Pitkän tien kokemuksia

Kirjoitan sen kummemmin analysoimatta, miten on mennyt. Jokainen voi miettiä, onko omiin ratkaisuihin apua tästä.

Olin alkoholistiperheen lapsi, joka sai nähdä kotona läheisiin kohdistuneita veritekoja. Sukulaisten avulla pääsin elämään kiinni ja suoritin kouluni. Olin kova tekemään töitä. Jostain syystä täysi-ikäisyyden kynnyksellä jouduin ensi kerran masennustilaan ensimmäisen tyttöystäväni jätettyä minut. Tarkoitan kunnon masenustilaa, jossa maataan sohvalla kattoon tuijottaen pari kuukautta ja suunnitellaan itsemurhaa vakavasti.

Aloin ottaa alkoholia lääkkeeksi, ja se auttoikin alkuvuosina. Ahdistus pysyi naukkailemalla poissa, kunnes toleranssi ja juominen kasvoi siten, että se tuli moninkertaisena takaisin. Ymmärsin, että minun oli vältettävä alkoholia.

Raittius ja ympäristönvaihdos (olin ulkomailla) piti mielialat kunnossa muutaman vuoden. Suomeen palattua se taas alkoi hissukseen. Alakulo, harmaus. Olin ehtinyt toipua jonkin verran ja perustaa perheen. Mielialani menivät ärtyvyyden ja saamattomuuden puolelle, töissä alkoi uupumus. Tuli pari viinarelapsia ja töissä sanomista ja sitten laukesi depressio täydellä teholla. Niinpä päädyin työterveyslääkärin kautta psykiatrille, joka kirjoitti ensimmäisen Seronil-kuurin. Psykiatrilla itsellään oli vaikeuksia elämänhallinnan kanssa, joten etsin seuraavan tohtorin ihan itse. Pääsin terapiaan: depressio, posttraumaattinen stressireaktio ja alkoholismi. Käytin samalla Cipralexia.

Se auttoi muutamiksi vuosiksi. Tyhmyyttäni eräänä keväänä join taas ja lauennutta masennusta alettiin korjata Sertralinilla (koska alakulo ei kadonnut, vaikka olin jo kuukauden ilman alkoholia). Tämä lääke tuntui sopivan mutta, aloin tehdä harkitsemattomuuksia selvin päin (otin mm. velkaa pelottomasti lasten harrastuksiin). Jouduin pahasti vaikeuksiin, mutta se on korjaantumassa. Jätin lääkkeen, koska se selvästi nosti riskiä maanisesta relapsista, vaikka nollasikin tunteita.

Kaiken aikaa olen käynyt töissä ja olen arvostettu. Olen silti huomannut, että yli 25 vuoden taiteilun jälken ilottomuus ja ahdistus on edelleen myötä. En nukahda helposti, ja herään yöllä monta kertaa ja ajatukset kiertävät päässä. Olen alkanut käydä öisin tupakoimassa ja yritän sitten aina nukahtaa uudelleen. Töissä retuutan vielä, mutta kotona en ole saanut pitkään aikaan mitään aikaan. Viinatta olen ollut nyt monta peräkkäistä vuotta mutta narkkaan nyt nettiä odottaen yötä, että voisi nukkua. Harvoin jaksan keskittyä kirjaan tms. Lapseni ovat varmasti kärsineet passiivisuudestani ja kroonisesta väsymyksestäni.

Parisuhde taitaa olla enää lasten ja talouden vuoksi olemassa, ja minun ajoittaiset henkiset ongelmani ovat siihen suurin syy. Masis ei koskaan kadonnut kokonaan. Se vain lymysi jossain tullakseen takaisin.

Tämä oli vain stoori.