Nimeni on Maverick Kowalsk Jr. Synnyin jumalan armosta Kadenan lentotukikohdassa Okinawalla vuonna 1968. Isäni oli amerikkalainen hävittälentäjä Maverick Kowalsk Sr. Astu tarinaan ja kiinnitä turvavyösi, sillä edessä on turbulenssia!
Elokuu Okinawa 1974.
Olin vasta kuuden vanha kun sain tiedon, että isäni kaatunut Vietnamin sodassa. Isäni oli hävittäjälentäjä ja hän kuoli purppuratähden arvoisesti
raivokkaassa ilmataistelussa.
Rakkaan isäni kuoltua jäin aivan yksin. Amerikkalaisena kohtasin jatkuvasti syrjintää Okinawalla. Olin koditon ja asuin vanhassa hylätyssä
veneessä. Henkeni pitimiksi pesin ruuhka-aikoina autojen ikkunoita ja sain joskus ansaittua muutaman killingin ruokaan. Eräänä aurinkoisena päivänä
olin tapani mukaisesti pesemässä autoja ruuhka-aikana, kun eteeni kurvasi täysin tummennettu musta Mercedes Benz. Olin jo aloittamassa tuulilasin pesun,
kun takaoven sähköikkuna hitaasti aukesi. Käskevä ääni komensi minut ikkunalle. Saavuttuani ikkunalle, ovi aukesi. Ääni käski minut sisään autoon.
Minut pelasti paikallinen liikemies nimeltään Fumio Demura. Hän oli myös itse kasvanut kadulla ja sääli minua nähdessään minut pesemässä autojen ikkunoita.
Hänestä tuli minulle kuin isä. Hän koulutti minua, opiskelin Japanin kieltä, kulttuuria, historiaa, taidetta. Harjoittelin ahkerasti karatea ja ninjutsua, kunnes
olin saavuttanut korkeimman tason. Hallitsin kaikki aseet ja tekniikat.
Ollessani 14-vuotias tajusin ettei rakas isäni ollut normaali liikemies. Eräänä iltana hän kutsui minut luokseen teelle, juotuamme teetä hän
paljasti minulle olevansa paikallisen Yakuza-klaanin johtaja. Isäni selitti minulle, että edessäni olisi valinta. Sain valita joko normaalin elämän tai seurata isäni jalanjälkiä tähän salattuun maailmaan, josta vain harvat tietävät.
Isäni kertoi minulle kuinka Shogun Tokugawa Ieyasun yhdistettyä Japanin vuonna 1604 maassa vallinneet sisällissodat päättyivät ja tuhannet soturit jäivät työttömiksi. Nämä työttömät ja isännättömät miehet (roninit) kiersivät maata ryöväten ihmisiä. Kaupunkeihin perustettiin joukkoja suojelemaan ihmisiä ronineilta.
me Yakuzat polveudumme näistä muinaisista ritarillisista aatelittomista (machi-yokko), me olemme niitä jotka suojelevat tavallista kansaa. Me olemme
niitä jotka noudatamme edelleen samuraikoodistoa, bushidoa. En tiedä oliko se nuoruuden naiiviutta tai isäni suunnatonta ihailua. Mutta valitsin tämän elämän.
Alkoi rituaali, jossa Oyabun ja minä istuimme kasvokkain ja takaaja tarjosi meille sakea. Sakeen oli sekoitettu suolaa ja kalansuomuja. Oyabunin kuppi olo ääriään myöten täynnä, toisin kuin minun kuppini, tämä symboloi meidän statuksiamme. Joimme omista kupeistamme, ja sitten vaihdoimme kuppeja. Rituaalin jälkeen paikalle tuli tatuoija, joka alkoi tatuoimaan oikeaa käsivarttani. Piinaavan 20 tunnin tatuoimisen jälkeen, käsivarteni oli koristeltu tatuoinnilla ja minusta oli tullut virallisesti klaanimme jäsen.
Vuodet vierivät ja minä kasvoin aikuiseksi. Rakastin elämääni. Kasvoin komeaksi varakkaaksi liikemieheksi, jatkoin menestyksekkäästi isäni jalanjäljillä. Shamppanja virtasi ja geishoja kaatui useita satoja. Olin 20-vuotias nuorukainen kun klaanimme ajatui sotaan. Sota oli tuhoisa, kilpaileva klaani tuhosi meidät ja otti asemamme rakkaalla Okinawan saarella. Edessäni oli jälleen kerran valinta, kuolema tai pakeneminen. Valitsin pelkurin tien ja pakenin.
Olen Amerikan kansalainen, joten sain idean hakea lentosotakouluun. Niin haikein mielin hyvästelin tuon rakkaan saareen, saaren jota joskus kutsuin kodiksi. Saaren joka oli samalla vienyt minulta kaiken ja myös antanut minulle kaiken. Oli aika kääntää uusi lehti elämässä.
Elokuu Okinawa 1974.
Olin vasta kuuden vanha kun sain tiedon, että isäni kaatunut Vietnamin sodassa. Isäni oli hävittäjälentäjä ja hän kuoli purppuratähden arvoisesti
raivokkaassa ilmataistelussa.
Rakkaan isäni kuoltua jäin aivan yksin. Amerikkalaisena kohtasin jatkuvasti syrjintää Okinawalla. Olin koditon ja asuin vanhassa hylätyssä
veneessä. Henkeni pitimiksi pesin ruuhka-aikoina autojen ikkunoita ja sain joskus ansaittua muutaman killingin ruokaan. Eräänä aurinkoisena päivänä
olin tapani mukaisesti pesemässä autoja ruuhka-aikana, kun eteeni kurvasi täysin tummennettu musta Mercedes Benz. Olin jo aloittamassa tuulilasin pesun,
kun takaoven sähköikkuna hitaasti aukesi. Käskevä ääni komensi minut ikkunalle. Saavuttuani ikkunalle, ovi aukesi. Ääni käski minut sisään autoon.
Minut pelasti paikallinen liikemies nimeltään Fumio Demura. Hän oli myös itse kasvanut kadulla ja sääli minua nähdessään minut pesemässä autojen ikkunoita.
Hänestä tuli minulle kuin isä. Hän koulutti minua, opiskelin Japanin kieltä, kulttuuria, historiaa, taidetta. Harjoittelin ahkerasti karatea ja ninjutsua, kunnes
olin saavuttanut korkeimman tason. Hallitsin kaikki aseet ja tekniikat.
Ollessani 14-vuotias tajusin ettei rakas isäni ollut normaali liikemies. Eräänä iltana hän kutsui minut luokseen teelle, juotuamme teetä hän
paljasti minulle olevansa paikallisen Yakuza-klaanin johtaja. Isäni selitti minulle, että edessäni olisi valinta. Sain valita joko normaalin elämän tai seurata isäni jalanjälkiä tähän salattuun maailmaan, josta vain harvat tietävät.
Isäni kertoi minulle kuinka Shogun Tokugawa Ieyasun yhdistettyä Japanin vuonna 1604 maassa vallinneet sisällissodat päättyivät ja tuhannet soturit jäivät työttömiksi. Nämä työttömät ja isännättömät miehet (roninit) kiersivät maata ryöväten ihmisiä. Kaupunkeihin perustettiin joukkoja suojelemaan ihmisiä ronineilta.
me Yakuzat polveudumme näistä muinaisista ritarillisista aatelittomista (machi-yokko), me olemme niitä jotka suojelevat tavallista kansaa. Me olemme
niitä jotka noudatamme edelleen samuraikoodistoa, bushidoa. En tiedä oliko se nuoruuden naiiviutta tai isäni suunnatonta ihailua. Mutta valitsin tämän elämän.
Alkoi rituaali, jossa Oyabun ja minä istuimme kasvokkain ja takaaja tarjosi meille sakea. Sakeen oli sekoitettu suolaa ja kalansuomuja. Oyabunin kuppi olo ääriään myöten täynnä, toisin kuin minun kuppini, tämä symboloi meidän statuksiamme. Joimme omista kupeistamme, ja sitten vaihdoimme kuppeja. Rituaalin jälkeen paikalle tuli tatuoija, joka alkoi tatuoimaan oikeaa käsivarttani. Piinaavan 20 tunnin tatuoimisen jälkeen, käsivarteni oli koristeltu tatuoinnilla ja minusta oli tullut virallisesti klaanimme jäsen.
Vuodet vierivät ja minä kasvoin aikuiseksi. Rakastin elämääni. Kasvoin komeaksi varakkaaksi liikemieheksi, jatkoin menestyksekkäästi isäni jalanjäljillä. Shamppanja virtasi ja geishoja kaatui useita satoja. Olin 20-vuotias nuorukainen kun klaanimme ajatui sotaan. Sota oli tuhoisa, kilpaileva klaani tuhosi meidät ja otti asemamme rakkaalla Okinawan saarella. Edessäni oli jälleen kerran valinta, kuolema tai pakeneminen. Valitsin pelkurin tien ja pakenin.
Olen Amerikan kansalainen, joten sain idean hakea lentosotakouluun. Niin haikein mielin hyvästelin tuon rakkaan saareen, saaren jota joskus kutsuin kodiksi. Saaren joka oli samalla vienyt minulta kaiken ja myös antanut minulle kaiken. Oli aika kääntää uusi lehti elämässä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
..suosittelen että menet juttulemaan lääkärille!!!!