Kyllästyttää hakata päätä seinään itseni takia....

HorizonDeVer8 kirjoitti:

Mulla on BED, estynyt persoonallisuushäiriö, sosiaalinen fobia/agorafobia sekä masennus. Voisiko elämä huonommaksi muuttua? Lisäksi melkein alemmuuskompleksiin asti huono itsetunto. Mitä tehdä kun junalla matkustaminen uppo-outoon kaupunkiin ahdistaa? Vaikka kuitenkin samalla olen utelias? Olen kerran elämässäni matkustanut junalla ja se oli yhtä helvettiä. Mulla oisi pääsykokeita kohta. Ahistaa myös paikat, joissa paljon ihmisiä - kaupat, ruuhkat, yleisötapahtumat jne. Ja kun haluaisin vielä harrastaa jotain - etenkin laulua niin hyvin että laulaisin aarioita, en kuitenkaan haluaisi miksikään julkkikseksi. Ihmetyttää miten oon peruskoulun ja lukion pärjännyt läpi, vaikka moni juttu - esitelmät, esitykset jne. tuntui että kuolee. Monesti näiden jälkeen muistissa esityksen jälkeen tyhjiä, mustia aukkoja, jotka selveni vasta kun opettaja selosti esim. äikässä miten pidin esitelmäni, mikä hyvää, mikä huonoa. Haluaisin seurustella ja olinkin lukiossa ihastunut korvia myöten yhteen henkilöön, mutta jos se ko. henkilölle olisi paljastunut olisi se ollut maailmanloppu, oisin kuollut siihen paikkaan, vaikka minusta tuntuu että hän vähän aavisti. Jotenkin se ihastuminen ja siitä johtuva kammo eskaloitui muuhun elämään ja nyt olen täysin yksin - ei kavereita, ei kumppania, ei mitään. Ainoa, mikä piristää on sanat ja taide - runous, piirtäminen, maalaaminen, musiikki, kirjat, elokuvat, pelit - arjen eskapismi. Tuleeko elämäni aina olemaan näin ankeaa? Olenko vanhana vaari, jolla on tuhat ylipainoista kissaa, jotka kusee tee- tai kahvikuppiin ja jonka huusholli haisee lähestyvälle kuolemalle? Onneksi sain masennuksen edes korjattua minussa, niin ei tunnu ihan kitumiselta tämä elämä. Olenko onneton tapaus? Pitäisikö minun jo luovuttaa? Pitäskö haudata haaveet yliopistotutkinnosta, kumppanista jne? Olenko enää minkään arvoinen?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä