana olen sekä kuullut että lukenut useamman kerran ihmisten mietteitä pakolaiskysymyksestä. Tässä esimerkkinä kaksi tapausta. Ensimmäinen on pätkä keskustelutilanteesta. Eräs keskusteluun osallistunut kertoi, miten joku hänen tuntemansa ihminen oli kohdannut joukon maahanmuuttajanuoria. Tilanne oli ollut ikävä ja tämä kantasuomalainen henkilö oli kokenut tulleensa tilanteessa epäasiallisesti kohdelluksi.
Keskustelukumppaneissani heräsi huolensekainen kysymys: mitä jatkossa tulee tapahtumaan? Tapahtuuko jotakin ikävää, kun ulkomaalaistaustaisen väestön osuus lisääntyy lähellämme? Minä olin hiljaa. En sanonut ääneen sitä, mitä ajattelin mielessäni. Että tapaus oli ikävä, mutta se oli esimerkki nuorten huonosta käytöksestä eikä johtunut siitä, että he ovat eri kulttuurista kotoisin.
Toinen esimerkki löytyy somesta. Siellä Facebook-kaveri linkitti omille sivuilleen maahanmuuttoon liittyvän, suurta huomiota maailmalla saaneen uutisen. Tämä neutraali linkitys herätti keskustelua, jonka kannanottoja luin sydän kylmänä: mitä jos me kaikki ajattelisimme noin? Pakolaisten tulo lähelle aiheuttaa joissakin ihmisissä torjuntareaktion, jossa ”ne” nähdään pelottavina muukalaisina, jotka ”tuovat mukanaan tauteja ja rikollisuutta”.
Minussa herää monia tunteita: suuttumusta, surua, ahdistusta, levottomuutta, pelkoa… Olen vihainen keskustelijoille siitä, että he mielestäni tuomitsevat pakolaisina maahan saapuvat ihmiset ennakkoluuloisesti. Pelkään, että tällaiset aggressiiviset ilmaukset somessa ovat viesti siitä, että näitä hädän keskeltä saapuneita ei haluta tai pystytä näkemään avuntarvitsijoina. Että he joutuvat kohtaamaan täällä toisenlaisen, mutta yhtä pelottavan maailman. Pelottavan siksi, että kun heidät nähdään uhkana, heitä kohdellaan kuin uhkaa. Ahdistun, kun tajuan, että ollakseni vastuuntuntoinen minun pitäisi ottaa osaa keskusteluun.
Mutta en tee niin. Molemmissa tapauksissa olen tehnyt itse kristittynä väärin: olen sulkenut silmäni, kun jotakin kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Kummassakaan tapauksessa ei aiheutettu mielipahaa kenellekään nimetylle henkilölle. Eiväthän nämä ihmiset, joihin epäilykset, epäluulo ja jopa viha kohdistuivat, tiedä sitä itse. Mutta kun asetan itseni sen kysymyksen eteen, mitä olisin voinut tehdä toisin, tiedän vastauksen.
Onneksi somessakin on julkaistu myös monia kirjoituksia, joissa muistutetaan velvollisuudestamme auttaa hädässä olevia. Tarvitsemme enemmän lähimmäisenrakkautta. Sellaista, joka ylittää pelon, jota jonkin asian vieraus meissä saattaa aiheuttaa. Kunpa minä ja sinä siis näkisimme Kristuksen kasvot myös niissä lähimmäisissämme, jotka tuntuvat meistä vierailta ja pelottavilta ja jotka ovat saattaneet aiheuttaa meille vaikeita hetkiä.
Kun Spotifystani soi Chopin ja korjaan samalla syksyn ensimmäisiä kokeita, minulla on sohvallani turvallinen olo. Kun avaan verkkolehden ja katson otsikoita pakolaisten tulosta Suomeen ja muualle Eurooppaan, minulle tulee huolestunut olo. Ei siksi, että pakolaiset sinänsä minulle aiheuttaisivat huolta, mutta epätoivon laajuus saa oloni epävarmaksi.
Viime päivien aikana olen sekä kuullut että lukenut useamman kerran ihmisten mietteitä pakolaiskysymyksestä. Tässä esimerkkinä kaksi tapausta. Ensimmäinen on pätkä keskustelutilanteesta. Eräs keskusteluun osallistunut kertoi, miten joku hänen tuntemansa ihminen oli kohdannut joukon maahanmuuttajanuoria. Tilanne oli ollut ikävä ja tämä kantasuomalainen henkilö oli kokenut tulleensa tilanteessa epäasiallisesti kohdelluksi.
Keskustelukumppaneissani heräsi huolensekainen kysymys: mitä jatkossa tulee tapahtumaan? Tapahtuuko jotakin ikävää, kun ulkomaalaistaustaisen väestön osuus lisääntyy lähellämme? Minä olin hiljaa. En sanonut ääneen sitä, mitä ajattelin mielessäni. Että tapaus oli ikävä, mutta se oli esimerkki nuorten huonosta käytöksestä eikä johtunut siitä, että he ovat eri kulttuurista kotoisin.
Toinen esimerkki löytyy somesta. Siellä Facebook-kaveri linkitti omille sivuilleen maahanmuuttoon liittyvän, suurta huomiota maailmalla saaneen uutisen. Tämä neutraali linkitys herätti keskustelua, jonka kannanottoja luin sydän kylmänä: mitä jos me kaikki ajattelisimme noin? Pakolaisten tulo lähelle aiheuttaa joissakin ihmisissä torjuntareaktion, jossa ”ne” nähdään pelottavina muukalaisina, jotka ”tuovat mukanaan tauteja ja rikollisuutta”.
Minussa herää monia tunteita: suuttumusta, surua, ahdistusta, levottomuutta, pelkoa… Olen vihainen keskustelijoille siitä, että he mielestäni tuomitsevat pakolaisina maahan saapuvat ihmiset ennakkoluuloisesti. Pelkään, että tällaiset aggressiiviset ilmaukset somessa ovat viesti siitä, että näitä hädän keskeltä saapuneita ei haluta tai pystytä näkemään avuntarvitsijoina. Että he joutuvat kohtaamaan täällä toisenlaisen, mutta yhtä pelottavan maailman. Pelottavan siksi, että kun heidät nähdään uhkana, heitä kohdellaan kuin uhkaa. Ahdistun, kun tajuan, että ollakseni vastuuntuntoinen minun pitäisi ottaa osaa keskusteluun.
Mutta en tee niin. Molemmissa tapauksissa olen tehnyt itse kristittynä väärin: olen sulkenut silmäni, kun jotakin kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Kummassakaan tapauksessa ei aiheutettu mielipahaa kenellekään nimetylle henkilölle. Eiväthän nämä ihmiset, joihin epäilykset, epäluulo ja jopa viha kohdistuivat, tiedä sitä itse. Mutta kun asetan itseni sen kysymyksen eteen, mitä olisin voinut tehdä toisin, tiedän vastauksen.
Onneksi somessakin on julkaistu myös monia kirjoituksia, joissa muistutetaan velvollisuudestamme auttaa hädässä olevia. Tarvitsemme enemmän lähimmäisenrakkautta. Sellaista, joka ylittää pelon, jota jonkin asian vieraus meissä saattaa aiheuttaa. Kunpa minä ja sinä siis näkisimme Kristuksen kasvot myös niissä lähimmäisissämme, jotka tuntuvat meistä vierailta ja pelottavilta ja jotka ovat saattaneet aiheuttaa meille vaikeita hetkiä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
näinkin... Silloin ajateltiin näin, kun maahantunkeutujaruljanssi alkoi. Sitten selvisi, että nämä maahamme rynnineet nuoret miehet ovat sotilaskarkureita, jotka ovat jättäneet vaimonsa ja tyttöystävänsä ja lapsensa hätää kärsimään kotimaahansa ja paenneet itse turvaan. Saastoja ja paskakasojahan he ovat, jotka täällä haluavat raiskata teinityttöjämme. Heidän mielestään me olemme vääräuskoisia, joita he "oikeauskoisina" saavat kohdella niin kuin haluavat. Ulos maasta moiset saastat!