Solmin avioliiton nuorena,alle kaksikymppisenä jolloin sekä minä itse, että mieheni olimme hyvin kokemattomia ja näin jälkikäteen ajatellen epäkypsiä aviopuolisoiksi ja lasten vanhemmiksi. Liitto kesti lähes 15 vuotta ja päättyi eroon. Oltuani yksin 8 vuotta löysin uuden kumppanin, jonka kanssa avioiduin ja elimme onnellisessa avioliitossa, jonka kuitenkin mieheni tapaturmainen kuolema katkaisi.
Nyt taas vuosikaudet yksin oltuani olen tutustunut mieheen, johon koen rakastuneeni ja jota kunnioitan syvästi. Tunne on molemminpuolinen. Uskallanko solmia kolmannen avioliiton vielä yli kuusikymppisenä?
Nyt taas vuosikaudet yksin oltuani olen tutustunut mieheen, johon koen rakastuneeni ja jota kunnioitan syvästi. Tunne on molemminpuolinen. Uskallanko solmia kolmannen avioliiton vielä yli kuusikymppisenä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ajattele ensin mitä avioliitto käytännössä merkitsee, tuleeko siinä muutoksia eläkekkeeseen ym.
Minä en enää menisi naimisiin, olen samanikäinen.
Minusta on parhain vaihtoehto että kumpikin pitää oman asuntonsa, muutenhan voi olla yhdessä niin tiiviisti kun haluaa.
Mutta jos uskonnollinen vakaumus, tai omatuntosi ei salli tällaista suhdetta. Silloin tietysti avioliittoon.
kyllä voi olla onnellinen vaikka ei olekkaan rengastettu. Molemminpuolinen kunnioitus pitää meillä vanhoilla riittää.
Asiaan vaikuttaa esimerkiksi lastesi mielipide, mutta jos he ovat hyväksyneet edellisen edesmenneen miehesi, miksi eivät sitten nykyistä.
Tuonikäisten joukossa on tapauksia, joissa on pidetty yllä jonkinlaista elämänystävyyttä, kumpikin on pitänyt oman kotinsa, mutta on oleskellut paljon toisen luona, on matkusteltu yhdessä, oltu yhteisissä harrastuksissa jne.
Virallisesti kumpikin on asunut erillään.
Siinä on kuitenkin ollut raja-aita välissä. Sen voi poistaa vain suhteen virallistaminen, avioliitto. Miksi et uskaltaisi.
Miksipä et kuuntelisi sydämesi ääntä?
olen itsekin ajatellut.
Ketä kohtaan teen väärin, jos solmin avioliiton.
Olemme miesystäväni kanssa keskustelleet jo käytännön järjestelyistä, eli kumman talossa asuisimme ja avioehdon aiomme tehdä myöskin.
Minä olen varakkaampi kuin miesystäväni ja olemme päättäneet, että minun lapseni eivät jää perinnöttömiksi kuoltuani.
Kysymys onkin nyt juuri uskaltamisesta.
Luin jostain, että rakastumisessa on aina jo kivun siemen, epäonnistumisen mahdollisuus ja pelko.
Ensimmäisen liittoni päättyminen eroon, oli traumaattinen kokemus ja toisen onnellisen liittoni päätyttyä mieheni kuolemaan, luulin, etten koskaan enää edes voi nauraa. Nyt olen saanut hellän, huumorintajuisen miesystäväni kanssa nauraa ja kokea myöskin ihania turvallisuuden sävyttämiä, onnellisia hetkiä.
Hän on saanut seksuaalisuutenikin taas heräämään, vaikka en mitään intohimoista tyyppiä olekaan.
Meidän molempien lapset ovat vielä pikkuisen varautuneita, ehkä juuri perintöasioiden takia.
Luulen, että puhumme aivan lähiaikoina heille avioehdosta ja kaikista käytännön järjestelyistä.
Tällä hetkelä olen toivorikas ja rohkea.
Molempien puolisoiden jälkeenhän on pidetty perunkirjoitus, jonka jälkeen lapset lienevät saaneet omansa.
Se omaisuus, joka nyt on hallussasi, on siten sinun, ja saat menetellä sen kanssa, kuten haluat; voit vaikka tuhlata sen kaikki. Se ei kuulu lapsillesi.
Oletettavasti edellisen puolisosi poismenosta on kulunut jo jonkin aikaa, joten tuokaan seikka ei aiheuttane mitään säädyllisyysesteitä.
Kerrohan sitten täällä, mihin ratkaisuun päädyit.
tuo kun sanoit, että lapseni, tytär ja poika hyväksyivät edesmenneen mieheni ja minun avioliittomme.
Silloin he olivat niin nuoria, etteivät osanneet laskelmoida, niinkuin nyt nelikymppisinä.
Me emme miesystäväni kanssa ole vielä puhuneet raha-asioista ja luulen kun heille selviä, etteivät he menetä perintöään, koska teemme avioehdon miesystäväni kanssa, niin tuskin he vastustavat liittoamme.
Luulen, että eräs syy lasteni ennakkoluuloisuuteen on heidän tiedostamisensa, että vanha kunnollinen ja tunnollinen mutsi on vielä nainen ja elää sukupuolielämää miehen kanssa joka on "vieras",eikä se jo heidän tuntemansa isäpuoli, joka olikin heille täysin isän veroinen. Enemmänkin ,sillä lasteni biologinen isä ei ole heistä koskaan kovin paljoa välittänytkään.
Tällä hetkellä olen onnellinen, nuortunut ja miesystäväni mielestä kaunis.
sinulle ja miesystävällesi. Tuntuu varmasti oudolta puhua raha-asioista. Olemme mieheni kanssa tehneet ratkaisun ja se on mielestämme hyvä. Olemme antaneet lapsillemme sen sallitun summan 3300 euroa (ennen 19.000 mk) jo eläissämme ja näin kiertäneet verottajaa. Vaikka kuinka olisivat toimeentulevia, ei raha pahaa tee. Eipähän verokarhu kopsuttele heti ovelle. Perintöverohan on pienin prosenteiltaan, mutta sitäkään en suo ulkopuolisille. Toinen vaihtoehto on, jos epäilet että lapset hurvittelee rahat, ota mukaan myös lastenlapsesi. Aika hyvin rahat hupenee, mutta voit laittaa ehdon, että lapsenlapset saa säästöt ulos tultuaan täysi-ikäisiksi.Tämä jos mikä rauhoittaa myös lapsesi. Jätät itsellesi kuitenkin reilun käyttörahan ja elätte eläkkeillänne tai ansiotuloillanne. Hyvä siitä tulee.
Kiitän kaikkia, jotka vaivautuivat ottamaan kantaa "ongelmaani"!
Juuri noin olin itsekin ajatellut, mutta puolueettomia arviotsijoita en ollut löytänyt tuttavieni, enkä sukulaisteni joukosta.
Luin kaikkien teidän viestinne, palstakaverini ja olen päätynyt siihen tulokseen, että papin aamen on seuraava vaihe.
Miesystäväni on helpottunut. Hän vaikutti jo jossain vaiheessa turhautuneelta.
Tämänkin voin sanoa, että olen nuoren ja kauniin näköinen, sillä rakastan ja minua rakastetaan.
Pääsiäisen aikoihin soivat hääkellot!
mene vaan avioliittoon mutta tee avioehto ilman muuta ehtoja ja kysy vieläkö haluaa naimisiin.