Olin eilen kaupungilla enkä kuullut kun taskussa oleva puhelimeni soi, huomasin vasta tunnin kuluttua kun katsoin siitä kelloa että oli puhelu tullut. Soittajana kukapa muukaan kuin lähes 2 vuotta sitten kadonnut avopuolisoni.
Kyyneleet valuivat silmistäni (olen aikuinen mies) siinä kadulla ollessani, sydämeni hakkasi, kädet hikoilivat ja hengitys muuttui katkonaiseksi. En tiennyt mitä tehdä. Ajatuksista tekoihin tuntui kestävän minuutteja, lähes ikuisuudesta. Yritin heti rauhituttuani soittaa takaisin, mutta ei vastausta. Laitoin tekstarin. Ei vastausta. Yritin illalla uudestaan. Ei vastausta. Itkin.
Töissä olen ollut tänään koko päivän ihan sekaisin, en voi edes ajatella mitään muuta kuin vain häntä. Epäilen omaa mielenterveyttäni. Olenko sairas kun hän saa minussa edelleen tälläisen reaktion aikaiseksi pelkällä hälärillä? Ehkä se oli vain virhesoitto?
Hän oli se joka katosi yhteisestä kodistamme muutamassa tunnissa sen jälkeen kun oli sanonut tarvitsevansa rauhaa ja olevansa "rikki". Aikoi muuttaa sisarensa luo Englantiin väliaikaisesti ja sitten katsoa että mitä tekee, tuleeko takaisin minun luo vai jääkö Englantiin töihin. En kuullut hänestä kolmea lyhyttä puhelinkeskustelua enempää tuon jälkeen jossa hän lähinnä itki ja toisteli ettei vika ole minussa ja ettei hän vain pysty tekemään mitään kun ahdistaa ja on niin paha olla. Pidin kihlasormusta vielä parikin kuukautta hänen katoamisensa jälkeen ennen kuin uskalsin ottaa sen pois. Emmehän olleet ikinä sopineet että eroamme. Kaivoin sen taas eilen laatikosta esiin ja pyörittelin käsissäni pohtien häntä ja yhteistä elämäämme. Ehkä sittenkin...
Minä kai se meistä olen se sairaampi, vaikka hänellä se virallinen diagnoosi on. En vain kehtaa mennä työterveyshoitoon tästä mitään sanomaan vaan kirjoitain sen tänne julkisesti. Salaa toivoen että ehkä myös sinäkin jota tämä koskettaa tämän luet.

Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.