Ihan ensin kerrottakoon että minulla on ikää jo 25 ja olen ollut aivan ihanan miehen kanssa yhdessä siitä lähtien kun olin 22. Olemme olleet jo jonkin aikaa kihloissa ja yhteisessä asunnossa.
Vauvakuume nostaa päätään, olen mielestäni elämäni taittokohdassa eli minun urani voi nyt jäädä hetkeksi jäähylle ja olisi hyvä aika ottaa vastaan haikara, jos sellainen on tullakseen. Ja mikä upeinta; myös rakkaani on samaa mieltä eli hän on toivonut lasta jo suhteen alusta asti.
Kaikki näyttäisi muuten olevan OK, mutta tulevaa raskautta haraa vastaan omat vanhempani. He ovat minulle todella tärkeitä ja pitävät tästä miehestäni erittäin paljon.
Mutta aina kun tulee puhetta lapsista heidän kommenttinsa ovat sellaisia että onneksi meillä ei ole lapsenlapsia (minulla on veli, pari vuotta vanhempi, lapseton omasta tahdostaan) ja meille ei kyllä ikinä mitään kirkuvia pentuja tule hoitoon (viitaten siihen kun tutuille tulee kesäisin yms. lapsenlapset hoidettavaksi).
Samoin jos olen äitini kanssa ostoksilla ja ostelen vaatteita kummilapsilleni, äitini on hyvin vaikea ymmärtää miten olen edes päässyt jonkin lapsen kummiksi tai miksi haluan ostella vauvojen vaatteita. Hän yleensä tuleekin hyllyjen väliin töksäyttämään jotain viitaten siihen että "sinä et tule noita ikinä tarvitsemaan".
Minä en ymmärrä mistä moinen lapsivastaisuus voi johtua. En käytä aineita, en ryyppää, en polta. Olen ollut lapsenakin tunnollinen, ehkä vähän tylsähkö ;-) Olen käynyt kouluja ja ihan OK työpaikassa, samoin mieheni. Minut löytää ennemmin lenkkipolulta ulkoilemasta kuin baarista drinksu lasin kera.
Harmittaa kovin, että suhteeni vanhempiini näyttää romuttuvan lapsihaaveideni vuoksi. Minä en tietenkään voi luopua omista haaveistani vanhempieni vuoksi, mutta on sydäntä särkevää että he vihaavat jotain minulle niin tärkeää. Huumorilla olenkin joskus miettinyt että olenko minä kenties aiheuttanut heille jotakin traumoja ;-) Onko kellään samanlaisia ongelmia tullut vastaan? Miten vanhemmille saisi selitettyä kauniisti, että tämä on minun valintani, ei heidän. Ja että olisi mukava jos suhtautuisivat lapsihankkeisiini edes neutraalisti, jos eivät voi iloita...
Vauvakuume nostaa päätään, olen mielestäni elämäni taittokohdassa eli minun urani voi nyt jäädä hetkeksi jäähylle ja olisi hyvä aika ottaa vastaan haikara, jos sellainen on tullakseen. Ja mikä upeinta; myös rakkaani on samaa mieltä eli hän on toivonut lasta jo suhteen alusta asti.
Kaikki näyttäisi muuten olevan OK, mutta tulevaa raskautta haraa vastaan omat vanhempani. He ovat minulle todella tärkeitä ja pitävät tästä miehestäni erittäin paljon.
Mutta aina kun tulee puhetta lapsista heidän kommenttinsa ovat sellaisia että onneksi meillä ei ole lapsenlapsia (minulla on veli, pari vuotta vanhempi, lapseton omasta tahdostaan) ja meille ei kyllä ikinä mitään kirkuvia pentuja tule hoitoon (viitaten siihen kun tutuille tulee kesäisin yms. lapsenlapset hoidettavaksi).
Samoin jos olen äitini kanssa ostoksilla ja ostelen vaatteita kummilapsilleni, äitini on hyvin vaikea ymmärtää miten olen edes päässyt jonkin lapsen kummiksi tai miksi haluan ostella vauvojen vaatteita. Hän yleensä tuleekin hyllyjen väliin töksäyttämään jotain viitaten siihen että "sinä et tule noita ikinä tarvitsemaan".
Minä en ymmärrä mistä moinen lapsivastaisuus voi johtua. En käytä aineita, en ryyppää, en polta. Olen ollut lapsenakin tunnollinen, ehkä vähän tylsähkö ;-) Olen käynyt kouluja ja ihan OK työpaikassa, samoin mieheni. Minut löytää ennemmin lenkkipolulta ulkoilemasta kuin baarista drinksu lasin kera.
Harmittaa kovin, että suhteeni vanhempiini näyttää romuttuvan lapsihaaveideni vuoksi. Minä en tietenkään voi luopua omista haaveistani vanhempieni vuoksi, mutta on sydäntä särkevää että he vihaavat jotain minulle niin tärkeää. Huumorilla olenkin joskus miettinyt että olenko minä kenties aiheuttanut heille jotakin traumoja ;-) Onko kellään samanlaisia ongelmia tullut vastaan? Miten vanhemmille saisi selitettyä kauniisti, että tämä on minun valintani, ei heidän. Ja että olisi mukava jos suhtautuisivat lapsihankkeisiini edes neutraalisti, jos eivät voi iloita...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Heitäpä kauhistuttaa ajatus iso-vanhemmiksi tulosta. Äitini oli 42 kun siskoni (18)ilmoitti vauvastaan. Muistan vieläkin sen sätkyn minkä äitini sai-hyvä ettei kiivennyt tapeteille. Pelkkä ajatus -mummo- oli syöstä hänet raiteiltaan.
Kysy suoraan, saattaa olla samanlainen juttu taustalla.
Niin...Asumme eri kaupungissa vanhempieni kanssa, eli välimatkaa on runsaasti. Eikä isovanhemmuus koske vanhempiani mitenkään muutoin kuin termillä: olen taloudellisesti ollut itsenäinen jo vuosia ja en todellakaan kiikuta muksuja mummolaan hoitoon. Minä hankin lapset itse ja täten myös vastaan niiden hoidosta mieheni kanssa. Miehen vanhemmat ovat jo odottaneet pitkään, että milloin meille tulee perheenlisäystä ja odottavat jo sitä hetkeä milloin taaperoitä on tiedossa.
Hmm...kaippa se termi "mummo" on aika pelottava :-) Kun vaikka omalle kohdalle ajattelis ;-) Mutta täytyy kai puhua sitten vielä ihan suoraan...vaikkakin luulen että ei siitä järkevää keskustelua saa aikaan, aika selväksi on tullut heidän kanta että ei minusta olisi äidiksi...vaan kun en ole saanut todellakaan selville että miksi...(tässä kun listaan ominaisuuksia, niin en ole väkivaltainenkaan, enkä fyysisesti sairas tai henkisesti...eli ihan normaali nuori ihminen...)
Tuntuu aika kummalliselta! Yleensähän on toisinpäin, vanhemmat kyselevät koko ajan koska on tulossa perheenlisäystä, ja kai te nyt lapsia aiotte hankkia. Minua suorastaan inhotti kun isäni jo teini-iässä vihjaili. Melkeinpä tuli mieleen että ihan siksi en halua lapsia, koska ärsytti niin...
Joka tapauksessa sinun lapsesi ovat sinun oma asiasi, ei isovanhempien. Uskoisin että heilläkin mieli muuttuu kun näkevät lapsesi ja huomaavat ettet ole sysäämässä heitä hoitoon vanhemmillesi. Joillakin vanhemmilla on kumma luottamuspula omiin lapsiinsa, ehkä jotenkin siirtävät omien vanhempiensa asenteita tahtomattaankin. Eipä tuossa auta kuin katsoa miten käy, jos vanhempasi jostain syystä kaihtavat lapsiasi kaikesta huolimatta, syy on silloin vain ja ainoastaan heissä, ei sinussa eikä lapsissa. Itsepä saavat sitten katua että välit eivät ole parhaat mahdolliset.
että jos vanhempasi vain ajattelevat sinuakin vielä heidän omaksi pikkuisekseen ja pelkäävät juuri sitä omaa vanhenemistaan... Ja jos et ole suoraan sanonut vanhemmillesi haluavasi lapsia, niin eivät he välttämättä osaa ajatellakaan sitä asiaa...
En voi uskoa että vanhempasi vihaisivat sinua kun saat lapsia, vaikka tällä hetkellä sinusta tuntuisikin siltä!
Minusta sinun kannattaisi puhua varovasti askel kerrallaan vauvahaaveistasi (esim. kahden kesken äitisi kanssa) ja heittää vain ilmoille ajatuksen omista lapsistasi. Sitten seuraavalla kerralla kertoa, että olette miettineet sopivaa ajankohtaa lapsille. Seuraavaksi kerrotte, että miksi NYT olisi se hetki. Sitten jätätte asian hautumaan siihen saakka että tulet raskaaksi ja maha alkaa näkyä...
Kun sinä loistat ilosta ja näytät olevan tosi onnellinen, en voi uskoa että vanhempasi enää alkuhämmenyksen jälkeen "hylkäisi" sinua tässä asiassa! Jos he ovat kovinkin "jääräpäisiä" ja suuttuvat tai jotain, niin viimeistään kun vauva syntyy ja tuot pienokaisen heidän syliinsä, niin uskon todella, että vanhempasi tulevat hyväksymään oman isovanhemmuutensa ja kertovat ajoista kun itse olit pieni...
Uskon parasta, hitaasti hyvää tulee! Tsemppiä ja kärsivällisyyttä!!! =)
Kiitos vastanneille! Minäkin toivon samaa kuin aada, että innostuvat aiheesta sitten kun vauva on ajankohtainen, tietysti pitävät minua pikkutyttönään yhä, niin hupaisaa kuin se onkin ;-)
Kyllä hirvittää ottaa tietoinen riski, mutta minä elän omaa elämääni ja toivon kaikkea hyvää :-)
Kiitos vielä, erityisesti aada, loit uskoa jatkamaan kuumeilua :-)