Sosiaaliset pelkotilat, vieraat ihmiset tai suuret ihmislaumat. En voi mennä elokuviin en kahviloihin näin on ollut jo 48-vuotta.
6-vuotiaana olin lastenpsykiatrisella osastolla tutkittavana kun en uskaltanut nukkua ja pelkäsin pimeää.
Vieläkään en ole saanut mitään rauhoittavaa lääkettä pelkoihin!
Pelkoa ja kauhua kuolemaan asti.
6-vuotiaana olin lastenpsykiatrisella osastolla tutkittavana kun en uskaltanut nukkua ja pelkäsin pimeää.
Vieläkään en ole saanut mitään rauhoittavaa lääkettä pelkoihin!
Pelkoa ja kauhua kuolemaan asti.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mene yksityiselle ja pyydä pitkävaikutteista rauhoittavaa. Jos ehdottaa SSRI-tyyppistä masennus/ahdistuslääkettä niin sano ettet halua muuttua tunteettomaksi, jota ko. lääkkeet muun muassa aiheuttaa.
Mikä lääke olisi se päivävaikutteinen? Huomena menen psykiatrille!
Esim. Rivatril tai Xanor Depot.
Ei kirjoittanut Depotia vaan Propralia joka poistaa vapinaa ja alentaa sydämen lyöntitiheyttä tms. Kokeillaan nyt tätä sitten annoksena 20-40 mg.
Asioita jota voivat auttaa. Syö terveellisesti. Pysy ainakin lähellä ihannepainoa. Harrasta säännöllisesti liikuntaa. Myös raskasta kuormittavaa liikuntaa. Ei saisi jäädä paikoilleen murehtimaan asioista. Päättää muuttaa elämän paremmaksi.
Satuin jo lääkitsemään itseni alkoholilla 15-kiloa lihavammaksi koska surin ja ikävöin omaiseni kuolemaa, eikä muuta lääkitystä saanut kuten Diapam. Joka yö pureskelen hampaitani ja narskuttelen. Kolme hammasta jo lohjennut vuoden sisällä. Talvella liukasta syksyllä satoi vettä ja räntää ahdisti mutta vodkapaukku antoi hetkellisesti taivaallisen rauhan. Tuoden ylikiloja vaikka en syönyt kuin muutaman pähkinän. Nyt olen menossa työkokeiluun ja eihän sinne uskalla mennä ilman lääkitystä tai lääkealkoholi huikkaa. Katkolleko tästä vielä joutuu? En ennen käyttänyt lainkaan alkoholia kunnes omaiseni kuoli.
Meditaatio auttaa kaikkiin noihin, mutta joudut myös kohtaamaan omat mörkösi. Kärsimyksen välttely aiheuttaa meissä enemmän kärsimystä, kuin sen kohtaaminen. Haava on se paikka, josta valo pääsee sisään.
Aina se vain jaksaa hämmästyttää miten erilaisia ihmiset ovat. Itsekin sanoisin, että pelkään elämää, ihmisiä ja kuolemaa, mutta esimerkiksi elokuvissa käynti on minulle ehdoton henkireikä, koska siellä minulta ei odoteta mitään. Voin olla omana itsenäni, hiljaa ja rauhassa.
Minua uuvuttavat ja pelottavat vaatimukset ja odotukset. Olen aina elänyt muille. Pinnallinen jutustelu myös onnistuu ja on mukavaa, mutta pelkään lähentymistä, koska silloin ihmisten vaatimukset alkavat ja odotukset kasvavat.
Tuntuu kuin olisin jatkuvasti kauhuissani, ahdistaa niin että oksettaa. Tällainen on äärimmäisen väsyttävää. Tunnetta on jatkunut jo nelisen vuotta. Olo on epätodellinen ja omituisen irrallinen.
Jaksamisia aloittajalle.
Elokuviin kun menee on kamalasti ihmis massaa ja ei koskaan tiedä kuka potkii selkänojaa ja sylkee poppareita niskaasi. En tykkää sellaisesta että aina pitäisi olla kokkiveitsen kanssa puolustamassa itseään ja omaa reviiriään. Kerran joku nosti hikiset jalkansa selkänojalleni , no enpä sen jälkeen koskaan elokuvissa ole käynyt!
Kuolema kohtaa valitettavasti jokaisen tässä elämässä. Itse olen sen nähnyt jo ehkäpä liian moneen kertaan tässä elämässä ja olen vasta 25v. Suosittelen sinulle että elät sellaista elämää mikä itsellesi sopii. Se on turhaa tavoitella sitä niin sanottua " normaalia" elämää kun jotkut kuitenkin ovat erillaisia eli uniikkeja
Erittäin hyvä pointti! Itse olen ollut ihmiskammoinen noin 50 vuotta eli koko ikäni. Ahdistun useimmissa sosiaalista tilanteissa. Vanhemmiten jännitys on helpottanut. En edelleenkään nauti ihmisten kohtaamisesta, mutta en myöskään ajaudu sisäiseen paniikkiin. Ensimmäiset 40 vuotta sen sijaan olivat raastavia. Sos. kammoisena oli vaikea yrittää opiskella ja taistella työpaikasta. Jos oma jännittäminen aiheutti suuria hankaluuksia, niin vainon kohteeksi joutuminen teki elämisestä pahimmillaan helvettiä.
Näin jälkeenpäin olen usein miettinyt, onko kaikki ollut vaivan arvoista. Sos. kammoni oli pitkään rinnastettavissa fyysiseen invaliditeettiin. Kuitenkin minun oli pyrittävä sopeutumaan terveiden maailmaan ilman mitään apua tai tukea. Entäpä jos olisikin saanut elää itseni näköistä elämää?