Kirjoitan sen kummemmin analysoimatta, miten on mennyt. Jokainen voi miettiä, onko omiin ratkaisuihin apua tästä.
Olin alkoholistiperheen lapsi, joka sai nähdä kotona läheisiin kohdistuneita veritekoja. Sukulaisten avulla pääsin elämään kiinni ja suoritin kouluni. Olin kova tekemään töitä. Jostain syystä täysi-ikäisyyden kynnyksellä jouduin ensi kerran masennustilaan ensimmäisen tyttöystäväni jätettyä minut. Tarkoitan kunnon masenustilaa, jossa maataan sohvalla kattoon tuijottaen pari kuukautta ja suunnitellaan itsemurhaa vakavasti.
Aloin ottaa alkoholia lääkkeeksi, ja se auttoikin alkuvuosina. Ahdistus pysyi naukkailemalla poissa, kunnes toleranssi ja juominen kasvoi siten, että se tuli moninkertaisena takaisin. Ymmärsin, että minun oli vältettävä alkoholia.
Raittius ja ympäristönvaihdos (olin ulkomailla) piti mielialat kunnossa muutaman vuoden. Suomeen palattua se taas alkoi hissukseen. Alakulo, harmaus. Olin ehtinyt toipua jonkin verran ja perustaa perheen. Mielialani menivät ärtyvyyden ja saamattomuuden puolelle, töissä alkoi uupumus. Tuli pari viinarelapsia ja töissä sanomista ja sitten laukesi depressio täydellä teholla. Niinpä päädyin työterveyslääkärin kautta psykiatrille, joka kirjoitti ensimmäisen Seronil-kuurin. Psykiatrilla itsellään oli vaikeuksia elämänhallinnan kanssa, joten etsin seuraavan tohtorin ihan itse. Pääsin terapiaan: depressio, posttraumaattinen stressireaktio ja alkoholismi. Käytin samalla Cipralexia.
Se auttoi muutamiksi vuosiksi. Tyhmyyttäni eräänä keväänä join taas ja lauennutta masennusta alettiin korjata Sertralinilla (koska alakulo ei kadonnut, vaikka olin jo kuukauden ilman alkoholia). Tämä lääke tuntui sopivan mutta, aloin tehdä harkitsemattomuuksia selvin päin (otin mm. velkaa pelottomasti lasten harrastuksiin). Jouduin pahasti vaikeuksiin, mutta se on korjaantumassa. Jätin lääkkeen, koska se selvästi nosti riskiä maanisesta relapsista, vaikka nollasikin tunteita.
Kaiken aikaa olen käynyt töissä ja olen arvostettu. Olen silti huomannut, että yli 25 vuoden taiteilun jälken ilottomuus ja ahdistus on edelleen myötä. En nukahda helposti, ja herään yöllä monta kertaa ja ajatukset kiertävät päässä. Olen alkanut käydä öisin tupakoimassa ja yritän sitten aina nukahtaa uudelleen. Töissä retuutan vielä, mutta kotona en ole saanut pitkään aikaan mitään aikaan. Viinatta olen ollut nyt monta peräkkäistä vuotta mutta narkkaan nyt nettiä odottaen yötä, että voisi nukkua. Harvoin jaksan keskittyä kirjaan tms. Lapseni ovat varmasti kärsineet passiivisuudestani ja kroonisesta väsymyksestäni.
Parisuhde taitaa olla enää lasten ja talouden vuoksi olemassa, ja minun ajoittaiset henkiset ongelmani ovat siihen suurin syy. Masis ei koskaan kadonnut kokonaan. Se vain lymysi jossain tullakseen takaisin.
Tämä oli vain stoori.
Olin alkoholistiperheen lapsi, joka sai nähdä kotona läheisiin kohdistuneita veritekoja. Sukulaisten avulla pääsin elämään kiinni ja suoritin kouluni. Olin kova tekemään töitä. Jostain syystä täysi-ikäisyyden kynnyksellä jouduin ensi kerran masennustilaan ensimmäisen tyttöystäväni jätettyä minut. Tarkoitan kunnon masenustilaa, jossa maataan sohvalla kattoon tuijottaen pari kuukautta ja suunnitellaan itsemurhaa vakavasti.
Aloin ottaa alkoholia lääkkeeksi, ja se auttoikin alkuvuosina. Ahdistus pysyi naukkailemalla poissa, kunnes toleranssi ja juominen kasvoi siten, että se tuli moninkertaisena takaisin. Ymmärsin, että minun oli vältettävä alkoholia.
Raittius ja ympäristönvaihdos (olin ulkomailla) piti mielialat kunnossa muutaman vuoden. Suomeen palattua se taas alkoi hissukseen. Alakulo, harmaus. Olin ehtinyt toipua jonkin verran ja perustaa perheen. Mielialani menivät ärtyvyyden ja saamattomuuden puolelle, töissä alkoi uupumus. Tuli pari viinarelapsia ja töissä sanomista ja sitten laukesi depressio täydellä teholla. Niinpä päädyin työterveyslääkärin kautta psykiatrille, joka kirjoitti ensimmäisen Seronil-kuurin. Psykiatrilla itsellään oli vaikeuksia elämänhallinnan kanssa, joten etsin seuraavan tohtorin ihan itse. Pääsin terapiaan: depressio, posttraumaattinen stressireaktio ja alkoholismi. Käytin samalla Cipralexia.
Se auttoi muutamiksi vuosiksi. Tyhmyyttäni eräänä keväänä join taas ja lauennutta masennusta alettiin korjata Sertralinilla (koska alakulo ei kadonnut, vaikka olin jo kuukauden ilman alkoholia). Tämä lääke tuntui sopivan mutta, aloin tehdä harkitsemattomuuksia selvin päin (otin mm. velkaa pelottomasti lasten harrastuksiin). Jouduin pahasti vaikeuksiin, mutta se on korjaantumassa. Jätin lääkkeen, koska se selvästi nosti riskiä maanisesta relapsista, vaikka nollasikin tunteita.
Kaiken aikaa olen käynyt töissä ja olen arvostettu. Olen silti huomannut, että yli 25 vuoden taiteilun jälken ilottomuus ja ahdistus on edelleen myötä. En nukahda helposti, ja herään yöllä monta kertaa ja ajatukset kiertävät päässä. Olen alkanut käydä öisin tupakoimassa ja yritän sitten aina nukahtaa uudelleen. Töissä retuutan vielä, mutta kotona en ole saanut pitkään aikaan mitään aikaan. Viinatta olen ollut nyt monta peräkkäistä vuotta mutta narkkaan nyt nettiä odottaen yötä, että voisi nukkua. Harvoin jaksan keskittyä kirjaan tms. Lapseni ovat varmasti kärsineet passiivisuudestani ja kroonisesta väsymyksestäni.
Parisuhde taitaa olla enää lasten ja talouden vuoksi olemassa, ja minun ajoittaiset henkiset ongelmani ovat siihen suurin syy. Masis ei koskaan kadonnut kokonaan. Se vain lymysi jossain tullakseen takaisin.
Tämä oli vain stoori.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Viina ja masennus ei ole koskaan hyvä yhdistelmä.
No eipä ole ei. Mutta yhdistelmästä alakulo on ollut sitkeämpi ja kestävämpi nujerrettava. Aion kyllä tehdä sille jotain, mutta luomuna. En luota mihinkään, mikä vaikuttaa keskushermostooni.
Liikuntaa, vitamiinia ja hakemalla tietoisesti parempia ajatuksia. Katsotaan nyt, mitä se pitemmän päälle sanoo.
Saattaa olla että yrität liikaa elämää. Olet hyvä töissä ja ole tyytyväinen siitä. Lopeta tietoinen tuhlaaminen. Lapsuudella on varmaan vaikutusta, mutta taitaa kokemasi olla aika monella tuttua maassamme,.
Auttaisko liikkuminen, alussa verkalleen. Liikkuminen vaikuttaa mielialaan ja kohentaa myös yleiskuntoa.
Oletko hakenut keskusteluapua sen (jo päättyneen?) terapian jälkeen? Voisiko se auttaa eteenpäin, jos pääsisit jossain käsittelemään asioita ja nykytilanteita puhumalla? Näytät osaavan aika hyvin käsitellä ja ilmaista niitä ylipäätään.
En vielä mutta työn alla on. Olen liikkunut nyt enemmän ja katsonut ruokavalion perään otan lisäravinteena D-vitamiinia. Keskeistä on kuitenkin, että aamulla herättyäni haen ajatuksiini tyyneyttä ja kärsivällisyyttä, samoin illalla. Kun pääseevähän kerrallaan kielteisistä ajatuksista irti ja saa vähän sieluun rohkeutta, päivän härkäset muuttuvat kärpäsiksi.
Asenteilla on kyllä valtava merkitys. Ei kannata jäädä pyörimään kielteisyyden ympärille. Kun ollaan lomalla, joku sanoo että on jo puolet lomasta vietetty, mutta toinen kokee - vielä on puolet jäljellä. Olen jo keski-ikäinen ja elämä on eletty, mutta voin myös ajatella, nyt on ponnistelut takana ja saan omistautua juuri siihen mitä itse haluan. Tänään paistaa aurinko ja on hyvä sää - nautitaan siitä, ei ajatella huomiskeksi on jo luvattu tuiskua.