Pelkään elämää ja ihmisiä sekä kuolemaa

Ei kirjoittanut Depotia vaan Propralia joka poistaa vapinaa ja alentaa sydämen lyöntitiheyttä tms. Kokeillaan nyt tätä sitten annoksena 20-40 mg.

Satuin jo lääkitsemään itseni alkoholilla 15-kiloa lihavammaksi koska surin ja ikävöin omaiseni kuolemaa, eikä muuta lääkitystä saanut kuten Diapam. Joka yö pureskelen hampaitani ja narskuttelen. Kolme hammasta jo lohjennut vuoden sisällä. Talvella liukasta syksyllä satoi vettä ja räntää ahdisti mutta vodkapaukku antoi hetkellisesti taivaallisen rauhan. Tuoden ylikiloja vaikka en syönyt kuin muutaman pähkinän. Nyt olen menossa työkokeiluun ja eihän sinne uskalla mennä ilman lääkitystä tai lääkealkoholi huikkaa. Katkolleko tästä vielä joutuu? En ennen käyttänyt lainkaan alkoholia kunnes omaiseni kuoli.

Elokuviin kun menee on kamalasti ihmis massaa ja ei koskaan tiedä kuka potkii selkänojaa ja sylkee poppareita niskaasi. En tykkää sellaisesta että aina pitäisi olla kokkiveitsen kanssa puolustamassa itseään ja omaa reviiriään. Kerran joku nosti hikiset jalkansa selkänojalleni , no enpä sen jälkeen koskaan elokuvissa ole käynyt!

Erittäin hyvä pointti! Itse olen ollut ihmiskammoinen noin 50 vuotta eli koko ikäni. Ahdistun useimmissa sosiaalista tilanteissa. Vanhemmiten jännitys on helpottanut. En edelleenkään nauti ihmisten kohtaamisesta, mutta en myöskään ajaudu sisäiseen paniikkiin. Ensimmäiset 40 vuotta sen sijaan olivat raastavia. Sos. kammoisena oli vaikea yrittää opiskella ja taistella työpaikasta. Jos oma jännittäminen aiheutti suuria hankaluuksia, niin vainon kohteeksi joutuminen teki elämisestä pahimmillaan helvettiä.

Näin jälkeenpäin olen usein miettinyt, onko kaikki ollut vaivan arvoista. Sos. kammoni oli pitkään rinnastettavissa fyysiseen invaliditeettiin. Kuitenkin minun oli pyrittävä sopeutumaan terveiden maailmaan ilman mitään apua tai tukea. Entäpä jos olisikin saanut elää itseni näköistä elämää?