Tarvitsenko rohkaisua?

"Olen lukenut blogejasi", kertoi minulle tuntematon ihminen yhteisellä ryhmämatkallamme, eikä hän ollut edes ainut. Iloitsin näistä blogituttavuuksista. Oli rohkaisevaa kuulla, että monesti "kivullakin synnytettyjä" tekstejäni luetaan.

Istuin jokin aika sitten aikuisten keskusteluillassa yhdistyksemme toimitalolla. Keskustelun virittämiseksi kuulimme alustuspuheenvuoron aiheesta Rohkaiskaa toisianne. Keskustelussa mainittiin myös Päivämiehen verkkolehden elämänläheiset blogit, jotka olivat tuoneet tukea ja rohkaisua lukijansa monesti yksinäiseenkin arkeen.

Keskustelua kuunnellessani totesin, kuinka monin eri tavoin itse kukin oli kokenut saaneensa rohkaisua. Liikutuin, kun vakavan sairauden kokenut kertoi, miten vierailut ja sairasvuoteelle välitetyt terveiset olivat rohkaisseet ja virkistäneet. Ison perheen äitiä oli vaikeuksissa rohkaissut jo se, että häneltä kysyttiin, mitä hänelle ja hänen perheelleen kuului. Läheisensä menettäneelle aito ja myötäelävä läsnäolo ja kuuleminen olivat tuoneet lohtua. Rohkaisevan eleen ei tarvitse olla hienoissa sanoissa.

Itse puhuin aidon kuulemisen tärkeydestä. Monesti kärsin itsekin siitä, että olen muka niin kiireinen, etten ehdi kunnolla pysähtyä lähimmäisen kohdalle ja kiinnostua jakamaan hänen elämänsä arkea, huolia tai iloja. Ajattelen, että tämä yksilöllisyyttä sekä pärjäämistä ja selviytymistä korostava aikamme aiheuttaa yksinäisyyttä ja henkistä pahoinvointia. Siksi olisi tärkeää oikeasti pysähtyä kanssaihmisen rinnalle, kysyä, kuulla, ymmärtää ja myötäelää.

Tuo keskusteluilta sai itsenikin tutkailemaan, mistä minä, itsenäistä arkea vuosikymmeniä elänyt ihminen olen löytänyt rohkaisun ja tuen lähteitä. Olenhan joutunut tekemään – vai sanoisinko saanut tehdä – itsenäisesti monia, monia elämänarkeeni liittyviä ratkaisuja. Päätösten tekeminen on ollut joskus helppoa, joskus taas olen tarvinnut suvun ja ystävien apua ratkaisujeni tueksi.

Työurani tein eläväisten murkkuikäisten parissa. Taisin minä joskus tuskaillakin, miten ohjata elämänsä murrosvaiheessa olevia, auktoriteettien rajoja kokeilevia nuoria. Rohkaisua ja jaksamista ammensin kohtaamisista, joissa sattumalta tapasin kouluni entisiä oppilaita. Oli ilo nähdä, että elämä oli kantanut, oli löytynyt oma paikka ja tehtävä. Iloitsin. Koin näin saaneeni kasvatustehtävääni rohkaisua ja tukea.

Olen iloinnut laajasta ystäväpiiristäni. On ollut rikasta kurkistaa eri-ikäisten ja erilaisissa elämäntilanteissa elävien ystävieni arkeen ja juhlaan. He ovat rohkaisseet, kun olen sitä tarvinnut. Heidän kanssaan olen jakanut elämääni, niin iloja kuin huoliakin. "Mikään ei ole sattumaa, vaan Jumalan jo ennalta kirjoittamaa suunnitelmaa. Turvallisia, Jumalan siunaamia ja onnellisia päiviä sinulle...", luin taannoin rakkaan ystäväni lähettämää sähköpostiviestiä.

Tällaiset rohkaisevat sanat auttavat jaksamaan ja luottamaan siihen, että elämäni ja tulevat päiväni ovat Taivaan Isän turvallisissa käsissä. Ennen kaikkea tarvitsemme rohkaisua taivastiellä. Tämä muuttuva ja uhkakuvia täynnä oleva aikamme saa helposti epäilemään. ”Sentähden neuvokaat teitänne keskenänne ja rakentakaat toinen toistanne” (1. Tess. 5:11).