Olen parikymppinen nainen ja olen aina ollut todella ujo ja epäsosiaalinen. Nykyään tilanne on vaan pahentunut ja pelkään sosiaalisia tilanteita tosissani. Asiaa helpotti vähän paikkakunnan vaihto, kaupungin hälinästä maaseudun rauhaan.
Olen koko elämäni ajan vierastanut miehiä. Teini-iässä seurustelin ensimmäistä kertaa, mutten koskaan uskaltanut mennä pojan kotiin kahdestaan hänen kanssaan (vaikka rakastin häntä), mutten myöskään uskaltanut tavata hänen vanhempiaan. Sekä pelkäsin aina pojan suuttuvan minulle jostain. Hän siis oli oikeasti todella kiltti, eikä koskaan oikeasti suuttunut minulle. Suhde ei kestänyt puolta vuotta enempää.
Pari vuotta sitten seurustelin uudelleen ja tämä oli ensimmäinen oikea parisuhteeni. Pelkäsin alussa niin paljon, mutta kuitenkin annoin miehelle mahdollisuuden ja rakastuimme. Pelkäsin paljastaa itsestäni asioita, mutta tein sen kuitenkin sillä olin niin rakastunut. Olin hänelle siis täysin rehellinen ja sen vuoksi myös todella haavoittuvainen (kerroin hänelle lähes kaiken, mutten kaikkea isästäni). Myös tämän miehen kohdalla pelkäsin hänen suuttuvan ja kun hän suuttui olin aina purskahtaa itkuun, vaikka hän ei koskaan ollut milläänlailla väkivaltainen tai julma. Suhde kesti vuoden ja muutimme yhteenkin, jossa ehdimme pari kuukautta asua. Muuton jälkeen kuitenkin aloimme riitelemään ja tähän mennessä olin kovettanut itseni (tai vain niin vihainen), etten enää pelännyt häntä niin paljon. Erosimme ja siitä lähtien olen ollut yksin.
Pienestä asti olen siis pelännyt miehiä, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Asiaa ei ole auttanut se, että saan/sain (täällä maalla ei paljon naapureita ole) jatkuvasti huomiota miehiltä ulkonäöstäni. Blondi, isot rinnat, hoikka you know... Huutelua, ahdistelua yms.
Lapsuudessani emme koskaan puhuneet yhdessä äitini ja siskoni kanssa isästäni. Pikkuhiljaa kuitenkin kasvoin ja kuulin välillä keskusteluja ja minulle tuli sellainen kuva, että isäni oli paha ihminen ja väkivaltainen. Se ei jäänyt epäselväksi, että äitini oli saanut monet kerrat häneltä turpaansa ja useasti pelännyt oman ja meidän henkemme edestä.
En tiedä onko se mahdollista, mutta muistan hämärästi kuinka juoksemme siskoni kanssa kotonamme käytävällä ja isämme huutaa meidät makuuhuoneeseen. Juoksemme nurkan taakse ja siinä isäni on taskulamppu leukansa alla ja huutaa kovaan ääneen. Säikähdin tietysti aivan järjettömän paljon.
Isäni siis käytti hyväkseen minua ja isosiskoani. Minä olin 2-3 vuotias kun isämme jäi asiasta kiinni. Siskoni on minua 3 vuotta vanhempi.
Äitimme ei tiennyt asiasta mitään, sillä kaikki tapahtui silloin kun äiti ei ollut kotona tai kävimme isäni kanssa saunassa. Isäni tietysti pelotteli meitä, ettemme saisi kertoa kellekkään.
Siitä asti kun kuulin asian oikean laidan ja sain luettua kaikki asiakirjat siihen liittyen, olen miettinyt erästä asiaa. Voiko n. 2-vuotias lapsi muistaa tai voiko traumaattisesta/pelottavasta asiasta jäädä jälki psyykeeseen, vaikkei varsinaisia muistoja olisikaan? Olin siis tietoinen peloistani jo ennenkö kuulin isästäni totuuden. Tämä vain olisi sille selitys.
Olen koko elämäni ajan vierastanut miehiä. Teini-iässä seurustelin ensimmäistä kertaa, mutten koskaan uskaltanut mennä pojan kotiin kahdestaan hänen kanssaan (vaikka rakastin häntä), mutten myöskään uskaltanut tavata hänen vanhempiaan. Sekä pelkäsin aina pojan suuttuvan minulle jostain. Hän siis oli oikeasti todella kiltti, eikä koskaan oikeasti suuttunut minulle. Suhde ei kestänyt puolta vuotta enempää.
Pari vuotta sitten seurustelin uudelleen ja tämä oli ensimmäinen oikea parisuhteeni. Pelkäsin alussa niin paljon, mutta kuitenkin annoin miehelle mahdollisuuden ja rakastuimme. Pelkäsin paljastaa itsestäni asioita, mutta tein sen kuitenkin sillä olin niin rakastunut. Olin hänelle siis täysin rehellinen ja sen vuoksi myös todella haavoittuvainen (kerroin hänelle lähes kaiken, mutten kaikkea isästäni). Myös tämän miehen kohdalla pelkäsin hänen suuttuvan ja kun hän suuttui olin aina purskahtaa itkuun, vaikka hän ei koskaan ollut milläänlailla väkivaltainen tai julma. Suhde kesti vuoden ja muutimme yhteenkin, jossa ehdimme pari kuukautta asua. Muuton jälkeen kuitenkin aloimme riitelemään ja tähän mennessä olin kovettanut itseni (tai vain niin vihainen), etten enää pelännyt häntä niin paljon. Erosimme ja siitä lähtien olen ollut yksin.
Pienestä asti olen siis pelännyt miehiä, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Asiaa ei ole auttanut se, että saan/sain (täällä maalla ei paljon naapureita ole) jatkuvasti huomiota miehiltä ulkonäöstäni. Blondi, isot rinnat, hoikka you know... Huutelua, ahdistelua yms.
Lapsuudessani emme koskaan puhuneet yhdessä äitini ja siskoni kanssa isästäni. Pikkuhiljaa kuitenkin kasvoin ja kuulin välillä keskusteluja ja minulle tuli sellainen kuva, että isäni oli paha ihminen ja väkivaltainen. Se ei jäänyt epäselväksi, että äitini oli saanut monet kerrat häneltä turpaansa ja useasti pelännyt oman ja meidän henkemme edestä.
En tiedä onko se mahdollista, mutta muistan hämärästi kuinka juoksemme siskoni kanssa kotonamme käytävällä ja isämme huutaa meidät makuuhuoneeseen. Juoksemme nurkan taakse ja siinä isäni on taskulamppu leukansa alla ja huutaa kovaan ääneen. Säikähdin tietysti aivan järjettömän paljon.
Isäni siis käytti hyväkseen minua ja isosiskoani. Minä olin 2-3 vuotias kun isämme jäi asiasta kiinni. Siskoni on minua 3 vuotta vanhempi.
Äitimme ei tiennyt asiasta mitään, sillä kaikki tapahtui silloin kun äiti ei ollut kotona tai kävimme isäni kanssa saunassa. Isäni tietysti pelotteli meitä, ettemme saisi kertoa kellekkään.
Siitä asti kun kuulin asian oikean laidan ja sain luettua kaikki asiakirjat siihen liittyen, olen miettinyt erästä asiaa. Voiko n. 2-vuotias lapsi muistaa tai voiko traumaattisesta/pelottavasta asiasta jäädä jälki psyykeeseen, vaikkei varsinaisia muistoja olisikaan? Olin siis tietoinen peloistani jo ennenkö kuulin isästäni totuuden. Tämä vain olisi sille selitys.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.