Joo, tämä on sitten kirjoitettu varsin nopeasti, joten pahoittelen kirjoitusvirheitä ja huonoja lauserakenteita. Kommentit ovat varsin tervetulleita.
***********************************************
Onko tämä ansa? Onko tämä ansa!?
Näyttää kovasti siltä, että aivoni ovat löytäneet ajatuksen, josta pitää kiinni. Onko tämä, perkele, joku helvetin ansa!?
En saa siltä rauhaa, tekisi mieli lyödä tuoppi pöydältä ja huutaa kysymys suoraan ystävälleni pöydän yli. Sen sijaan hymyilen ja vastaan johonkin tyhjänpäiväiseen kysymykseen yhtä tyhjänpäiväisessä keskustelussa, joka on rönsyillyt kuulumisista anaali seksiin.
Mutta siellä se oli, kaiken "moi mitä kuuluu" välissä, ansa.
"Marja tulee huomenna kaupunkiin."
"Tiedän", vastaan
"Ai, sä oot puhunu sen kanssa?"
"Jep", pidän vastaukseni mahdollisimman yksinkertaisina.
"Meillä pitäis olla huomenna vanha kunnon tyttöjen ilta, viiniä ja vuokraleffa", siinä se Sani sanoo iloisella äänellä lauseen, joka saa sen pirun kysymyksen mieleeni. Viaton lause, toki, mutta minun pitäisi myös mennä kahville samaisen ystävän kanssa, juurikin huomenna. Elin myös siinä luulossa, että niillä kahveilla romantiikka ei ollut poissuljettu vaihtoehto.
Se oli tunnusteleva isku, sanoo se ruma osa mielestäni ja kysymys nostaa päätään. Tässä vaiheessa automaatio ottaa ohjat liian kiireiseltä mieleltä: mitä minä näytän kasvoillani? Siemaise kaljaa, sytytä tupakka, hymyile tietävästi; nostalgiaa.
"Aijaa, mitä ajattelitte kattoa"
"Mä ajattelin, että katottais kaikki taru sormusten herrat, kun mä vihdoin sain sen kirjankin luettua! Eihän se kai kestä ku jotain kymmenen tuntia?"
Ime tupakkaa, siemaise, anna keskustelun jatkua. Ne on saatana tehneet samankaltaisia juttuja aiemminkin, helvetin alhaisia pelejä poikien kustannuksella, pojat autuaan tietämättömiä. Sani on ilmiselvästi lähetetty tiedustelemaan, tunnustelemaan, ottamaan selvää. Vahtimaan jokaista liikettä, elettä, ilmettä ja tekemään niistä asianmukaiset johtopäätökset.
Yritän rauhoittua, ei se välttämättä ole ansa, ehkä tämä on vain sattumaa. Jep, sattumaa, ihminen josta en ole kuullut kolmeen kuukauteen, sattumalta pyytää tuopille päivää ennen kahveja, joissa romantiikka saattaisi olla mahdollista. Sattumalta? Minä en usko sattumaan, mutta onneksi lottosin aiemmin, sillä jos tämä on sattumaa, niin minulla on hyvät mahdollisuudet jättipottiin, tai Loch Nessin hirviön näkemiseen.
Jos se kuitenkin oli sattumaa, se tarkoittaa sitä, että toinen osapuoli ei osallistunut käsitykseeni siitä, ettei romantiikka ollut lainkaan poissuljettu mahdollisuus. Ehkä se onkin suunnitelma, kertoa minulle, hellästi mutta varmasti, kauttarantain että romantiikka todellakin on poissuljettu. Tämä vaihtoehto on liian masentava, sen on pakko olla jotain muuta.
Keskustelu jatkuu ja puheenaiheena on Sanin uusi mies, joka on kuulemma tosi hyvä, vihdoin löytyi sopiva. Ja sieltä se tulee, Sani päättää soittaa Marjalle, varmistaa huomisen suunnitelmat(väliaika tietoja, sovittua koodikieltä)
..."Joo, mä oon tässä just Mikan kanssa tuopilla, joo, mä sanon!"
Terveisiä, ilmeisesti. Viatonta, tosi viatonta, tuli muka yllätyksenä ja kaikkea.
Baari, ei ole mukavimmasta päästä, istumme valtavassa sohvanurkkauksessa, kahdestaan. Ikkuna säteilee kylmää selkääni ja jostain syystä patteri ei ole päällä. Vatsaani kourii epätietoisuus ja epätoivoinen yritykseni hukuttaa se olueen on tuhoon tuomittu. Koetan pakottaa itseni ajattelemaan jotain muuta; jukeboksin edessä seisoo kaksi lihavaa junttia, etsivät biisiä, varmaan jotain Popedaa, sehän tästä vielä puuttuukin. Kaasua komisario Pepponen, jumalauta, mitä seuraavaksi?
"Aijaa, se toi sulle ruusuja vai? Vaikuttaa hieman, no, imelältä, liialliselta hempeilyltä?"
Palasimme siis taas siihen poikaystävään ja keskustelu jatkuu automaatiolla vaellellen sinne tänne ilman päämäärää. Koetan tietoisesti vältellä aihetta Marja. Kolmannen tuoppini ja vähintään kymmenennen savukkeen jälkeen Sani ehdottaa lähtöä, ja saan kyydin kotiin. Perillä hymyillään ja luvataan pitää yhteyttä.
Matkalla parkkipaikalta ovelle kirjoitan Marjalle viestin, sillä en halua äänenpainojen pettävän minua.
"...eli ei sitten kahveja huomenna?"
Tiedän toteavani itsestäänselvyyden, se olisi logistisestikin mahdotonta, mutta haluan uskotella, edes itselleni, että minulla on ainakin aloite. Vastaus viestiä saa sitten odotella ikuisuuden, (tytöillä on varmaan neuvottelut käynnissä) tai siltä se ainakin tuntuu. Puolituntia, vähintään.
"Voipi olla että siirtyy"
Siinä kaikki, ei edes pistettä, se ei edes, helvetti, vaivautunut välimerkkeihin. Masennun, ylianalysoin tilannetta, punnitsen vaihtoehtoja ja elän epätietoisuudessa. Olen voimaton, en hallitse tilannetta. Oliko tämä sen kaiken tarkoituskin? Vihaan itseäni, koska reagoin näin, poltan tupakan jos toisenkin, kuuntelen raskasta musiikkia, ärähdän kämppikselle, kapinoin. Lopulta luovutan ja vastaan:
"Jep... Ilmoittele sitten."
Olen voitettu mies.
***********************************************
Onko tämä ansa? Onko tämä ansa!?
Näyttää kovasti siltä, että aivoni ovat löytäneet ajatuksen, josta pitää kiinni. Onko tämä, perkele, joku helvetin ansa!?
En saa siltä rauhaa, tekisi mieli lyödä tuoppi pöydältä ja huutaa kysymys suoraan ystävälleni pöydän yli. Sen sijaan hymyilen ja vastaan johonkin tyhjänpäiväiseen kysymykseen yhtä tyhjänpäiväisessä keskustelussa, joka on rönsyillyt kuulumisista anaali seksiin.
Mutta siellä se oli, kaiken "moi mitä kuuluu" välissä, ansa.
"Marja tulee huomenna kaupunkiin."
"Tiedän", vastaan
"Ai, sä oot puhunu sen kanssa?"
"Jep", pidän vastaukseni mahdollisimman yksinkertaisina.
"Meillä pitäis olla huomenna vanha kunnon tyttöjen ilta, viiniä ja vuokraleffa", siinä se Sani sanoo iloisella äänellä lauseen, joka saa sen pirun kysymyksen mieleeni. Viaton lause, toki, mutta minun pitäisi myös mennä kahville samaisen ystävän kanssa, juurikin huomenna. Elin myös siinä luulossa, että niillä kahveilla romantiikka ei ollut poissuljettu vaihtoehto.
Se oli tunnusteleva isku, sanoo se ruma osa mielestäni ja kysymys nostaa päätään. Tässä vaiheessa automaatio ottaa ohjat liian kiireiseltä mieleltä: mitä minä näytän kasvoillani? Siemaise kaljaa, sytytä tupakka, hymyile tietävästi; nostalgiaa.
"Aijaa, mitä ajattelitte kattoa"
"Mä ajattelin, että katottais kaikki taru sormusten herrat, kun mä vihdoin sain sen kirjankin luettua! Eihän se kai kestä ku jotain kymmenen tuntia?"
Ime tupakkaa, siemaise, anna keskustelun jatkua. Ne on saatana tehneet samankaltaisia juttuja aiemminkin, helvetin alhaisia pelejä poikien kustannuksella, pojat autuaan tietämättömiä. Sani on ilmiselvästi lähetetty tiedustelemaan, tunnustelemaan, ottamaan selvää. Vahtimaan jokaista liikettä, elettä, ilmettä ja tekemään niistä asianmukaiset johtopäätökset.
Yritän rauhoittua, ei se välttämättä ole ansa, ehkä tämä on vain sattumaa. Jep, sattumaa, ihminen josta en ole kuullut kolmeen kuukauteen, sattumalta pyytää tuopille päivää ennen kahveja, joissa romantiikka saattaisi olla mahdollista. Sattumalta? Minä en usko sattumaan, mutta onneksi lottosin aiemmin, sillä jos tämä on sattumaa, niin minulla on hyvät mahdollisuudet jättipottiin, tai Loch Nessin hirviön näkemiseen.
Jos se kuitenkin oli sattumaa, se tarkoittaa sitä, että toinen osapuoli ei osallistunut käsitykseeni siitä, ettei romantiikka ollut lainkaan poissuljettu mahdollisuus. Ehkä se onkin suunnitelma, kertoa minulle, hellästi mutta varmasti, kauttarantain että romantiikka todellakin on poissuljettu. Tämä vaihtoehto on liian masentava, sen on pakko olla jotain muuta.
Keskustelu jatkuu ja puheenaiheena on Sanin uusi mies, joka on kuulemma tosi hyvä, vihdoin löytyi sopiva. Ja sieltä se tulee, Sani päättää soittaa Marjalle, varmistaa huomisen suunnitelmat(väliaika tietoja, sovittua koodikieltä)
..."Joo, mä oon tässä just Mikan kanssa tuopilla, joo, mä sanon!"
Terveisiä, ilmeisesti. Viatonta, tosi viatonta, tuli muka yllätyksenä ja kaikkea.
Baari, ei ole mukavimmasta päästä, istumme valtavassa sohvanurkkauksessa, kahdestaan. Ikkuna säteilee kylmää selkääni ja jostain syystä patteri ei ole päällä. Vatsaani kourii epätietoisuus ja epätoivoinen yritykseni hukuttaa se olueen on tuhoon tuomittu. Koetan pakottaa itseni ajattelemaan jotain muuta; jukeboksin edessä seisoo kaksi lihavaa junttia, etsivät biisiä, varmaan jotain Popedaa, sehän tästä vielä puuttuukin. Kaasua komisario Pepponen, jumalauta, mitä seuraavaksi?
"Aijaa, se toi sulle ruusuja vai? Vaikuttaa hieman, no, imelältä, liialliselta hempeilyltä?"
Palasimme siis taas siihen poikaystävään ja keskustelu jatkuu automaatiolla vaellellen sinne tänne ilman päämäärää. Koetan tietoisesti vältellä aihetta Marja. Kolmannen tuoppini ja vähintään kymmenennen savukkeen jälkeen Sani ehdottaa lähtöä, ja saan kyydin kotiin. Perillä hymyillään ja luvataan pitää yhteyttä.
Matkalla parkkipaikalta ovelle kirjoitan Marjalle viestin, sillä en halua äänenpainojen pettävän minua.
"...eli ei sitten kahveja huomenna?"
Tiedän toteavani itsestäänselvyyden, se olisi logistisestikin mahdotonta, mutta haluan uskotella, edes itselleni, että minulla on ainakin aloite. Vastaus viestiä saa sitten odotella ikuisuuden, (tytöillä on varmaan neuvottelut käynnissä) tai siltä se ainakin tuntuu. Puolituntia, vähintään.
"Voipi olla että siirtyy"
Siinä kaikki, ei edes pistettä, se ei edes, helvetti, vaivautunut välimerkkeihin. Masennun, ylianalysoin tilannetta, punnitsen vaihtoehtoja ja elän epätietoisuudessa. Olen voimaton, en hallitse tilannetta. Oliko tämä sen kaiken tarkoituskin? Vihaan itseäni, koska reagoin näin, poltan tupakan jos toisenkin, kuuntelen raskasta musiikkia, ärähdän kämppikselle, kapinoin. Lopulta luovutan ja vastaan:
"Jep... Ilmoittele sitten."
Olen voitettu mies.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Tämäkin käsitteli ihmissuhteita, mutta raikkaan neuroottisella tavalla. Nam ja kiitos.
Tarina oli ehyt kokonaisuus, kielioppiin ja kirjoitusvirheisiin en puutu.
Joo, ihmissuhteita, se on vaikea asia käsitellä, mutta päätin yrittää.
Se on aina kiva jos joku pitää.
On mukavaa törmätä johonkin näin freesillä otteella laadittuun. Harvoin itse kirjoitustyyli on tällä palstalla vetänyt minua noin vahvasti imuunsa. Kokonaisuus on ehyt, pienet kirjoitusvirheet ja paikottainen hiomisentarve menee sen piikkiin, että tämä on kirjoitettu nopeasti. Toivottavasti kuitenkin joskus pääsemme herkuttelemaan myös sellaisilla teksteillä, joihin olet tuhlannut hieman enemmän aikaa.
Novellien otsikot saisi minusta olla melko lyhyitä ja nasevia, joten ottaisin joko tuon 'alaotsikon' pois tai keksisin kokonaan uuden nimen tekstille. Just my opinion.
Tuo otsikko on piste iin päälle. Juuri tuosta novellissa on kyse, pelkkä ansa tuntuisi vajaalta otsikoksi.
Täydellinen otsikko, tässä novelllissa, josta siis todella nautin, otsikko tuo aina silmiin osuessaan mieleeni tarinan ytimen. Vainoharhaisuuden mikä kuuluu kai jokaiseen ihmissuhteeseen.
Otsikko vahvistaa novellin, kehystää sen. Aina ei kannata tiivistää, usein kyllä, mutta ei aina. :)
Novellit ovat lyhyitä, joten niihin ei mielestäni yleensä sovi selittely (ei kyllä pidempiinkään teksteihin, mutta ne antavat enemmän myöten tämän suhteen). Sama pätee novellien otsikoihin. Kyllähän kertojan paranoian huomaa ilman alleviivauksiakin. Lisäksi, jos sitä ei olisi alleviivattu, olisi lukija ollut vapaampi pohtimaan itse, onko kertojalla oikeasti syytä vainoharhaisuuteensa.
Oikeassa olet kuitenkin siinä, että pelkkä "Ansa" olisi sangen väsähtänyt otsikko. Siksi ehdotinkin kokonaan uuden otsikoinnin mahdollisuutta. Henkilökohtaisesti pidän lyhyistä, ytimekkäistä ja itsestäänselvistä otsikoista, tai sitten sellaisista, jotka avaavat tekstiin jonkin uuden tulkinnallisen ikkunan (nämäkin saavat mielellään olla lyhyitä ja ytimekkäitä).
Otsikointi on sangen kiinnostava aihe, joka ei tällä palstalla pääse oikeuksiinsa. Ihmiset otsikoivat tekstejään tyyliin "Mun eka novelli" tai "Oisko hyvä, kommentoikaa", eli oikeastaan jättävät otsikoimatta, ja suurimman osan aikaa he pääsevät tästä kuin koira veräjästä. Tosin joidenkin tapausten kohdalla otsikko löytyy sitten viestin sisältä, mikä on ok.
Huh huh.. Jo toinen ylistävä arvostelu, pelottavaa..
Hyvän palautteen saaminen on hämmentävää, luotin siihen, että saisin enemmän kritiikkiä..
Itseasiassa tämä on ihka ensimmäinen juttu, jonka olen koskaan julkaissut minnekään.. Yleensä ottaen kirjoitukseni, niin hiotut kuin hiomattomatkin, saavat shift delete kohtelun, koska (kuten tämäkin) ne eivät ole minusta mitenkään erityisen hyviä.
Onhan tuossa jutussa, ainakin minusta, paljon hiomista.. Nimissä en ole kovinkaan hyvä, alkuperäiseltä nimeltään se oli Novelli kokeilu 10, mietin myös nimeä Kysymys, mutta se ei olisi toiminut otsikkona, eikä nimenä.
Jätä ihmeessä nolostelut sikseen. Vaikutat minusta ihan karkilta (kyllä, karkilta) kirjoittajalta, ottaisit vaan itsevarmemman linjan, hyvä ihminen (hehee, niin ironista paasata täällä muille tuollaista).
Jos "luotin siihen, että saisin enemmän kritiikkiä" viestii sitä, että olet oikeasti kriittisemmän palautteen tarpeessa, niin siinä tapauksessa pieni vinkki: älä laita tekstiesi alkuun mitään puolustelevaa/selittelevää vioista, puutteista ja hiomattomuudesta. Jos itse myönnät, että olisit voinut käyttää enemmän aikaa tekstin viilaamiseen, viet kritiikiltä maton alta, koska turha meidän muiden on sitä sitten sinulle enää toitottaa. Jos nyt ymmärrät, mitä tarkoitan.
No, itsevarmuus ei ehkä ole kaikkein vahvin puoli minussa..
Joo, itse ajattelin "selittelylläni" karsivani pois ne kirjoitusvirheet, yhdyssana virheet ja semmoiset, joita tulee kun kirjoittelee nopeasti paperilta koneelle keskellä yötä.
No, vinkki vastaan otettu, kiitos palautteesta, se on aina arvokasta, ellei se mene lekkeripelleilyksi. .
Joo, itsevarmuudesta tuntuu allekirjoittaneellakin olevan usein pulaa, joten tuo oli tosiaankin tuollainen 'pata kattilaa soimaa' -tyylinen skenaario.
Lukijan on mahdoton tietää, mitkä puutteet tekstissä johtuvat huolimattomuudesta ja mitkä jostain muusta. Siksi selittely voi passivoida rankimmat pilkunviilaajat, kun ne laittaa kaikenlaista tuon huolimattomuuden piikkiin, eikä viitsi nostaa esille asioita, joista muuten saattaisivat mainita. Voisin kuvitella. No, selvensiköhän tämäkään taas yhtään tarkoitustani...
Syy miksi en kirjoita tänne näytettä, on juuri tuo selittely.
Jos kirjoittaisin, pitäisi sanoma viilata selityksistä vapaaksi, ja se jos mikä vaatii paneutumista.
Itse en nosta kovin korkealle pikaisesti kirjoitettua novellia, jonka kaikki puutteet selitellään...
Eikö tuon selittelyn vaivalla olisi korjannut jo pätkän matkaa tekstiä siksi miksi kirjoittaja on sen tarkoittanut.
Joskus nuorempien kirjoittajien näytteitä lukiessa tulee olo, että kaikkihan me osaamme selittää, miten jostain tekstistä tulisi hyvä, kiinnostava ja ehkä ainutlaatuinen, mutta ketkä meistä ovat niitä jotka kirjoittavat kaiken tuon tietonsa siihen kyseiseen tekstiin, tekevät siitä niin hyvän kuin taidoillaan kykenevät.
Laittavat sen luettavaksi ja ottavat arvostelut avosylin vastaan, ottavat opikseen ja pyrkivät seuraavalla kerralla vielä parempaan tulokseen.
Tuossa mielestäni on haaveilijan ja kirjailijan eto, kirjailija kirjoittaa, haaveilija selittelee miten hyvin kirjoittaisi.
Tässä en halua sormella osoittaa novellia jonka alapuolella versoilen, vaan yleensä tämän palstan näytteitä..
Tämän pitäisi olla tuolla omalla otsakkeellaan, mutta kun tässä sivuttiin aihetta ja olen sivuverso...
Itselleni olen antanut luvan selitellä siinä vaiheessa, kun en enää oleta saavani enempää kommentteja. Silloin voin tarttua kommentoijien mainitsemiin epäkohtiin ja kertoa, mitä olen ajatellut, kun ne tekstiini laitoin. Haaveenani silloin on, että josko kommentoijat näin oppisivat ymmärtämään minua ja tapaani kirjoittaa hieman paremmin (ei tällainen palsta kovin syväluotaava ole, mutta kuitenkin), niin että he joskus tulevaisuudessa voisivat antaa spesifimmin minulle suunnattua ja minua auttavaa kritiikkiä. Lisäksi on kiva, jos syntyy keskustelua eri ratkaisujen toimivuudesta.
Ei sillä, en ole viime aikoina tänne mitään kirjoitellut (siis fiktiota). Tuntuu, että olen itse omilla ohjelmanjulistuksillani nostanut riman niin korkealle, ettei huvita mitä tahansa räpellystä tänne postata. Kesän jälkeen olen muutenkin ottanut taas skeptisemmän kannan kirjoittamiseeni. Ehkä minun on paras vain tyytyä ruotimaan niitä, joilla luovuus virtaa.
Se että puhuu kirjoittamisesta yleensä, on omallakin kohdalla nostanut rimaa kirjoittaa. Tuntuu, että kun tietää niin paljon miten ja mitä pitäisi kirjoittaa, kirjoittamisen pitäisi olla helpoin kohta.
Mutta noinhan ei koskaan ole, vaikka sanat on hallussa, tarina takataskussa, on aina arvoitus natsaako kaikki lopullisessa tekstissä yhteen.
Mikään määrä tietoa kun ei tee sitä työtä, että myisi kirjoituksen lukijalle, ilman sitä urakkaa joka kirjoittaessa on tehtävä.
Täällä tulee helposti leimattua hyväksi kirjoittajaksi, vain koska tietää miten hyvä kirjoitus rakennetaan. Eihän se niin ole. Kirjoittaja on hyvä vasta kirjoitettuaan sen hyvän tekstin.
Selittelyllä on paikkansa, jälkikäteen arvioitaessa, lähinnä tuolla selittelyllä tarkoitin sitä mikä on usein liitetty novellia edeltävään alku tekstiin. Mutta tuon varmaan tiesitkin :)
Ensisijaisesti tämän keskustelun aiheena oli tietenkin tuo novellien kylkiin liimautuva 'ennaltaehkäisevä' selittely, mutta laajensin selittelyteemaa, koska halusin pohtia sitä kokonaisuudessaan.
Minusta tuntuu, että minulta puuttuu jokin mystinen kirjoittamiseen vaadittava ainesosa. Todennäköisesti useampiakin. Eikä kaikki niistä ole edes järin mystisiä, vaan ihan havaittavissa olevia, konkreettisia kehittymistarpeita. Joten turha sitä on sinänsä mystifioda =).
minulta ei puutu mitään, minulla on liikaa, laitanko jakoon... laiskuuteni.
Pahin vihollinen, jota peitelläkseen sitä keksii ties mitä sanahirviöitä, jottei paljastuisi vain ja ainoastaan laiskaksi ja mukavuuden haluiseksi.