oon 16v, miten kertoa vanhemmille että sairastan masennusta ja kärsin ahdistuksesta? (ollut jo 8kk) pelkään ettei ne usko ja ajatus tekee mut hulluks...
Miten kertoa masennuksesta vanhemmille?
väsynytuupunut
42859
1Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jos kerrot, niin avautuminen auttaa ainakin sinua. Jos aikuiset, elämää jo enemmän kokeet eivät ymmärrä omaa lastaan, niin ei se ole ainakaan sinun vika. Saattaa alussa olla vaikea uskoa, jos käytöksesi on pysynyt samana kuin ennen masennusta, mikäli olet onnistunut näyttelemään. Saattaa olla että he ovat jo aavistaneetkin alakulosi, mutta tulkitsevat sen murrosiän oireeksi.
Kannattaa toki jo nuorena opetella puhumaan tunteistaan. Siitä on hyötyä sitten myöhemmässä elämässä ja osaa suhtautua omiin lapsiin ja ilmaista kakkia tunteita ja tuntemuksia.
Oletko jutellut masennuksesta kenenkään kanssa?
Kiitos. Kyl ne aina on aavistanu alakuloisuuden, mut jotenki haluu peittää sen et mulla oikeesti olis jotain tai sit vaa ajattelee et on jotai murrosiän mielialavaihtelua?
Oon kokeillu käydä koulupsykologilla muutaman kerran, mut se oli liian vaikeaa ja epämukavaa puhua tuntemattomalle. Itkin vaan siellä. Muuten en oo puhunut kenellekkään. Oon ihan kujalla mitä tekisin, pelkään liikaa
Verkosta apua masennuksen kanssa kamppaileville nuorille.
Tässä linkissä tietoa apua ja neuvoja
http://www.potilaanlaakarilehti.fi/tiedeartikkelit/verkosta-apua-masennuksen-kanssa-kamppailevalle-nuorelle/#.Vu2RgNKLQb1
-------------------------------------------------------------------------------
Kokeile kirjoittaa ajatuksia ja mitä tunnen ylös, ihan paperille. Kun on muotoillut melankoliaa oikeasti sanoin vaikka kirjoittamalla, löytyy helpommin sanoja puhua niistä. Kun käyt useammin terkkarin ja psykologin luona, niin alkaa syntyä luottamusta ja ei koe enää vierautta.
Ja varmaan hyvä keino on purkaa pahaa oloa näin anonyymisti kirjoittamalla. Ei täällä ketään tunnisteta. Tietenkin voi saada tylyjä ja asiattomia kommentteja, mutta myös vertaistukea.
Kannustan puhumaan vanhemmille. Alussa voi tilanne hämmentää heitä, ja on vaikea uskoa ja heidän pitää asiaa sulattaa. Avoimuuden myötä se ilmassa leijuva epätietoisuus ja aavistus laukeaa ja se on etu teille kaikille ja voitten yhdessä hakea apua. Perheyhteys syvenee.