Ujo

Olet aivan oikeassa siinä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa on olla ujo. Esimerkiksi murrosikäisen ujoutta pidetään ihan eri tavalla hyväksyttävänä.

Itse olen 23-vuotias ja kärsin sosiaalisesta jännittämisestä. Uusille ihmisille jutteleminen on todella vaikeaa, koska punastelen koko ajan. Jos joku änkyttää ja punastelee, niin se on kiusallista toiselle keskustelukumppanillekin.

Totta on, että aikuisempana on ujouden kanssa vaikeampaa. Olen myös huomannut, että ulkomaalaiset eivät niin helposti ymmärrä, jos on ujo. Noloimpia hetkiä ujouteni kanssa ovat olleet ne, kun muutaman kerran ollessani hiljainen ulkomaalaisten seurassa, nämä ovat kysyneet olenko ok, ja mikä minua vaivaa kun en puhu mitään. En muista suomalaisten seurassa tällaista. Koin sen utelun loukkaavana, mutta en tietenkään näyttänyt loukkaantumistani. Minusta se tuntui jopa röyhkeältä kysyä sellaista. Onneksi useimmat ovat hienotunteisia, ja odottavat että olemme sen verran tutut, että uskallan sanoa jotain.

Totta turisette, mutta pakko se on vielä todeta. On muuten eri asia olla hiljainen, koska silloin yleensä kysyttäessä saa suustansa ulos jotain järkevää, mutta ujo, kuten minä, yrittää vain päästä mahdollisimman lyhyellä vastauksella. Esimerkkejä vastauksista: joo, niin, ymm, ehe, noooo, emmätiiä, niinmäki yms. Itselleni ei tulis mieleenkään ruveta kahvipöydässä kertomaan pitkää tarinaa jos kuuntelemassa on enemmän kuin kaksi ihmistä, oli ne sitten tuttuja tai tuntemattomia. MUTTA yhtä asiaa mietin; en ole ottanut selvää tajuavatko ihmiset minun olevan hiljainen, vai pitävätkö tyhmänä, mutta jos KERRANKIN(=harvoin) avaan suuni ja kerron mielipiteeni, niin olemassa ollut äänekäs kaikkiPuhuuToistensaPäälle-keskustelu lakkaa ja saan kertoa asiani muiden kuunnellessa hiljaa loppuun asti. Lähes poikkeuksetta. Kukaan ei yleensä uskalla sanoa jyrkkää vastalausetta (luulevat kai että alan itkeä) ja joskus vaistoan jopa kunnioitusta! No, se siitä avautumisesta, en jaksa enää kirjottaa..