Olen aivan tolkuttoman ihastunut työkaveriini. Ajattelin, että se menee ohi ajan kanssa..mutta ei mene!
Mutkia matkaan tekee se, että elän avoliitossa ja meillä on taaperoikäinen lapsi. Ihastukseni asuu tyttöystävänsä kanssa.
Kuitenkin olen aika varma, että tämä ei ole yksipuolista!??
Sydämeni ihan pakahtuu, kun en tiedä mitä tekisin ja kuinka jatkaisin..kerronko hänelle vai???
Mutkia matkaan tekee se, että elän avoliitossa ja meillä on taaperoikäinen lapsi. Ihastukseni asuu tyttöystävänsä kanssa.
Kuitenkin olen aika varma, että tämä ei ole yksipuolista!??
Sydämeni ihan pakahtuu, kun en tiedä mitä tekisin ja kuinka jatkaisin..kerronko hänelle vai???
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sulla on ok-elämä. Annettu sulle todella paljon. Älä sotke sitä.Menetät kaiken. Ja teet itsestäsi narrin.
Onhan se kivaa, että on sutinaa duunissa, mutta ajattele sitä tuskaa siellä perheessä jos ja kun asiat menisivitä niin pitkälle että ne paljastuisivat....
Jos miehet itse saisivat päättää niin niillähän olisi vaimo ja rakastajatar, eiköhän se kuulu niiden luonteeseen;)
Paljastappa sitten miehestä ainakin sen olinpaikka tai työ jota tekee, sekä nimen eka kirjain. Jos se on mun mies, pistän sen ovesta pihalle samantien ja sitten saat tunnustella niin paljon ihastustas kuin haluat.
Riittääkö pokka kertoo?Jos ei niin, et sinä sitä todella itselles halua, kunhan haaveilet vaan.
Totuus on että sitä alkaa himoitsemaan johon tutustuu ja työpaikat ovat täynnä jollain tavalla samansuuntaisia persoonia, joten helposti voi ihastuakin.
Mutta mitä sitten? Sen tietänee jokainen itse parhaiten
Olen juuri läpikäymässä vastaavaa tilannetta, ja uskoisin tietäväni aika hyvin fiiliksesi. Itse olen naimisissa ja pienen lapsen isä ja ihastukseni / työtoverini elää vakituisessa parisuhteessa.
Jokin kemia veti meidät yhteen ja intiimimpään suhteeseen, jota nyt yritetään viilentää takaisin normaaliksi ystävyydeksi. Tiesimme molemmat alusta alkaen, että suhde on mahdoton, mutta jokin kokeilun tai elämänhalu vei meidät syvemmälle. Homma oli kaunista ja huuma uskomaton, kunnes ystäväni tajusi alkaa jarruttamaan suhdetta ennen paljastumista tai lopullista katastrofia. Tämä oli siis jo alusta alkaen tiedossa ja puhuttu, mutta silti se tuli yhtäkkiä ja satutti.
Nyt yritän niellä tunteitani ja analysoida miksi tuntuu niin pahalta, samalla kuin iloitsen siitä että mitään peruuttamatonta ei ehtinyt tapahtua. Minulla on edelleen ihana perhe, jota olen koko ajan rakastanut, ja sen lisäksi hyvä ystävä, joka tukee minua tässäkin tilanteessa, eikä halua menettää minua ystävänä. Tunne on uskomaton, enkä oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Järjellä ajatellen juuri näin on hyvä, mutta tunteet kertoavat jotain ihan muuta. Joka tapauksessa suosittelen pysymään mahdollsimman viileänä ja välttämään syvemmälle menoa, jos vain pystytte. Suhteenne on mahdoton, joten lopussa sattuu varmasti jotakuta. Jos tunnet yhteyttä työkaveriisi, saattaisi jopa olla hyvä puhua asiasta hänen kanssaan. Luultavasti häntäkin ahdistaa tilanne.
Tsemppiä ja uskoa itseesi! Muista, että asiassa on paljon positiivista ja kaunistakin. Älä syytä itseäsi, sillä tuo on vain elämää. Ei kannata elää jos ei tunne elävänsä!