Kyllä minäkin...

Minullakin on ollut joskus masennus, olin ihan pohjalla ja halusin kuolla. Niiltä ajoilta en paljoa muista muuta, kun yhden kohtauksen. Olin tuntenu viikkoja oloni niin petetyksi että halusin kuolla, ettei kenenkään tarvitsisi satuttaa minua enää ikinä. Olin niin vihoissani että olin tarttunut veitseen, jolla olin jalkani täyteen purkanut vihaani ihmisiä kohtaan. Makasin vessan lattialla veressä ja mietin että nyt se on menoa, jos en mä nyt nouse ja kohtaa sitä että mulla on huono olla, en pääse ikinä pois tästä helvetistä. Mä kysyin ääneen itseltäni: Haluanko mä kuolla ja satuttaa läheisiäni? Haluanko mä olla kokematta ensirakkautta ja mummona olemista? Haluanko mä tosiaan näyttää niille ihmisille että olin heikko? Seuraavaksi seison peilin edessä ja tuijotin alipainoista ruumistani, olinko se tosiaan minä? Siitä lähti mun parantuminen ja nyt olen jo pahimman yli. Välillä tekee mieli mennä ja ottaa veitsi tai olla syömättä viikkoja, mutta mietin aina että mitä järkeä? Ei sillä ole mitään väliä mitä muut mietti susta, lopussa vain sinä itse teet päätökset. Niin että elämä koettelee, nyt tämän kokemuksen myötä en ole välittänyt muiden ihmisten mielipiteistä ja elänyt vaan täysillä. Hei masentuneet ihmiset, jos teillä oikeesti hankalaa ei se auta että luette netistä surullisia blogeja ja itkette yksinänne. Ottakaa positiivinen asenne ja päivä kerrallaan hyväksytte itseänne. Ehkä helpommin sanottu kuin tehty mutta mahdotonta se ei ole! <3