Kuinka eteenpäin?

Aika ufo olisitkin, jos kykenisit "unohtamaan" noin ikävän kokemuksen jo parissa kuukaudessa. Anteeksiantaminenkin on huomattavasti monimutkaisempi ja aikaa vievämpi prosessi, kuin mitä mahtuu muutamaan kuukauteen.
Aina kun parisuhteessa tulee eteen tunteita kuohuttavia asioita, niistä täytyisi kyetä keskustelemaan kumppanin kanssa. Yhdessähän ollaan nimenomaan siksi, että halutaan muodostaa toimiva ja rakastava tiimi, jossa molemmilla on hyvä olla. Mukavat asiat/kokemukset jaetaan aina heti kumppanin kanssa, joten miksei sitten ikävätkin.
Tunneasioissa täytyisi osata kuvailla se, miltä itsestä tuntuu ja mitä ajattelee, ja toisen tulisi osata kuunnella, ja sitten kertoa omat ajatuksensa. Ensin se vaikuttaa totta kai vaikealta, koska provosoidutaan toisen kerronnasta ja syntyy ehkä äänekäs riitakin, mutta sen tunnekuohun jälkeen on mahdollista jatkaa keskustelua rauhallisemmin - ehkä vasta huomenna tai viikon päästä, mutta kuitenkin.
Eheytyminen on siis prosessi, jota varten täytyy olla aikaa. Yhdellä istunnolla noin negatiiviset tunneasiat eivät hoidu, joten vuoropuhelua tulee jatkaa kunnes kummallakin on rauhallinen olo ja voidan antaa oikeasti anteeksi. Siihen voi mennä kauan, mutta anteeksi antaminen näkyy sitten joka päivä teoissa ja sanoissa, eikä katkeruus/syyllisyys hypi enää silmille missään tilanteessa.

Hei peeetrei

Saitkin tuossa edellä jo vastauksen, jossa oli paljon pohdittavaa.

Haluaisin vielä jatkaa. Parisuhteessa on aina kyse kummankin vapaaehtoisesta sitoutumisesta. Sitoutuminen on luja asia, jonka pitäisi kestää siten, että parisuhdetta varjellaan vaaroilta (kuten ulkopuoliset ihmiset, päihteet yms), voidaan kokea turvaa ja luottamusta ja sovitaan asioista yhdessä. Kertomassasi vaikuttaa, ettei tyttöystväsi olekaan kokenut sitoutumista samalla tavalla kuin sinä. Kirjoitit sanoneesi ikävien seikkojen ilmettyä, että niiden tulee loppua. On tosi hyvä, että kerroit, että oma rajasi niiden sietämiseen meni siinä. Mutta viime kädessä vain tyttöystäväsi tietää, oliko hän todella valmis lopettamaan kyseisten rajojen rikkomisen. Nyt kerrot hänen ahdistuvan. Nyt on varmaan suhteessanne kohta, jossa sitoutumista ja yhteisiä pelisääntöjä pitää miettiä mahdollisimman avoimesti. Tämänkaltaisia kysymyksiä nousee mieleeni muun muassa: Mihin kumpikin sitoutuu? Millaisena kumpikin näkee ja kokee suhteenne? Minkä pitää muuttua, mikä ei saa muuttua? Mikä on kummallekin luovuttamatonta siinä, mitä suhteelta odottaa? Missä rajat menevät?Voiko 'allekirjoittaa' itse ne asiat, joita toinen toivoo?

Anteeksianto on yleensä pitkähkö prosessi. Luottamuksen ja turvallisuuden elpyminen tunnetasolla vie aikaa. Jos sinusta tuntuu ettet luota, ja koet turvattomuutta, hyvässä parisuhteessa pitäisi miettiä, miten turvaa ja luottamusta voidaan lisätä. Luottamuksen rikkoneen pitäisi osoittaa muuttaneensa käytöstään, motiivejaan ja ajatuksiaan asian selvittyä, jos näin oikeasti hänen kannaltaan on tapahtunut. Rajojen rikkomisen jälkeen asiat eivät ole enää kuten ennen. Ne voivat tulla hyviksi ja tästä voidaan oppia uutta ja hyvää, mutta samaksi ja entiseksi ei tilanne palaa.

Viisautta ja avoimuutta keskusteluunne toivottaen

Merja, diakoni

Olen miettinyt näitä teidän vastauksia. Olen miettinyt sitä, että kuinka antaa anteeksi, mutta muuten olen edelleen neuvoton. Näen toisessa paljon hyvää ja paljon syitä, miksi haluaisin jatkaa ja yrittää. Jos mietin tulevaisuutta ja mahdollista perhettä, näen hänessä hyvän äidin, mutta en pysty varmuudella sanomaan onko hän hyvä puoliso. En koe, että saisin häneltä tällä hetkellä ymmärrystä taikka rakkautta. En koe, että hän haluaisi jatkaa, vaikka niin sanookin. Odotanko häneltä myös liikaa? En pysty sietämään sitä ajatusta mitä kaikkea tapahtui. Ne ajatukset ja epäilykset kiusaa mielessä tämän tästä, enkä tiedä osaanko enää edes arvostaa häntä. Aivan kuin haluaisin takaisin sen mitä oli syksyllä, mutta tiedän ettei siihen ole paluuta.

Vuoropuhelukin on alkanut vähenemään. Toinen sanoo vain, että on väsynyt tähän asioiden läpikäymiseen. Tämänkin takia koen, että hänen halu ei ole kovin vahvaa ja ettei hän pysty ymmärtämään minua yhtään. Ja samalla tämä loukkaa ja satuttaa enemmän. Odotanko jälleen häneltä liikaa?

Olen myös itse alkanut väsymään tilanteeseen, koska en koe, että saisin sitä mitä tarvitsen. En koe saavani rakkautta taikka ymmärrystä. Mieltä on alkanut kalvamaan ajatukset, että hän haluaisi mennä jonnekin missä näitä ongelmia ei tarvitsisi kohdata ja että hänen sitoutuminen ei ole yhtä vahvaa kuin minun. On alkanut tuntumaan siltä, että pitääkö tässä sitten antaa olla ja luovuttaa. Vaikka rakastaisin miten paljon, en usko että ainakaan nyt voisin saada vastarakkautta.

Olet kerta toisensa jälkeen saanut huomata ettei nykyinen " partnerisi" ole lainkaa mitä sinä haluat tulevalta aviopuolisoltasi.
Miksi sitten kärvistelet enää sen kanssa. Kuten huomaat- puhe on halpaa, teoistaan mies / nainen tunnetaan, tuo ihminen väittää yhtä ja tekee toista.

Laske hänet menemään ja jatka etsintää.