Näin tiivistettynä

Kokeile nauraa.

Siitä se alkaa. Tiedostat, että kuva itsestäsi on kaikin puolin negatiivinen. Sinun tulee löytää itsesi ja oppia arvostamaan ihmisyyttäsi ja silloin voit luottaa ja kokea yhteyttä toisten kanssa.
Kyllä sinulla on ominaispiirteitä ja lahjoja riittävästi tehtävään ja ihmissuhteisiin, joihin sinut on tarkoitettu.
Jos koet että olet ruma, niin saattaa olla että luot ja vaikutelmaa ulkopuolellesi. Onko sinulle sanottu usein että olet ruma, et kelpaa, ei sinusta mitään tule. Onko vanhemmillasi ollut tapana huomata sinut kun opet epäonnistunut?

Olisiko se niin, että AP on introvertti? Haluatko olla paljon muiden seurassa vai lataatko akkuja mieluummin omissa oloissasi?
Minullakin oli ollut koko kouluikä sosiaalisuusongelmia. Suurimman osan ajastani vietän yksin, mutta kun tulen ihmisten ilmoille koen että minun pitäisi olla sosiaalisempi ja puhua niitä näitä. Small talk ei minua kiinnosta yhtään. Haluan oikeita kohtaamisia, joissa yhdessä pohdistaan ongelmia ja niihin ratkaisuja. Molemmat puhujat ovat kiinnostuneita samoista asioista. Minulla on ollut luonteestani huono itsetunto. Mutta nykyään ajattelen, että muut saavat hyväksyä minun tällaisenä kun olen. Minulta on usein sanottu, että olenko liian ylpeä kun en raahaudu muiden seuraan; olen liian hiljainen tai/ja ujo; olenko suuttunut jostain ja minua näkee liian harvoin yms.

ok, aloittaja, sä koet ettet tunne itseäsi ja että muita tuskin kiinnostaa tutustua suhun. mitä jos lopettaisit muiden ihisten miettimisen ja keskittyisit itseesi. on jo hyvä alku huomata et miten negatiiviseesti ajattelet itsestäsi. faktahan on, että vaikka olisit parisuhteessa miten monen ihmisen kanssa niin olet loppujenlopuksi yksin, itsesi kanssa! Siksi kannattaa oikeasti vähän nähdä vaivaa ja tutustua itseensä. Miettiä, miltä mikäkin asia itsestä tuntuu, mistä pitää, mistä ei pidä jne. ikäänkuin opettelet tarkkailemaan itseäsi ja reaktioitasi. Äläkä rupea tuomitsemaan itseäsi vaan yritä kehittää itseäsi. Omalle itselleen ei kannata olla liian ankara eikä ottaa itseään liian vakavasti. Epäonnistumiset on sallittuja ja jopa suotavia, sillä jos ei ikinä kaadu niin ei opi nousemaan ylöskään. Itsestään oppiminen jatkuu läpi elämän ja elämän ottaa paljon rennommin jos itseään ei ota ihan liian vakavasti. Hyvää loppu elämää itsesi kanssa, rakasta ittees!!

Ei suinkaan ole niin, että ne, jotka ovat aina suunapäänä ensimmäisenä esiintymässä ja pitämässä itseään esillä, olisivat parempia taikka arvokkaampia kuin hiljaisemmat ja vetäytyvämmät. Tai että tuollaiseksi tuleminen olisi jokin ensisijainen tavoite ja unelma, avain onneen ja menestykseen.
Moni tuollainen 'Katomua-syndoomaan' sairastunut itsekeskeinen esiintyjä on todellakin rasittava ihminen monenkin mielestä, eikä mitenkään se tavoiteltava juttu. Monelle on aivan kauhistus, jos joutuisi tuollaisen 'katomua-tyypin' kanssa elämänsä jakamaan.
Ole rehellisesti oma itsesi ja ylpeä itsestäsi sellaisena kuin olet.

No kuule. Kelpaisiko elämäntapasinkun seura?
Minun kanssa voit olla tasan niin tylsä ku ikinä vaan olla ja osaat. Itseeni ei tällä hetkellä rakkaussuhteet ihmeemmin kiinnosta ,eikä ole kiinnostanut aiemminkaan, vai enkö vaan ole kohdannut sitä oikeaa, mutta fuckbuddy suhde voidaan laittaa käyntiin, jos haluat?
Siinä saisit ehkä totuteltua siihen miehen kanssa olemiseen ja höpisemiseen, sekä sitten se erotiikkakin siinä samalla. Itsevarmuus kasvaa ja lisääntyy hetki hetkeltä kanssani. Ei mitään väliä mistäpäin oot. Asiat järjestyy kyllä. Mitä tehdään?

Psykologille juttelu voisi helpottaa oloasi. Selvittäisitte yhdessä mistä ajatusmallisi tulevat ja miten niitä voisi muuttaa realistisemmiksi. Jos ei yhden käynnin jälkeen nappaa niin sen voi jättää siihen.
Jos seuraa kaipaat niin esimerkiksi tinderiin ilmoitus että etsit vakavampaa suhdetta ja kuvailuihin että olet aluksi ujo ja toivot sen takia että tapaamiset eivät jäisi yhteen. Netin välityksellä voisi olla aluksi helpompi keskustella.
Baareista nainen löytää myös aina seuraa, ei kyllä aina välttämättä kovin hyvää. Sinne avoimella mielellä rohkaisuryypyn jälkeen juttelemaan jollekkin myös hiljaiselta vaikuttavalle tyypille, ei varmasti pahastu huomiosta!
Kuvailusi itsestäsi sopivat hyvin myös minuun, ja näitä keinoja itse käyttäisin jos olisin seuraa vailla. Toivottavasti oli sinulle apua, tsemppiä elämään!

Olen itse 27-vuotias mies ja minulla on samankaltaisia tuntemuksia. Olin aikoinaan koulukiusattu ja muutenkin sellainen omien polkujeni kulkija, jota kiinnosti ihan eri asiat kuin muita samanikäisiä, että opin hyvin aikaisessa vaiheessa jo tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Uskoin pitkään, etten koskaan löytäisi naista, joka voisi kiinnostua minusta romanttisessa mielessä.

Ollessani noin parikymppinen eräs nainen sitten kuitenkin jonkin aikaa vaikutti olevan kiinnostunut minusta ja kävin läpi valtavan myönteisen tunnemyrskyn. Kun hän ei sitten lopulta halunnutkaan mitään vakavampaa, se oli minulle niin suuri pettymys, että sairastuin ensimmäisen kerran elämässäni varsinaiseen masennukseen. Olin monta vuotta hyvin masentunut ja koin elämäni merkityksettömäksi ilman parisuhdetta, vaikka opiskelinkin samalla ja minulla oli periaatteessa muutakin sisältöä elämässäni. Vuosien kuluessa aloin tottua siihen, ettei minulla ole ketään ja masennus ehkä lieveni jonkin verran, muttei hävinnyt kokonaan.

Noin neljä vuotta sitten löysin lopulta naisen, joka oli kaikin puolin sellainen, josta olin aina haaveillut ja jonka kanssa aloin seurustella. Elämäni alkoi pian tuntua onnelliselta, ja masennus ja yksinäisyyden tunne olivat tipotiessään. Mahtui suhteeseen toki riitojakin ja vaikeita hetkiä, mutta niitä kai on kaikissa suhteissa. Olin kuitenkin kiitollinen elämälle, että olin löytänyt tuon naisen ja että hän halusi olla minun kanssani.

Vajaa vuosi sitten kumppanini halusi kuitenkin erota, ja asia tuli minulle täytenä yllätyksenä. En ala tässä julkisesti kertoa, mitä kaikkea ikävää eroon liittyi, mutta kumpikaan meistä ei osannut hoitaa eroa kovinkaan kypsällä tavalla. Minä olin monta kuukautta eron jälkeen ihan pihalla elämästäni ja halusin vain kuolla. Nyt tähän mennessä olo on jo hieman tasaantunut, mutta masennus, ahdistus ja sosiaalisten tilanteitten pelko ovat vuosien poissaolon jälkeen palanneet elämääni ehkä entistäkin pahempina. Pelkään jälleen, että joudun elämään koko loppuelämäni yksin ja etten enää koskaan saa tuntea henkistä yhteenkuuluvuutta, enkä fyysistä kosketustakaan. Miksi kukaan haluaisi minut? Onhan maailma täynnä paljon karismaattisempia ja kaikin tavoin puoleensa vetävämpiä miehiä, joilla on vähemmän ongelmia kuin minulla ja paremmat sosiaaliset taidot.

Jos haluat keskustella lisää, minulle voi kirjoittaa sähköpostia osoitteeseen [email protected]