Beauty Has Come

Tarina ei ole mitenkään yli-eroottinen, mutta sitäkin kauniimpi. Tarina on pelkkää fiktiota, ja toivon tätä luettavaksi ihmisille, jotka arvostavat enemmän kauneutta kuin seksiä.

Author: Lunaris
Name: Beauty Has Come
Song: Timo Kotipelto - Beauty Has Come (englanniksi kirjoitetut pätkät ovat laulunsanoja)
Rating: R (Ei suositella alaikäisille)
Genre: Romance, Angst
Paring: Anonyymit hahmot
Summary: Unet vievät meidät pois tästä maailmasta.
Comments: Pyydän.

***

Beauty Has Come

Ensin taivaalta tipahti vain muutama pisara, joka minuutti minuutin jälkeen yltyi rankkasateeksi. Säätiedotus ei ollut luvannut mitään tällaista moneen päivään, mutta silti kylmä vesi huuhtoi monen ihmisen takkeja jättäen ne kosteiksi, ja täysin valmiiksi heitettäväksi saunaan kuivumaan.
   Nuori mies käveli pitkin katua rauhallisesti. Hänen pitkävartiset buutsinsa läikäyttelivät maahan voimakkaasti satavaa vettä ympärilleen, ja tuo vesi kasteli hänen mustien housujensa lahkeet. Musta nahkatakki nostettuna päänsä suojaksi mies vilkaisi erään pimeän talon ikkunoita portilla, ja kääntyi sitten talon pihalle, kulkien kohti ovea. Pihakivetyksen raoista pilkistävä ruoho litistyi osittain hänen jalkojensa alla, mutta nousi pian entistä ehompana pystyyn ja jatkoi kasvuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kastemadot myllersivät pitkin ja poikin ruohossa, yrittäen päästä mullan suojiin nahkakenkien tieltä.
   Mutta mies ei katsonut noita pieniä yksityiskohtia talon pihalla nostaessaan vyöltään ketjusta avaimen, jonka hän tunki ovessa seisovaan lukkoon ja väänsi. Ovi aukesi naksahtaen hänen edessään ulospäin ja mies astui sisälle juuri ennen kuin taivas alkoi halkeilla ja jyrähdellä, ennustaen seuraavaksi yöksi myrskyä.
   Päästyään pois kastumasta, pois kylmästä ja jäätävästä ulkoilmasta, mies heitti nahkatakkinsa naulakkoon ja paljasti tyhjille seinille pitkät, vaaleanruskeat hiuksensa, jotka olivat latvoista märät sateen ansiosta. Auki jätetty televisio rätisi, ja enteili lumisadetta pariksi päiväksi. Mies murahti hiljaa ja sulki televisionsa, istuen kuitenkin sohvalle ja ottaen siinä kenkänsä pois jaloistaan. Kengät tipahtivat kopsahtaen lattiaan ja mies otti mukavamman asennon sohvalla, käpertyen selkänojaa vasten lämpöä hakemaan. Valoja hän ei ollut sytyttänyt. Hän ei viitsinyt. Miksi turhaan kuluttaa sähköä, kun valot katkeaisivat kohta muutenkin? Mies huomasikin asian pian, kun television takaa ikkunasta näkyvässä naapuritalossa valot välkähtelivät hetken aikaa, ja sammuivat sitten. Mies sulki silmänsä hetkeksi.
   Hän oli jo menettänyt kaiken, millä olisi väliä. Muutettuaan toiselle paikkakunnalle kaikki oli jäänyt taakse, hänen sydäntään myöten. Entisaikojen tyttöystävä ei enää ottanut yhteyttä, vanhemmat olivat alunperinkin vihanneet poikaansa, ja nyt kun vielä hiukan armollisempi äiti oli heittänyt henkensä, tämä nuori mies ei enää kestänyt. Hän oli saanut tarpeeksensa lapsuusajan isästään, joka oli hakannut poikansa sairaalakuntoon, ja jättänyt tämän virumaan nurkkaan kylmään, vain T-paita ja alushousut jalassaan. Tästä viisastuneena poika oli jo viidentoista vuoden iässä alkanut käymään salilla kohentamassa kuntoaan, tietysti salaa isältään. Hän oli jo kaksikymppisenä valmis kohtaamaan miehen, jota muut kutsuivat hänen isäkseen, mutta joka olikin vain kaksinaamainen hirviö, lapsensa pahoinpitelijä. Mies kosti kertaheitolla jok’ikisen lyönnin jonka oli lapsena saanut. Hän kosti jokaisen nahkavyön sivalluksen, ja jokaisen tappouhkauksen. Hän myönsi hakanneensa miehen, jota kutsuttiin hänen isäkseen. Mutta kunniakkaana ihmisenä hän oli sentään kutsunut isälleen ambulanssin tämän jälkeen, ja poistunut paikalta ennen auton saapumista…
   …Ja muuttanut tänne. Kymmenen vuotta hän oli istunut pienessä asunnossa, joka käsitti olohuoneen, keittiön ja ruokahuoneen yhdistelmän, yhden makuuhuoneen ja kylpyhuoneen. Siis aivan tarpeeksi poikamiehelle, joka vältti seuraa kuin ruttoa.


Life can't be measured in gold
But in the feelings that you hold
With all your hopes and all your fears
There's so much to share

   
Mies muisti sen ainoan naisen, johon hän oli koskaan ollut rakastunut. Naisen, jonka silmiin hän olisi voinut sukeltaa, syvälle… mahdollisimman syvälle… pois tästä maailmasta. Hän ei koskaan tiennyt, minkä väriset tuon naisen silmät olivat, aivan kuin ne olisivat jokaisella kerralla vaihtaneet väriä, ja silti pysyneet samanlaisina, mutta ne silmät olivat kauneimmat, mitkä hän oli koskaan nähnyt.   
   Ja sen naisen hiukset. Ne loimusivat, liikkuivat ja heilahtelivat, vaikkei edes tuullut. Mies oli varma, että niihin hiuksiin oli sidottu itse tuuli. Ne hiukset olivat ilmavirran ruumiillistuma, eikä mies siltikään ollut varma, olivatko ne edes ruumiillistuma. Kenties vain ilmentymä kuvaisi niitä paremmin. Ne olivat tummat, ja samalla vaaleat. Ne olivat… tuulen väriset. Ja tuuli, toisin kuin kuvitellaan, ei ole läpinäkyvä. Kaikella on jokin väri.


She always let her beauty shine
It was something so divine
I could lose myself in her eyes
and the wind in her hair


Kirkkaansiniset silmät sulkeutuivat. Voimakas, nuori ja jäntevä vartalo rentoutui ja ainokainen vaalea suortuva tipahti kauniille, mutta miehekkäille kasvoille. Hiljainen, hyvin hiljainen hengitys täytti huoneen.

   Nuori, kaunis nainen otti kiinni miehen kädestä ja johdatti tätä pitkin väritöntä maailmaa, missä millään ei ollut muotoa, ja jossa kaikki oli niin kaunista. Naisen hiukset hulmusivat kuin olisi ollut tuulinen sää, mutta mies ei huomannut minkäänlaista ilman liikettä kasvoillaan. Vaikka nainen käänsi välillä selkänsä miehelle johdattaessaan tätä läpi heidän oman maailmansa, hän tunsi aina, kuinka tuo kaunis neito katsoi häntä silmiin, syvälle silmiin, tuntien hänen jokaisen ajatuksensa, jokaisen syvimmän unelmansa.
   Maisema, jota ei itse asiassa ollut, tuntui kaartuvan ylöspäin, kuin kukkulalle, ja eräässä kohtaa oli suuri, tumma hahmo, jonka loi tyhjyyteen jonkinlaisen varjon.
   Ihmiset ajattelevat, että tyhjyys ei ole mitään. Sitähän nimikin kuvaa. Mutta mies, ja hänen ainoa todellinen rakastettunsa olivat tajunneet, että tyhjyys oli jotain paljon enemmän. Tyhjyys oli kaikkea, ja erityisesti: Se oli kauneutta. Tyhjyydessä kaikki tuntui muokkautuvan omien silmien mukaan, eikä tarvinnut ajatella loogisuutta. Ei tarvinnut ajatella, että koira on koira, eikä sille voi mitään. Että siitä koirasta ei muka saisi vaikka lautasellista loistavaa ruokaa. Tyhjyydessä mistä tahansa sai mitä tahansa ilman minkäänlaisia sääntöjä asioista. Täällä oli mahdollista ihan mikä vain.
   Mutta mies oli jo saanut kaiken, minkä halusi mahdolliseksi. Hän tunsi, kuinka hänen vierellään nainen laskeutui polvilleen jonkin päälle, millä ei ollut hahmoa, mutta mies ajatteli sen olevan jonkinlainen taso… kuten vaikkapa maa. Hän istui rakkaansa viereen ja he katsoivat toisiaan silmiin ymmärtäen, syyttämättä mistään. Ja kun naisen pehmeät, lumoavalta maistuvat huulet painuivat miehen omille huulille, jo pelkkä tyhjyyskin tuntui katoavan. Jäljelle jäivät tunteet. Ne loivat miehen ympärille entistä ihanampaa maailmaa, mitä kauemmin tuo suudelma kesti. Varjot siirtyivät paikasta toiseen. Ne tanssivat tämän parin ympärillä ja saivat heidät tuntemaan toisensa ainoiksi tässä maailmassa. Ja tosiasiassa se olikin niin. He olivat tässä maailmassa vain kahdestaan. Tämä todella oli heidän oma salainen paikkansa.
   Kun suudelma päättyi, tai ei, se ei päättynyt, se jatkui niin pitkään että se vain haihtui, ihanalla tavalla, nainen katsoi taas miestä silmiin ja painoi hennon päänsä tuon olkapäätä vasten. Nainen kuiski sanoja, jotka mies tunnisti. Hän ymmärsi sanat, niiden tarkoituksen ja äänenpainon, mutta mies ei koskaan olisi pystynyt kirjoittamaan niitä paperille. Hän ei pystynyt siihen. Ne sanat eivät koostuneet tämän maailman kirjaimista ja äänteistä. Ne olivat rakastavaisten omaa kieltä, jota kukaan muu ei ymmärtänyt. Ne sanat saivat kyyneleet virtaamaan miehen poskille. Hän ei ollut itkenyt sen jälkeen, kun hänen äitinsä kuoli… eikä hän silloinkaan itkenyt kuten nyt. Eikä hän välttämättä tehnyt edes sitä. Kyyneleet vain valuivat hänen poskilleen, mutta hän hymyili.
   Nainen kertoi hänelle toivosta. Syvästä uskosta tulevaan ja unelmiin. Ja hän kertoi rakkaudesta. Ei sellaisesta rakkaudesta, minkä keskellä muut ihmiset elivät, vaan siitä, mitä mies ja nainen tunsivat toisiaan kohtaan tässä maailmassa, jossa kaikki oli päinvastaista kuin siinä maailmassa, missä muut elivät.


She comes to me in my dream
More beautiful than I've ever seen
And whispers words of love and hope
Into my ear

   Tuntui kuluneen ikuisuus, kun nainen ja mies nousivat maailmastaan seisomaan. Nainen sulki rakastettunsa hellään syleilyyn ja kuiskasi tälle, että hänen pitäisi nyt lähteä. Hän sanoi sen niin pehmeästi ja rauhallisesti, että mies luuli jo uskovansa. Ne sanat eivät olleet onnelliset eivätkä surulliset. Mies tajusi niiden sanojen itsestäänselvyyden vasta, kun nainen oli ne jo sanonut. Hän ei ollut varma, sanoiko nainen sanansa itselleen, vai hänelle, niin lujasti oli tuo neito häneen ripustautunut. Mies piti kiinni naisesta, ja kuiskasi tälle ensimmäiset sanansa: ”Älä mene.” Nainen katsoi miestä silmillään, joiden ilme ei kertonut mitään tarkkaa, vain rakkautta. Nainen vakuutti, että hän haluaisi jäädä, mutta ei voinut. Hänen täytyi päästää rakkaansa menemään.
   Yksinäinen kyynel valui naisen helmenvalkeaa poskea pitkin, ennen kuin hän katosi pehmeiden äänien suhinaan.
   Ja mies näki edessään tutun ikkunan, sekä sekaisen olohuoneen, josta hän oli juuri paennut… ja palannut liian pian.


I don't want her to go away
She tells me she would like to stay
As I see her wipe away a lonely tear


Aamun hämy lankesi huoneeseen, jonne mies oli nukahtanut. Hän ei nähnyt jälkeäkään naisesta, eikä hänellä ollut minkäänlaista tämän maailman muistoa tuosta kauniista neidosta. Vain kyyneleet hänen omilla poskillaan kertoivat, että tuo nainen oli hänelle olemassa hyvin voimakkaasti. Miehen ei tarvinnut tietää naisen nimeä, sillä ei ollut ketään muuta, jota hän olisi kutsunut. Nainen oli hänelle yksinkertaisen kauniilla tavalla rakastettu. Se ainoa ihminen, jota hän pystyisi rakastamaan.    Mutta tuo nainen ei ollut tässä maailmassa. Hän oli olemassa vain siellä, mihin mies sukelsi pakoon todellisuutta. Ui kauas tiedosta, että hänellä ei ollut mitään jäljellä. Eikä mies ikinä haluaisi tuon naisen lähtevän luotaan, sillä jos hän lähtisi, se olisi liian pian.
   Nuoren neidon kasvot olivat poltettu hänen sydämeensä, ja minne hän menikin, ne hymyilivät hänelle, muistuttaen toivosta ja rakkaudesta, siitä maailmasta, mihin mies voisi koska tahansa paeta. Aika ei voisi haalistaa noita kasvoja koskaan pois.


Time cannot take away her grace
I can still see her face
It's been carved in my heart, buried deep


   Mies ei koskaan jaksanut odottaa yöhön asti. Hän istui suurimman osan ajastaan kotonaan, sohvalla, odottaen unen saapumista. Mies toivoi jokaisella kerralla, että uni ottaisi hänet lopullisesti tuohon paratiisiin, jossa hän vietti aikansa kauneimman naisen kanssa, jonka hän oli ikinä nähnyt.
   Yö saapui aina, ja sen mukana saapui unikin. Ja unen mukana saapui kahden rakastavaisen oma maailma, heidän oma paratiisinsa. Mies ei ollut varma, oliko tuo nainen koskaan olemassa siinä maailmassa, missä hän päivät eli. Sillä ei koskaan ollut väliä, kun hän oli naisen seurassa täällä, mutta kun hän palasi siihen kurjuuteen, missä asui, hän halusi aina naisen olevan vierellään. Aina tuntiessaan naisen lämpimän, pehmeän ihon itseään vasten, mies tunsi halua ottaa vaikka pakosta tuo nainen mukaan sinne, missä hän asui. Se olisi kuitenkin aivan liian kamala paikka noin kauniille olennolle, joka tuntui hennolta kuin kuurankukka ikkunassa ensimmäisten pakkasten aikaan.
   Maailma antoi miehen tehdä mitä hän halusi, koska kaikki sovellettiin kummankin unelmien mukaan. Nainen katsoi häntä aina ymmärtäväisesti silmiin ja hymyili aina yhtä rakastavasti, syyttämättä miestä yhdestäkään tämän teosta. Niitä tekoja ei oltu tehty täällä. Niitä ei tehty naisen edessä. Mikään niistä teoista ei koskettanut täällä. Yksikään ajatus ei ollut kielletty, mutta miehestä tuntui aina siltä, kuin tästä maailmasta olisi puuttunut sanat. Hän oli kerran sanonut kaksi sanaa ääneen… eikä tiennyt edes, kuuliko nainen koskaan hänen puhettaan. Nainen ei ikinä puhunut, ei siten miten maailmassa, jossa mies eli, puhuttiin. Nainen vain… kertoi hänelle asioita. Ei puhumalla, mutta silti hän kertoi. Hän kertoi miehelle usein rakkaudestaan. Hän kertoi asioista, jotka tunnettiin siellä, mistä mies tuli, pelkkinä tarinoina. Täällä, kun mies kuunteli ne tuon naisen huulilta, ne olivat tosiasioita. Ihmeellisiä, mutta todellisia. Hän ei hetkeäkään epäillyt uskoa jokaista rakkaudesta ja toivosta kertovaa sanaa.
   Rakastavaisten maailmasta tuli yö yöltä ihanampi, ja miehelle todellisempi. Hän tunsi viettäneensä siellä enemmän aikaa, kuin koskaan siinä todellisuudessa, jonka hän oli ennen tuntenut. Tässä maailmassa hän tunsi olonsa vapaaksi, vapaaksi rakastaa ainoaa naista, joka hänelle oli olemassa.
   
   Kosketus… niin hellä mutta silti palava. Kosketus kulki pitkin naisen hiuksia tuon olkapäälle, tutkien ensikertaa tarkemmin tätä naista, jonka silmät hyväksyivät jokaisen liikkeen, jonka mies teki. Valkoinen, ohut leninki, joka naisen vartaloa suojasi aina, kun mies palasi heidän maailmaansa, väistyi kuin itsestään hellien sormien kosketuksen tieltä, paljastaen ensin kapeat, mutta silti niin kauniit hartiat. Mies kosketti tuota helmiäisen valkoista ihoa kuin ohuinta lasia, kuin herkintä, ja kallisarvoisinta posliinia. Pitkät hiukset lakkasivat hulmuamasta, kerrankin, ja ne laskeutuivat naisen olkapäille luoden viattoman ja puhtaan vaikutelman, joka silti veti puoleensa voimakkaasti.
   Varovasti, kuin peläten rikkovansa jotain, mies tuli lähemmäs ja painoi huulensa naisen pehmeälle kaulalle, hyväillen hellästi. Nainen ei osoittanut minkäänlaista fyysistä nautintoa, mutta mies tiesi tuon tuntevan mielihyvää. Sitä ei huomannut, sitä eivät muut olisi tajunneet, mutta mies vain tiesi sen. Leninki väistyi enemmän, mitä alemmas miehen varovaiset suudelmat jatkuivat, aina tuon kapeille, vaaleille reisille asti.
Ensimmäisen kerran nainen osoitti jonkinlaista fyysistä huomiota laskiessaan kätensä miehen niskalle, sanattomasti anellen enemmän, ilman ääntä pyytäen tältä lisää. Sen kosketuksen, ja hänen mieleensä valuvien ajatusten takia mies uskoi entistä voimakkaammin, että tuo nainen oli todella olemassa, eikä pelkästään täällä. Hän toivoi sen olevan totta painaessaan hellän suudelman naisen vatsalle. Sinisten silmien katse nousi ylemmäs, kohdaten silmät, joiden väriä ei pystynyt määrittämään, ei sanoin, ei kirjoitetuin eikä puhutuin, ne vain tiesi. Se katse myöntyi miehelle, nyökkäsi liikahtamatta, ja kapeiden, hentojen huulien hymy rohkaisi eteenpäin.
Mies nousi, hän suoristautui ja veti hitaasti, kuitenkin niin sulavasti paitansa päänsä ylitse, tiputtaen sen maahan. Samalla tavalla lähtivät muut vaatteet, joskin aina, kun mies otti uuden vaatteen pois, hän tunsi, ettei niitä koskaan olisi ollutkaan. Laskeutuessaan takaisin istumaan, ilman sanoja kumpikin ymmärsi mitä tehdä. He vain katsoivat toisiaan silmiin, ja naisen avustuksella mies nosti tuon syliinsä, painautuen hitaasti, erittäin hellästi nuoren neidon sisään. Kumpikaan ei sanonut mitään. Mies tunsi syvää mielihyvää pidellessään hellästi naista sylissään, kädet tuon uumalle laskettuna. Hän ei tuntenut kuumuutta, eikä kylmyyttä. Suru oli poissa. Nainen hymyili hänelle ja painoi päänsä miehen rintakehää vasten, kertoen tälle jälleen asioita, nyt mielihyvästä ja rakastavasta nautinnosta. Mieskin hymyili. Hän laski poskensa naisen hiuksiin ja sulki silmänsä.


I just wait until the night
When she and I unite


   Herättyään mies huomasi nukkuneensa pidempään kuin yleensä. Jopa pidempään kuin olisi terveellistä. Liian pitkään. Hän alkoi tajuta, että hänen mielensä ja ruumiinsa olisi joka yö aina vaikeampi palata todellisuuteen. Tuo nainen piti häntä rakastavassa otteessaan. Mies nousi istumaan sängylle ja nosti sohvatyynyn syliinsä, pidellen sitä kuten oli unessa pidellyt naista; lähellä itseään. Hänen poskelleen valui kyyneleitä kun hän tajusi asian todellisen luonteen: Nainen olisi hänen niin kauan, kuin hän nukkuisi.


She will be all mine as long as I'm asleep

***