Mitä tehdä kun on kyllästynyt kaikkeen?

Kokeilen ihan kaikkea isommalla ja pienemmällä vimmalla mikä ikinä voisi vangita mielenkiintoni. Etsin ja etsin ja etsin jotain joka kolahtaisi.

Suomessa ei ole mitään tulevaisuutta.
Työttömyys ja tuloerot vain kasvavat ,kurjuus lisääntyy.

Tämä aika on Suomen historiassa täysin perseestä,ihmisiä suorastaan syyllistetään olemassaolostaan vaikka samat syyllistävät tahot ovat teoillaan itse aiheuttaneet Suomen alasajon.

Jos olisin nuori niin muuttaisin työn perässä Kanadaan.
Tee sinä niin...vielä kun olet nuori.

Tämä paska maa uppoaa juuri nyt omaan oksennukseensa.

Kokeile Jeesusta Kristusta. Älä ainakaan viimeisimmäksi heitä tätä vaihtoehtoa.

Tuntuuko mikään näistä oireista tutulle?

http://www.kilpirauhanen.com/tietopankki/kilpirauhanen/mielenterveys-ja-vajaatoiminta/

Itselläni oli melkein kaikki. Ostin kuparia ja seleeniä, oireet poistuivat.

mä löysin buddhalaisuudesta hyvän tavan elää. sain siitä sisältöä elämään ja yksinkertaisen elämän tavan ,ilman nykyajan kaikkea muka välttämätöntä paskaa. luin, liikuin ja söin terveellisesti. löysin keinoja harjoittaa mieltä ja jooga auttaa hyvän yleiskunnon hankkimisessa. suosittelen kokeilemaan ja ottamaan asiasta selvää. ei kai jeesukseen uskomisessa mitään vikaa ole, ei se sulje sitä pois. buddhan opeista löytyy tapoja kehittää itseään ja oppeja seuraamalla aloin kasvissyöjäksi ja kesällä kulkuneuvoni oli fillari tai sit vaan kävelin. alkuun pääset lukasemalla helppotajuisen kirjan Buddhan elämä ja teot.suomi24:ltä löytyy buddhalaisuus palsta ,mutta kirjasto on hyvä keino etsiä uusia tienviittoja. 2500 vuotta sitten asunut heppu avas mun silmät näkemään, että tässä nykyisessä elämän meiningissä on jotain vikaa. onnea matkaan!!! :)

Lisäksi, katsotteko koskaan koko hommaa näin: Oli big bang jossain kaukana kauan sitten. Oli kaasua, pölyä, hiukkasia, ja ne alkoivat tiivistyä. Syntyi tähtiä, planeettoja ja muuta roinaa. Kaikenlaisia atomeja ja yhdisteitä majaili planeetallamme. Ne järjestäytyivät, syntyi orgaanisia yhdisteitä...

Me olemme vain kasa orgaanisia yhdisteitä, molekyylejä, atomeja, ..elottomia atomeja! Kaikki partikkelimme leijailivat joskus kuolleina, tiedostamattomina jossakin tähtipölyssä.

Sitten me kuvittelemme, että elämässä on jotain järkeä, jokin tarkoitus. Me sodimme, teemme hyvää, keksimme sääntöjä. Jotkut luulevat lajiamme kaiken keskipisteeksi ja ylimmäksi luomukseksi koko universumissa. Pelkäämme kuolemaa, vaikka olemme kuolleita jo alun alkaen. Elottomista atomeista koostuvat kappaleet miettimässä omaa olemassaoloaan. Miten materia voi olla tietoinen itsestään?

Kai te nyt ymmärrätte, että tämä on ihan järjetöntä!!

jos ei ole parempaa tekemistä...

työnteko on parasta lääkettä paskanjauhamiseen.

okei....jos sä katot sun telkkaria niin se on kasa jotain atomeita, tai sun autoa, niin olet oikeassa. täs elämäs on mysteeri nimeltä sielu joka on sun todellinen itsesi. buddhalaisuus ei puhu halaistua sanaa jumalasta tai siitä että se on se sielu, joka saavuttaa lopulta heidän mukaansa useiden jälleensyntymien jälkeen nirvanan ja sitten ei tarvitse enää palata kärsimään maan päälle kuittaamaan karmaansa. vapautuu. on joo molekyylitasoa ja ja muuta kummaa mutta tää elämä on yks iso mysteeri. eiks se kiehdo sua? se että kuka sä oot?miks just se joka oot ja mitä elämäs pitäis tietää tajutakseen täst yhtään mitään? olla osa tätä kaikkea on jokaosen oma homma ja jos onnistuu jollain tavalla saamaan yhteyden siihen korkeampaan voimaan ,joka kaikkea ohjaa niin homma valkenee sullekkin... buddha sanoi elämän olevan kärsimystä, mutta hän antoi myös ohjeet kuinka kärsimyksestä voi vapautua. jalo kahdeksan osainen tie. ota siitä selvää ja tee siitä oma tiesi kohti korkeampaa ymmärrystä elämästä, sen syistä ja seurauksista.

Kerroit kokeilleesi Jeesusta. Kyllä Hän on edelleen se varteenotettavain asia ja yhteys Luojaan Jumalaan. Ongelmasi ei ole hengellinen vaan suurelta osin sielullinen. Sinulla on yhteys omaan itseesi, siis omiin tunteisiisi ja minuuteesi kunnossa. Ensin täytyy syntyä yhteys ja sopusointi sisimpään, vasta sitten kokee yhteyden toisiin ja yhteiskuntaan.
Sinua voisi auttaa Tommy Hellstenin ja terapeutti Seppo Jokisen itsehoitokirjat.
Voit tavallaan jättää sen uskonnon ihan rauhassa sivuun. Näitä kirjoita löydät varmasti paikkakuntasi kirjastosta.

Kokeileppa maallistua täysin, et usko mininkään muuhun kuin siihen mitä näet, ja siitäkin vain puolet. Tavoittelet vain niitä asioita joita haluaisit itse, et niitä joita muiden mielestä pitäisi haluta. Tee sitä mitä tekee mieli. Jos jokin tuntuu ikävältä, niin jätä huomiseen. Jos jotakin inhoat, niin sivuuta se huomioimatta asiaa.

joo uskoon tulee jos on tullakseen. mä haluun korostaa että mulle buddhalaisuus ei oo uskonto. se on elämäntapa tiettyjä ohjeita ja sääntöjä noudattamalla. mun suhteeni buddhaan on kunnioittava ja okei ehkä mä tavallaan uskon siihen ja mitä se sano. teen mieluusti niin. on olemassa kuitenkin vielä korkeampi voima jonka voit löytää esim. buddhalaisuuden avulla. ehkä joku löytää sen jeesuksesta tai tommy hellsteenistä . mä oon vakaasti sitä mieltä että jokaisen elämässä on omat haasteensa voitettaviksi tarkoitettu. se on jo tarkoitus. oma polku jolla on mahdollisuus löytää jotain itseään isompaa ja nöyrtyä olemaan vain pieni ihminen. olla hyvä sellainen. me ollaan kuitenkin samalla pallollla kaikki ja kukin kulkee omassa ymmärryksessä, kokemuksessa elämästä ja osana yhtä suurta kokonaisuutta.

mitä kunnian arvoisat herrat (arvon neidit ja rouvat) sanoo tähän????? herra on mun moottori-kapteeni Ä-ni.......hamppukaupunki.... hymyssä suin kyselen kun ei piä ottaa kaikkee nii justiisa... youtube ;>

"Tutkimuksissa on osoitettu, että ihmisen kyky arvioida mennyttä elämää on varsin puiutteellinen. Siihen vaikuttaa hetkellinen mieliala, eli hyvissä fiiliksissä mennyt elämä näyttäytyy parempana, masentuneena huonompana. Tulevaisuuden ennustaminen on sitten jo täysin mahdotonta."

Kyllä minä itse ainakin tiedän 46 vuotiaana että "missä mennään mitä minuun tulee": elämän perusasiat mm. tyttöystävä, lapset, perhe yleisesti, liveystävä, ja elämälle asetetut minimihaaveet (yksilöllisiä joka ihmisille) jää minulta saavuttamatta kokonaan.
Olen tiennyt jo 6 v lähtien että en tule ikinä kokemaan elämää mielekkäänä näistä lähtökohdista, minun kohdallani ei siis ole kyse mistään hetkellisistä fiiliksistä. Koko ikäni olen epätoivoisesti yrittänyt keksiä erilaisia virikkeitä millä voisin jatkaa elämää, mutta tietyt geeneissä olevat perusvietit&halut muistuttavat olemassaolostaan- halusin tai en, niitä ei aina voi tukahduttaa. Näiden asioiden poisjäänti tuottaa eräänlaista tuskaa edelleen, sitä tuskaa ei mikään kemiallinen seos tai terapia voi helpottaa.
Pohjimmiltaan on kyse siitä, että en halua pidentää elämääni keinotekoisesti jos tarjolla on vain "lievittämistä". Mikään uskonto, psykiatri tms. ei voi muuttaa tosiasioita ja tuoda minulle syvällä sielun syvissä syövereissä ja geeneissä olevia elämän perusasioita, ne voivat vain yrittää lievittää oireitani jotta jaksaisin kitua loppuun saakka kunnes kuolema tulee luonnollisesti. En yksinkertaisesti halua enää elää. Minulle vaihtoehdot ovat tässä vaiheessa aivan 100% selvät.
Minulle siis kuolema yksinkertaisesti vain on parempi olotila. Mainitsin aikaisemmin ne kriteerit miltä pohjalta yhteiskunta voisi tarjota mahdollisuutta avustettuun itsemurhaan, niissä kävi kyllä selväksi että kyse ei olisi hetkellisen mielialan pohjalta tehty itsemurhapäätös (vaatisi useita pyyntöjä tietyn aikajakson - vähintään vuoden - aikana, lääkärin arvio tilanteesta jne). Näitä yksityiskohtia pitäisi tietenkin miettiä tarkkaan että vältyttäisiin mainitsemiltasi spontaanisti tehdyiltä avustetuilta itsemurhilta.

Ainoastaan kaksi asiaa pitää minut vielä hengissä:

1) En halua olla itsekäs ja tuottaa mielipahaa vanhemmilleni, siksi yritän sinnitellä kunnes heidän aikansa tulee (ja ei, en silti toivo heille ennenaikaista kuolemaa tämän takia). Toisaalta, viime aikoina olen miettinyt, että kuinka pitkään heillä on oikeus edellyttää että minä kärsin heidän vuoksi, tämä itsemurhaitsekyysulottuvuus kulkee molempiin suuntiin vaikka se yleensä mielletään vain itsemurhan tekijälle kuuluvaksi.

2) Pelkään sitä mitä tulee itsemurhan epäonnistumiseen. En halua herätä teho-osastolta halvaantuneena ja tiedostaa että joudun elämään loppuelämäni pystymättä yrittämään itsemurhaa uudestaan. Tämä pelko saa minut ajattelemaan erittäin järkyttäviä ja väkivaltaisia itsemurhatapoja, joissa yhdistellään useita eri menetelmiä samaan aikaan (esimerkiksi lääkkeet, aseet ja veteen hukkuminen). Tämänkin takia toivoisin 100% kivutonta, varmaa ja nopea kuolemaa esimerkiksi lääkärin (joka toimisi vapaaehtoispohjalta tässä asiassa) valvonnassa otettavan itsemurhapillerin muodossa.

"Mihin perustuu ajatus, että itsemurhan mahdollisuus lukkäisi sitä? On tietääkseni osoitettu, että itsemurhavälineiden helppo saatavuus lisää itsemurhia. "

Tämä perustuu lukuisiin keskusteluihin viimeisen 20v aikana (pääasiallisesti kyllä amerikkalaisten kanssa IRC:issä ja itsemurhiin liittyvissä alt.* uutisryhmissä). Myönnän kyllä että otos on siltikin pieni, mutta lähes poikkeuksetta kaikki joiden kanssa olen asiasta jutellut (jotka ovat myös itsemurhaa pohtineet) ovat olleet samaa mieltä. Voin hyvin kyllä olla väärässä jos tämä mahdollisuus tulisi suuren ihmismassan ulottuville.
-------------------------------------
Sinällään en ihmettele yhtään että nuoria lähtee tai moni haaveilee lähdöstä. Mutkin lyötiin lapsena muottiin ja käskettiin vaikenemaan mielipahasta jopa koulussa vaikka kotona oli paha olla niin piti olla hiljaa ettei vaan suututa. Valitettavasti suomalaisuuteen kuuluu jurous, hiljaisuus ja ositainen tunteetomuus joka hiljaisesti kylvätään jo lapselle. Positiivista on nähdä nyky vanhemissa avoimia ja meneviä jotka vie lapsia puistoihin juttelemaan sekä leikkimään plus kannustaa sekä tukee. Omista kavereistani jotka ovat ''lamalapsia'' osa on laitoksessa, käyttäjiä tai kadonneet kokonaan (itsari?)
-------------------------
Mulla kävi itsemurha ensi kerran mielessä 10 v, ja yritin juosta auton alle. Ei käynyt mitään vaikka olin puoliksi auton alla, paitsi että myöhemmin sain haukut vanhemmiltani.

youtube; raappana-elä ennenkuin kuolet ;>

ThisIsMyOpinionToo, sinnittelet elämässä vanhempiesi vuoksi. Se on kyllä hieno juttu. Itse pidät perhettä, jälkikasvua yhtenä elämäntarkoituksen perusasiana. Kukaan äiti tai isä ei halua, että hänen maailmaan saattama lapsi lähtee itsemurhan kautta. Se kyllä latistaa heidän elämänsä ja ilon. Miksi synnytin lapsen tänne tarkoituksena vain hänen omavalintainen kuolema ennen aikojaan. Minulla ei ole lasta, ja parempi niin, jos tämä lapsi kokisi olemassaolon niin vaikeaksi ja turhaksi.
Vielä silloin 70 - 80-luvuilla, kun olet ollut ollut lapsi ja nuori, on ollut yleinen vaikenemisen muuri. Olihan se sitä elintason ja vaurauden aikaa ja ei saanut näyttää, että menee huonosti ja on vaikeaa. Toivoa ei kuitenkaan kannata heittää. Kyllä sinä vielä keski-iässäkin voit pauhua ja purkaa sitä pahaa oloa puhumalla. Silloin ei ollut edes näitä anonyymejä nettipastoja.

Päivä kerrallaan, periaatteessa jo yli 20 vuotta yksin lähes kaikenlaisen yhteiskunnan ulkopuolisena, vihattuna yksilönä. Huonosti toimivan julkisen terveydenhoidon, koululaitosten ynnä kaiken sen muun paskan jäljiltä nyky tilanne ei kovin kehuttava, ulospäin vaan en sitä näytä. Saatan tipahtaa koska tahansa ns. drop dead sitä ei vaan minusta näe ulospäin, ulkopuolisen silmin en varmaankaan näytä siltä.
Kaikki se, mitä olen elänyt, se on vaan saanut minut vihaamaan jo lähes koko tätä ihmiseliömuotoa. En nykyisin enää edes hae mitään osaa minkäänlaisen yhteisön toimivana jäsenenä, enkä oikeastaan kaipaa muiden ihmisten seuraa koska mieleni on jo niin vinksahtanut niin omanlaisekseen etten koe sitä enää itselleni mielekkäänä, pääasiassa kaikenlaisesta kanssakäymisestä päällimmäisin tuntemus mikä mieleen jää on ns. paskan maku suuhun. En käy juuri koskaan häissä, hautajaisissa tai yleensä missään muissakaan kissanristiäisissä. En harrasta mitään, en matkustele enkä ole toisten ihmisten kanssa enää tekemisissä, joitain pakollisia päivittäiseen elämään liittyviä pakollisia rutiineja lukuunottamatta, kaupassa on pakko käydä ynnä muuta vastaavaa.
Silmälääkärillä kävin viimeksi muistaakseni vuonna 1987 tai -89, muutkin lääkärikäynnit vähän niin ja näin, vaivoja roppakaupalla ja joka vuosi vain huonompaan suuntaan ja alaspäin, yhä kiihtyvällä vauhdilla. Julkisella puolella vastassa muuhun terveydenhoitoon liittyen vaan näitä pyöveleitä, otuksia mitkä on tottuneet harjoittaamaan nopeutettua eutanasiaa aina tilaisuuden tullen, en jaksa enää näitä ja niiden tuhovaikutusta omaan elämääni.
Tässähän tämä menee omaa ja ihmiseliökunnan loppua odotellessa, valitettavasti vain jälkimmäinen taitaa jäädä itseltä näkemättä. Edes kaikki maailman rahakaan ei enää välttämättä auttaisi tuossa omassa henk. koht. lopussa - Jobsilla oli sitä vaikka kuinka ja kuinkas kävi - he's gone now. Niin oon muuten minäkin, ainoa asia mitä en varmuudella tiedä, onko se muutaman vuoden vai vaikkapa yhden vuosikymmenen asia. Who give's a shit any moore.

Otetaas uusiksi. Kopioin pari minuun vaikuttanutta viestiä, ja muokkasin niitä minun tilanteeseeni sopivaksi, mutta muokkaukset eivät jostain syystä tallentuneet. Tämän tekstin olen tallentanut koneelle, jos teen itsarin niin on edes jonkunlainen selitys.

"Tutkimuksissa on osoitettu, että ihmisen kyky arvioida mennyttä elämää on varsin puiutteellinen. Siihen vaikuttaa hetkellinen mieliala, eli hyvissä fiiliksissä mennyt elämä näyttäytyy parempana, masentuneena huonompana. Tulevaisuuden ennustaminen on sitten jo täysin mahdotonta."

Minä itse tiedän nyt 46 vuotiaana että "missä mennään ja mitä minuun tulee". Tiesin jo lapsena että elämän perusasiat (joista kaikki ihmiset haaveilee mm. tyttöystävä, lapset, perhe yleisesti, liveystävät), ja elämälle asetetut minimihaaveet (yksilöllisiä joka ihmisille), ne eivät tule olemaan osa minun elämääni.

Olen tiennyt että en tule ikinä kokemaan elämää mielekkäänä näistä lähtökohdista, minun kohdallani ei siis ole kyse mistään hetkellisistä fiiliksistä. Koko ikäni olen epätoivoisesti yrittänyt keksiä erilaisia virikkeitä millä voisin jatkaa elämää. Tietyt geeneissä olevat perusvietit, sisäänrakennettu elämästä kiinnipitäminen, tai sitten pelko siitä että miten se kuolema tapahtuu - halusin tai en, näitä ei yksinkertaisesti voi tukahduttaa. Sitä tuskaa ei mikään kemiallinen seos tai vuosikausia kestävä terapia helpota.

Pohjimmiltaan on kyse siitä, että en halua pidentää elämääni keinotekoisesti jos tarjolla on vain "kidutuksen lievittämistä". Mikään psykologia tai uskonto tms. ei voi muuttaa tosiasioita. Ne voivat vain yrittää lievittää oireita jotta jaksaisi kitua loppuun saakka kunnes kuolema tulee luonnollisesti. En yksinkertaisesti halua elää vain jaksaakseni kidutusta yhä uudestaan vuosikymmenistä toiseen. Minulle vaihtoehdot ovat tässä vaiheessa tässä.
Minulle siis kuolema yksinkertaisesti vain on parempi olotila.

Luulisin, että kävi kyllä selväksi että kyseassä ei ole hetkellisen mielialan pohjalta tehty itsemurhapäätös. Hetken mielijohteesta halutut itsemurhat tulee välttää. Jos todellakin haluaa avustetun itsemurhan, se esim. vaatisi useita pyyntöjä tietyn aikajakson - vähintään vuoden - aikana, lääkärin arvio tilanteesta, jne. Näitä yksityiskohtia pitäisi tietenkin miettiä tarkkaan, että vältyttäisiin spontaanisti tehdyiltä avustetuilta itsemurhilta.

Ainoastaan kaksi asiaa pitää minut vielä hengissä:

1) En halua olla itsekäs ja tuottaa mielipahaa vanhemmilleni, siksi yritän sinnitellä kunnes heidän aikansa tulee. Ja ei, en silti toivo heille ennenaikaista kuolemaa tämän takia. Toisaalta olen miettinyt, että kuinka pitkään heillä on oikeus edellyttää että minä kärsin Tämä itsemurhaitsekyysulottuvuus kulkee molempiin suuntiin vaikka se yleensä mielletään vain itsemurhan tekijälle kuuluvaksi.

2) Olen todella vainoharhainen mitä tulee itsemurhan epäonnistumiseen. En halua herätä teho-osastolta halvaantuneena ja tiedostaa että joudun elämään loppuelämäni pystymättä yrittämään itsemurhaa uudestaan. Tämä vainoharhaisuus saa minut ajattelemaan erittäin järkyttäviä ja väkivaltaisia itsemurhatapoja jossa yhdistellään useita eri menetelmiä samaan aikaan (esimerkiksi lääkkeet, käsiase, junan alle jääminen ja hukkuminen). Tämänkin takia toivoisin yhteiskunnalta 100% kivutonta, varmaa ja nopea kuolemaa esimerkiksi lääkärin (joka toimisi vapaaehtoispohjalta tässä asiassa) valvonnassa otettavan itsemurhapillerin muodossa.

Sinällään en ihmettele yhtään että nuoria lähtee tai moni haaveilee lähdöstä. Niin minäkin tein nuorena. Mutkin lyötiin lapsena muottiin ja käskettiin vaikenemaan mielipahasta vaikka kotona ja koulussa oli paha olla. Olla hiljaa kun äiti höösäsi kehitysvammaista veljeäni, ja minä olin yksin. Isä alkoi juomaan kun veljeni huomattiin kehitysvammaiseksi. Isä oli iltaisin aina kavereillaan tai baarissa, päivisin töissä, ja kävi kotona vain nukkumassa. Hiljaisuus ja osittainen tunteetomuus minulla alkoi jo lapsena.
Positiivista on nähdä suomalaisia vanhempia jotka vievät lapsia puistoihin juttelemaan sekä leikkimään plus kannustavat sekä tukevat.
Omista kavereistani osa on laitoksessa, käyttäjiä tai kuolleet. Itse opin lukemaan 5 vuotiaana, ja kirjoista tuli pakopaikka ankeudesta. Teininä jouduin huonoon seuraan, tupakka ja kalja alkoivat 12 vuotiaana, kunnes myöhemmin tutustuin huumeisiin. En tosin enää käytä. Joskus otan pari kaljaa.

Minulla kävi itsemurha ensi kerran mielessä 10 vuotiaana. Juoksin auton alle, mutta ei käynyt mitään vaikka olin puoliksi auton alla. Tämä autoilija vei minut sitten kotiin. Teon tarkoituksellisuus ei tullut tietoon, ja sain vain haukut vanhemmiltani. Että ei se osaa edes tietä ylittää...
Myöhemmin yrityksiä on ollut useita. 18 vuotiaana sydän pysähtyi barbituraattien yliannostuksesta, mutta vasta sairaalassa koska joku oli löytänyt minut ja tilannut ambulanssin.